perjantai 28. joulukuuta 2007

Uudenvuodentoivotuksia

Aixistenceni jatkuu hyvissä merkeissä. Eilisiltapäivänä ennätin santon-kauppojen ja kuuman viinin ohella nauttia kaakaota chicin kahvilan ulkoterassilla ilman takkia (minkä tietysti muistin mainita kirjakaupan kollegoille lähettämässäni kortissa), käydä tutkimassa parin keskustassa sijaitsevan kirkon seimiä ja ottaa erinäisiä valokuvia, jotka näkyvät aikanaan myös blogissa. Tänään maleksin lähes tunnin Fnacissa ja nappasin mukaani Nana Mouskourin CD:n sekä romaanin nimeltä Le Clan Rhett Butler, jota takakannessa tituleerataan Tuulen viemän viralliseksi jatko-osaksi. Moinen kuriositeetti on totta kai pakko katsastaa, mutta ihmettelen vain, minne unohtui Alexandra Ripleyn Scarlett, jolla myös oli Margaret Mitchellin perikunnan siunaus? Pariin päivään en tosin pääse romaania aloittamaan, sillä eilen tartuin joululahjaksi saamaani Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen, jonka luvataan olevan kirjallisuuden ystävien unelma. Hyvältä vaikuttaa ainakin ensimmäisten kolmen luvun perusteella.

Sain äsken hyviä uutisia sähköpostiini: Air Francelta oli tullut erittäin kunnioittava ja kohtelias meili, jossa syvästi pahoiteltiin koneeni taannoista myöhästymistä. Koska olen uskollinen kanta-asiakas, yhtiö haluaa hyvittää kokemani harmin lahjoittamalla minulle 1000 lentopistettä. Génial ! Tämä reissu todella oli noin kahdeskymmenes edestakainen lentoni AF:lla, ja koska maksoin liput pisteilläni, niitä ei tästä matkasta olisi normaalisti kertynyt. 1000 pistettä vastaa melkein yhden Pariisi- Helsinki-lennon kertymää, joten en voi kuin riemuita.

E. on tästä iltapäivästä alkaen kaksi viikkoa joululomalla. Sunnuntaina menemme tuplaelokuviin, ensin aamupäivänäytökseen katsomaan eläinten parinmuodostuksesta kertovaa luontoelokuvaa Les Animaux amoureux ja iltapäivällä edelleen eläinteeman mukaista Le renard et l'enfant, jossa pikkutyttö kohtaa suloisen ketun. Muuten loman aikana käymme todennäköisesti ainakin Avignonissa, mahdollisesti muuallakin. Alennusmyynnit alkavat Bouches-du-Rhônessa 10.1. (sopivasti Stockmannin palkkapäivänä!), joten silloin aion tulla Aixiin. Tarvitsen nimittäin tulevia Mireillen konsertteja varten mustat korkokengät, jotka olisivat hieman käyttökelpoisemmat kuin nykyiset 13 cm koroilla varustetut sortiirauskenkäni. Pystyn toki edelleen kävelemään niillä, mutta epämukavuus ja seuraavan päivän jalkasärky ovat suhteettomat kengistä saatavaan hyötyyn nähden. Olen jo katsonut valmiiksi muutamia ehdokkaita, nyt odotan vain hintojen laskua.

Koska en enää tänä vuonna tule nettikahvilaan, toivotan jo nyt teille kaikille onnellista ja riehakasta uutta vuotta 2008! Loman aikana yritän tulla bloggaamaan edes pari kertaa, mutta jos en ennätä, blogi päivittyy tammikuun 20. päivän tienoilla palattuani Suomeen. Kuulumisiin siis ensi vuonna!

torstai 27. joulukuuta 2007

Ranskassa jälleen

Täällä ollaan taas! Tuttuun tapaani lensin tapaninpäivänä Provenceen viettämään uutta vuotta E:n kanssa. Tällä kertaa viivyn kokonaiset kolme ja puoli viikkoa.

Joulu vilahti ohi varsin rauhallisesti lukien, syöden ja laiskotellen. Koko eilinen päivä taas kului matkustaessa: Pariisiin asti pääsin ongelmitta, mutta Roissyssa kävi ilmi, että Marseillen-kone oli lähes kaksi tuntia myöhässä. Vaihtoehdot olivat vähissä, joten tyydyin kohtalooni ja odotin kylmässä ja täpötäydessä transithallissa muiden tavoin. Lopulta kone pääsi lähtemään puolitoista tuntia aikataulusta jäljessä. Roissyn vilkkusilmäinen miesvirkailija väitti myöhästymisen syyksi maanjäristystä (mikä olisi voinut olla hyvin mahdollista, Aix ympäristöineen tosiaan sijaitsee seismisesti aktiivisella alueella), mutta koneen kapteenin mukaan syynä oli erään matkustajan saama sairauskohtaus. Kone pääsi lähtemään Pariisiin reilusti myöhässä, koska kaikki matkatavarat piti ottaa ulos ja lastata uudelleen, jotta sairastuneen matkustajan laukkuja ei lennätettäisi turhaan Pariisiin. Harmittava tapaus kaikille osapuolille, mutta nyt ainakin sain kokea sellaisen ylellisyyden, että E. oli odottamassa minua kentällä saapuessani. Yleensä minä olen odottanut häntä, koska kone saapuu normaalisti samaan aikaan kuin E. pääsee töistä, minkä jälkeen hänen pitää vielä ajaa puolisen tuntia Marignaneen. Matkalaukkunikin saapui vaihteeksi samalla koneella ja jopa ensimmäisten joukossa. Se oli saanut kahvaansa Finnairin joulunpunaisen Priority-lapun, koska hoidin lähtöselvityksen isän pistestatuksen ansiosta Finnairin Platinum-tiskillä. Aion takaisin lähtiessäni jättää lapun paikalleen, jos vaikka sen ansiosta saisin laukkuni perille myös Helsinkiin.

Ostin Helsinki-Vantaan Stockmannilta E:lle tuliaisiksi maksalaatikon, jonka paistoimme heti eilisiltana. E. väitti sitä kissanruoan näköiseksi, mutta suostui silti syömään puoli lautasellista. Kuulemma hän ei ihmettele, ettei suomalainen keittiö ole maailmankuulu, jos kaikki ruokamme ovat maksalaatikon, kaurapuuron ja ruisleivän kaltaisia. Minä tietysti heti oikaisemaan, että meillä osataan kyllä tehdä myös kunnon gourmetruokaa. Eivät riviranskalaisetkaan pistele hanhenmaksaa ja sammakonreisiä päivittäin perusillallisekseen, non mais...!

Aixissa on ihanaa olla pitkästä aikaa. Cours Mirabeaulla on vielä joulumarkkinat, 49 pientä puista leikkimökin näköistä torikojua täynnä käsitöitä, leivonnaisia, leluja ja muuta jännää. Join äsken ohi kulkiessani pienen mukillisen alsacelaista vin chaudia, joka oli kyllä hyvää, mutta ei aivan kotoisen glögin veroista. Ehkä syynä on se, etten täkäläisessä talviauringossa toppatakissa hikoillen oikein päässyt tarvittavaan joulutunnelmaan? Pistäydyin myös viimeisiä päiviä auki olevilla santon-markkinoilla ja täydensin hieman kokoelmaani. Ensi vuonna seimessäni komeilevat joukon jatkona karhu ja fasaani.

maanantai 24. joulukuuta 2007

Iloista joulua kaikille!

Viimeinen työpäivä on onnellisesti takana, viimeiset asiakkaat palveltu, kassat laskettu viimeisen kerran ja Stockmannin tarjoama joulupuuro nautittu. Äsken katsoin joulurauhanjulistuksen digiboksin kovalevyltä; vaikka ohjelma on joka vuosi täysin samanlainen, ei minulle tule joulua ilman julistusta, vaikka sitä ei aivan reaaliajassa näkisikään.

Nyt joulu voi lopultakin tulla. Äiti valmistelee jouluateriaa – lohta, perunaa, keitettyjä kananmunia, isälle pieni kinkku ja vanhemmille laatikoita –, isä laittoi juuri saunan lämpenemään ja koira ihmettelee lahjapaketteja kuusen alla. Minä istuskelen, rentoudun parin kuukauden raskaan työrupeaman jälkeen ja mietin, kuinka onnellinen olenkaan juuri nyt, tässä kodissa, rakkaiden ihmisteni kanssa.

Toivotan kaikille blogini lukijoille, niin vakiovieraille kuin satunnaisille pistäytyjille, rauhallista ja onnellista joulua.

sunnuntai 23. joulukuuta 2007

Joulupuu on rakennettu

Aatonaatto on meillä perinteinen kuusenkoristelupäivä, josta en jäisi mistään hinnasta paitsi. Nautinkin tänään vapaapäivästäni ja ajoin Saloon viemään joululahjoja ja koristelemaan joulupuuta. Entiset kuusenkynttilät eivät enää tänä vuonna syttyneet, joten kipaisimme ostamaan uudet, jotka tosin oli tarkoitettu lähinnä ulkokäyttöön. Niin ollen niiden johto on lähes tavallisen sähköjohdon paksuinen, mikä tietysti sisäkuusessa luo vähemmän esteettisen efektin. Näillä kuitenkin pärjäämme tämän joulun, ja ensi vuonna on aikaa hankkia hyvissä ajoin kunnon sisäkäyttökynttilät. Koristin kuusen mahdollisimman yksinkertaisesti punaisilla, sinisillä ja hopeanvärisillä peruspalloilla, sillä en voi sietää kaikenlaista pikkutilpehöörikoristetta, tonttuja, enkeleitä, eläimiä jne. Tosin, koska poikkeus tunnetusti vahvistaa säännön, on meidänkin kuusessamme pallojen lisäksi hopeinen ja kultainen pikkukarhu sekä kaksi minun paperista taittelemaani tähteä, jollaisia puolanopettajani opetti meitä tekemään viisi vuotta sitten puolalaisen tavan mukaan. Tällainen kuusesta lopulta tuli:



Kuva ei ole selkein mahdollinen, mutta kelvannee kuitenkin joulutunnelman luomiseksi blogiin. Seimeni on muuten pöydällä kuusen vasemmalla puolella. Yksi koriste on ylitse muiden, nimittäin vaaleanpunainen pallo, jonka olen saanut lahjaksi amerikkalaiselta tuttavaltamme ensimmäisenä joulunani vuonna 1981:



Kuvassa erottuu hämärästi pallon teksti Baby's First Christmas 1981. Olin tuolloin 10 kk ikäinen. Siitä saakka pallo on aina saanut kunnian olla ensimmäinen kuuseemme ripustettava koriste. Toivottavasti se säilyy ehjänä vielä toiset 26 vuotta, sillä en osaa kuvitella joulua ja joulukuusta ilman ikiomaa vaaleanpunaista vauvapalloani.

Huomenna on vielä viimeinen työpäivä, sen jälkeen rauhoitumme joulunviettoon, ja keskiviikkona näen vihdoin jälleen E:n. Elämä hymyilee.

lauantai 22. joulukuuta 2007

Melkein joululomalla

Seitsemäksi töihin meno kuulostaa paljon ankeammalta kuin se oikeasti oli. Toki jouduin nousemaan jo klo 4.40, sillä välttämättömät aamutoimeni vievät aina noin puolitoista tuntia, mutta en silti ollut väsyneempi kuin muinakaan aamuina. Itse asiassa oli jännittävää lähteä töihin jo vähän kuuden jälkeen. Ajoin koko Turun keskustan läpi vajaassa kymmenessä minuutissa ja näin koko aikana vain kolme jalankulkijaa ja parikymmentä autoa. Kadut olivat hiljaiset ja tyhjät, autossa mukavan lämmin ja stereoista kaikui Gloria in Excelsis Deo. Pääsin jo lähelle kauan kaipaamaani joulutunnelmaa.

Jopa Louhen parkkihalli oli paria autoa lukuun ottamatta tyhjä, joten sain vallattua parhaan paikan heti Puolalankadun uloskäynnin vierestä. Kipitin kyllä mahdollisimman nopeasti ulos tyhjästä luolasta, sillä Ketussa ja muissakin saksalaisissa poliisisarjoissa murhan uhri on usein yksinäinen nainen tyhjässä parkkitalossa.

Toiseksi viimeinen työpäiväni loppui jo puoliltapäivin, joten pääsin hoitamaan viimeiset jouluostokseni. Olisin mielelläni pistäytynyt cafén puolella nauttimassa pikkupullon Lansonia ylihuomenna päättyvän työsopimukseni kunniaksi, mutta koska olin poikkeuksellisesti autoilija, jäi samppanja haaveeksi. Iltapäivän olisin voinut pyhittää gradulle, mutta päätin olla ansainnut joululomaa graduilusta ja jatkaa sitä vasta tammikuun puolella. Analyysini on enää yhtä alalukua vailla, joten ehtinen saada sen määräaikaan mennessä valmiiksi. Jäin siis hieman tavoitteestani, mutta sentään vain muutaman sivun!

Gradun sijasta aion viettää loppupäivän lukemalla. Löysin muutama päivä sitten Akateemisen perukoilta kiehtovan ja kattavan teoksen korsetin kulttuurihistoriasta, jota tietysti historiallisen muodin ja epookkielokuvien fanina olen ahminut jo useana iltana. Korsettikirjan ohella lukulistallani vuoroaan odottavat ainakin Anne Tylerin The Amateur Marriage, selittämättömiä ilmiöitä esittelevä Mysteria, Anni Blomqvistin iki-ihana Myrskyluodon Maija upouutena pokkarina sekä edelleen kesken oleva Skilda verkligheter, joka ei sittenkään osoittautunut täydelliseksi valinnaksi. Miltei jokainen luku päättyy siihen, että päähenkilöt menevät nukkumaan, ja muutenkin tarina ja dialogit toistavat itseään. Toisin kävi Jussi Valtosen Siipien kantamien kanssa, jonka selvitin kolmessa päivässä. Ihana, koskettava tarina keski-ikäisen opettajan ja abiturienttitytön suhteesta tai sen yrityksestä. Kirjan loppu tosin jäi vaivaamaan minua. Se oli kaunis, mutta jotenkin "väärä": ei tässä näin pitänyt käydä! Edellisten lisäksi jouluna on perinteisesti luvassa reilusti tämän syksyn kirjasatoa, joista lisää, kunhan paketit on avattu.

keskiviikko 19. joulukuuta 2007

Joulu yllättää aina

Jostain kumman syystä yhteiskuntaan mahtuu aina kansalaisia, joille joulu tulee täydellisenä yllätyksenä siitä huolimatta, että se on tullut joka ainoana edellisenäkin vuonna samaan aikaan. Mainitut kansalaiset heräävät yhtäkkiä pari päivää ennen joulua, ovat liikkeellä pahimpaan jouluruuhka-aikaan ja närkästyvät, koska muutkin ovat tuolloin kömpineet koloistaan ihmisten ilmoille. Eräs asiakas esimerkiksi ei arvostanut laisinkaan sitä, että lahjojen paketointi on ulkoistettu erilliseen pakkauspisteeseen myymälän oven ulkopuolelle. Ensin nimittäin pitää jonottaa kassalle ja sitten paketointiin, jolloin saman tavaran takia pitää jonottaa kaksi kertaa. Nii-in, joulun aikaan moiselta ajanhukalta tuskin voi välttyä, totesin ja pakkasin asiakkaalle mukaan arkillisen lahjapaperia kotona suoritettavaa tee-se-itse -paketointia varten. Mielessäni ajattelin, että jos asiakas olisi ollut liikkeellä marraskuussa, hän olisi saanut pakettinsa suoraan kassalta ja liiemmin jonottamatta. Vaan eihän se sovi: ei marraskuussa voi tietää, että joulu on muutaman viikon kuluttua ja kaupassa silloin ruuhkaa...!

Viikon ulkomaanuutinen käsittelee – yllätys yllätys – Ranskan tuoreinta kohua, Sarkozyn ja malli - laulaja Carla Brunin tuoretta suhdetta. Olin tikahtua nauruun asiasta kuullessani, niin epäsuhtaiselta pari vaikuttaa. Miltä meillä kuulostaisi Sauli Niinistön ja Ninja Sarasalon seurustelu? E. kutsuu lukuisista miessuhteistaan tunnettua, varsin heikot laulunlahjat omaavaa Brunia halveksivasti "toisten jämiksi" ja skannasi minulle aamun La Provencesta mielipidekirjoituksen, jossa Brunia kutsutaan kitaranrämpyttäjäksi: "Lisätkää onnenpekka-Nicolasin ja kitaranrämpyttäjä-Carlan kuherteluun keskiaikaiset kiertelevät laulajat Barbelivien ja Macias, kelttiläinen sankarirunoilija Gilbert Montagné ja diiva Mireille Mathieu, ja kas, siinä meillä on Petits chanteurs de l'Elysée -kuoro." (Ranskan kulttuurielämää vähemmän tunteville selitykseksi, että säveltäjä Didier Barbelivien ja reilusti keski-ikäiset laulajat Enrico Macias ja Gilbert Montagné osallistuivat Mireillen tavoin näkyvästi Sarkozyn toukokuisiin voitonjuhliin, ja Petits chanteurs de l'Elysée taas parodioi tunnettua ranskalaista Petits chanteurs à la croix de bois -
poikakuoroa.) Henkilökohtaisesti vähät välitän siitä, kenen kanssa Sarko aikaansa viettää, mutta Carla Bruni ei ehkä ollut kaikkein todennäköisin Elyséen emäntäehdokas. Saa nähdä, kuinka kauan idylli kestää. Huvittavaa jutussa on, että vielä keväällä Bruni kannatti avoimesti Ségolène Royalia.

keskiviikko 12. joulukuuta 2007

Jouluoloa etsimässä

Pidin tänään välipäivän työstä ja graduilusta ja pistäydyin vaihteeksi Salossa halailemassa mopsia ja vanhempiani. Aatu oli innoissaan jälleennäkemisestämme ja pyrki innokkaasti syömään lautaseltani. Ovelana otuksena hän toki tietää, että minulta irtoaa herkkupaloja todennäköisemmin kuin äidiltä ja isältä.

Menin äidin seuraksi partiolaisten joululaulutilaisuuteen kirkkoon, vaikka en viitsinytkään rasittaa jälleenlöydettyä ääntäni laulamalla. Joululauluja on aina mukava kuunnella näin joulun alla, ja soittimessani onkin pyörinyt jo viikon päivät tämä:



Ehdoton ykkössuosikkini joululaulujen joukossa on Minuit chrétiens (suomeksi kai Oi jouluyö), nimenomaan Mireillen ja isänsä Roger Mathieun duettona. Siinä jää Jussi Björling kirkkaasti toiseksi.

Koska en mahdollisesti ennätä kotiin enää ennen jouluaattoa, kokosin jo tänään provencelaisen jouluseimeni valmiiksi joulua varten. Olen ostanut sen Aixin parhaalta santon- eli seimihahmotekijältä Fouquelta. Seimen ja perussetin (Jeesus, Maria, Joosef, härkä ja aasi) lisäksi olen kasvattanut kokoelmaa vuosi vuodelta erilaisilla eläimillä. (Klikkaa kuva isommaksi!)



Nyt seimeeni kuuluvat mm. kettu poikasineen, kanaperhe, siili, kissapariskunta ja lauma lampaita ja vuohia paimenineen ja paimenkoirineen. Varsinaiseen provencelaisseimeen kuuluu kymmeniä erilaisia hahmoja kylähullusta kalastajaan, mutta minä olen pitäytynyt tarkoituksella pelkissä eläimissä. Santonit ovat varsin hintavia, joten kokonaisen kylän rakentamiseen saisi kevyesti uppoamaan satoja euroja, ja ennen kaikkea sitä varten pitäisi olla valtavasti tilaa. Sitä paitsi, kuten E. aina toteaa kiertäessämme katselemassa Aixin kirkkojen seimiä, Jeesus ei todellakaan syntynyt provencelaiskylässä.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Tynkäsunnuntai

Huonostihan siinä lopulta kävi. Menin sittenkin lauantaina lääkäriin ja palasin sieltä antibioottikuurin kanssa. Kiva, ettei vallan turha reissu tullut...! Tuhma kurkkupöpö vei äänenikin, mutta siitä huolimatta lähdin sunnuntaina urheasti töihin – ja palasin kaksi tuntia myöhemmin kotiin kollegoiden passittamana. Puherajoitteisena ei myyminen oikein luonnistunut, ja jotkut asiakkaat tuntuivat olevan hiukan ihmeissään, kun myyjän suu kyllä liikkui, mutta ääntä ei kuulunut.

Tänään olisin taas ollut työvuorossa, mutta äänenkäyttöni ja yleiskuntoni olivat aamuvarhaisella sitä luokkaa, että soitin töihin ja sain luvan olla tämän päivän kotona. Rehellisesti sanoen tiedän hyvin, ettei minusta olisi tällaisena ollut siellä mitään hyötyä, ja sitä paitsi en itse asiakkaana välittäisi kohdata Stockmannilla räkivää ja haudantakaisella äänellä kuiskivaa myyjää. Huomenna kyllä aion mennä töihin, sillä minulla on vain neljän tunnin iltavuoro. Jos rupean odottamaan, että flunssa menee kokonaan ohi, en pääse sinne enää lainkaan takaisin, eivätkä ansionmenetyksetkään ole mikään kaikkein vähäisin seikka. Totta puhuen en edes tiedä, miten Suomessa maksetaan palkkaa sairasloman ajalta; Ranskassa olen ollut vain päivän sairaslomalla, ja silloin en ainakaan saanut senttiäkään. Ehkä täällä on asiat paremmin.

Jotta päivä ei olisi mennyt pelkäksi loikomiseksi, sain mehun lipittämisen ohella aikaan pari sivua gradua sekä Facebookiin uusia eläinkuvia sun muuta tähdellistä. Huomenna menen kuulemaan palautetta ensimmäisestä analyysiluvustani ja toivon tosiaan, ettei sitä tarvitsisi paljoa korjailla. Mieluiten menisin vain täyttä höyryä eteenpäin ja jättäisin kaikki muokkaukset myöhemmäksi. Päivät kun hupenevat silmissä, ja viikonlopun graduilumahdollisuudet kaatuivat flunssatukkoisten aivojeni työkyvyttömyyteen.

perjantai 7. joulukuuta 2007

Pöpöpaholainen jyllää

Pitihän se arvata. Olen vuosikaudet hakenut Stockmannille töihin, ja kun vihdoin sinne pääsen, tulen kipeäksi juuri joulun alla. Viime lauantaina jouduin jäämään pois töistä oksennustaudin vuoksi, joka ei onneksi kestänyt kuin päivän (se on muuten ns. vaarattomista sairauksista kaikkein inhottavin). Kurkkuni on ärhennellyt jo muutaman päivän, ja nyt näyttää pahasti siltä, että sinne pesiytynyt pöpö on kutsunut kavereita kylään. Jaksoin kyllä olla koko päivän töissä, mutta ääni ei tahtonut millään riittää ja olin tavallista väsyneempi. Heti kotiin päästyäni olo alkoi kuitenkin tuntua reilusti flunssaiselta tukkonenineen, lihassärkyineen ja muine asiaankuuluvine oireineen. Kuumetta minulla ei sentään ole.

Olen lipittänyt litratolkulla kuumaa mehua ja napsinut lempilääkkeitäni, ranskalaisia Efferalgan-poretabletteja. Lääkäriin en viitsisi mennä maksamaan 40 euroa siitä hyvästä, että minun käsketään levätä ja juoda paljon kuumaa mehua. Ennen kaikkea en haluaisi olla pois töistä, sillä sunnuntaina on luvassa tuplapalkka, ja muutenkin jouluapulaisen olisi suotavaa ilmestyä töihin näin lähellä joulua. Jos tämä nyt vallan mahdottomaksi menee, mietin asiaa uudelleen, mutta toistaiseksi yritän pärjätä mehun ja Strepsilsien voimalla.

Ryhdyin äsken lukemaan ruotsinkielistä romaania ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ruotsinkieliset pokkarit sijaitsevat kirjakaupassa aivan nenäni edessä, joten niitä ei voi olla silmäilemättä, ja toivon tällä keinolla onnistuvani herättelemään passiivista kielitaitoani hieman aktiivisemmaksi. Valitsin Marianne Fredrikssonin romaanin Skilda verkligheter sen houkuttelevan alaotsikon En kärlekshistoria takia. Kirja, jota jo kannessa mainostetaan rakkaustarinaksi, ei voi olla huono.

tiistai 4. joulukuuta 2007

Pää pumpulia täynnä

Joulu tulla jolkottaa ja jouluapulainen hajoaa hajamielisyyteensä. Eilen töistä lähtiessäni unohdin kokonaan leimata työaikani päättyneeksi, marssin vain työvuoroni päätteeksi suoraa päätä pukuhuoneeseen ja kotiin. Vasta puoliltaöin sängyssä unta odotellessani tajusin, että systeemin mukaan olen edelleen töissä; pakko oli nousta, mennä laittamaan tietokone päälle ja meilata työvuoroista vastaavalle esimiehelle, että lähdin kyllä aivan aikataulun mukaisesti töistä. Puolustuksekseni totean, etten ole viiteen vuoteen ollut työpaikassa, jossa on käytössä kellokorttijärjestelmä. Leimausrutiini on näin ollen vasta kehittymässä.

Toisen kerran saatoin itseni suunnattomaan häpeään töissä muutama päivä sitten, kun suomea puhunut mutta ilmeisesti ruotsinkielinen asiakas tiedusteli, onko meillä erästä lehteä. Olin aivan varma, että asiakas sanoi "buukkatalouden-lehteä" ja minä tyhmänä selailemaan tietokonetta hakusanalla boka-talous. Ihmettelin, mikä kumma voi olla boka-talous, kun vanhempi kollega ehätti hätiin ja lykkäsi asiakkaalle tiskillä olleen ilmaismainoslehden. Lehden kannessa luki isoilla kirjaimilla BOKKATALOGEN. Asiakas ei siis todellakaan sanonut [buukkatalouden], vaan [buukkataloogen]. Pitäisiköhän pukin tuoda minulle kuulolaite...?

Sain tänään graduiltua ennakkosuunnitelmani mukaisesti ja lähdin gradurupeaman päätteeksi kävelylle keskustaan. Napsin valokuvia kuin japanilainen konsanaan, mutta tulokset jäivät odotettua laihemmiksi: ilmeisesti kamerani salama ei ole riittävän voimakas, sillä kuvat jäivät varsin hämäriksi jouluvaloja lukuun ottamatta. Laitan tähän siitä huolimatta muutaman otoksen, jotka toivon mukaan lievittävät expatriaattien Turku-ikävää. (Clin d'œil à Töötsi !)



Tuomiokirkon joulukuusi, onneksi valaistu...



Pätkä Aboa Vetus -museon freskomuuria





Yliopistonkadun jouluvaloja



Työpaikkani <3

torstai 29. marraskuuta 2007

Joulun kauneimmat paketit

Paketointitaitoni ovat parantuneet potenssiin kymmenen kuluneiden parin viikon aikana. Spesialiteettini on tuplarusetti kahdella värillä, kuten punainen-kulta, hopea-valkoinen tai punainen-valkoinen. Moni asiakas on jo kehunut pakettejani, ja tänään eräs mies totesi, että pakkaamani kaksi kirjaa ovat varmasti hänen kauneimmat joululahjansa. Se lämmitti kirjamyyjän mieltä enemmän kuin mikään muu kohteliaisuus aikoihin.

Muutenkin kaikki menee töissä edelleen loistavasti. Yhtään ns. hankalaa asiakaspalvelutilannetta en ole vielä kohdannut, ja toivonkin koko sydämestäni, etten koskaan saa aihetta kirjoittaa Aasiakas-blogiin. Vaikka ammattitaitoni on valovuosien päässä "oikeiden" myyjien osaamisesta, olen huomannut, että vähemmälläkin tiedolla pärjää, kunhan on itsevarmuutta ja palvelumieltä. Muutama päivä sitten esimerkiksi suosittelin ja myin eräälle asiakkaalle ruotsinkielisen nuorten fantasiaromaanin, vaikka en lue enkä tunne nuortenkirjallisuutta, fantasiakirjallisuutta enkä ainakaan ruotsinkielistä nuorten fantasiaa.

Kävin töiden jälkeen shoppailemassa sukkahousuja. Työasuuni kuuluu housujen ohella polvipituinen hame, jonka kanssa on kiva käyttää pirteitä sukkia. Kokoelmaani kuuluvat mustien perus-Wolfordien lisäksi mm. musta pitsiversio, joulunpunaiset kiiltävät sukkahousut sekä mustat ohuet sukat, joiden sääriä koristaa kynsivä kissa. Tänään löysin joukon jatkoksi viininpunaiset ruudulliset sukkahousut. Iloisista ja erikoisista sukistani on tullut kollegoilta runsaasti positiivista huomiota, joten käytän niitä jatkossakin.

Turku oli työpäivän aikana verhoutunut valkoiseen lumipeitteeseen. Odottelin bussia puoli yhdeksän aikaan ja saatoin tuskin uskoa todeksi keskustassa vallitsevan joulutunnelman. Autoja ja ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, ja lumi heikensi kaikki äänet. Yliopistonkadun jouluvalot erottuivat torin laidalle saakka, ja kevyttä pakkaslunta leijaili hiljalleen torin ylle. Kotimatkalla bussi seisahtui liikennevaloihin Tuomiokirkkosillalle, ja ennätin kerrankin katsella ympärilleni. Tuomiokirkon edessä sirkustaiteilija harjoitteli tulijonglöörausta kieppuvalla tangolla, ja toisella puolella avautui upea näkymä valaistujen puiden reunustamalle Aurajoelle. Kunhan kaupungin mahtavaan joulukuuseen saadaan valot, lähden jonain hämyisenä ja lumisena iltana kävelylle ja otan valokuvia virallisesta joulukaupungistamme. Tällä hetkellä en todellakaan haluaisi asua missään muualla.

maanantai 26. marraskuuta 2007

Vuotuinen MM-konferenssi

Varsinais-Suomen ja Uudenmaan kolmehenkinen Mimi-seura on jälleen kokoontunut valtaisalla menestyksellä. Tämänkertaisen kokouksen ohjelma koostui lähinnä seuran diplomaattijäsenen lukuisista DVD-tallenteista, mutta myös harvinaisilla, ei CD:llä julkaistuilla kappaleilla ja viimeaikaisilla saksalaisilla lehtiartikkeleilla oli sijansa ilonpidossa. Konferenssin kruunasi kaikkien MM-fiilistelijöiden jumalnektari, Lanson Black Label, jota seuran espoolaisjäsen oli hankkinut erityisesti tilaisuutta varten. Allekirjoittanut varsinaissuomalaisjäsen palasi eilisiltana bussilla kotiinsa kiitettävän mirkkukyllästettynä (vaan ei -kyllästyneenä!) ja silti jo seuraavaa tapaamista suunnitellen.

Jäsenet palasivat kukin tahoillaan arkeen tänä aamuna, ja vaikka viikonloppumme ei sisältänytkään uuvuttavaa alkoholintäyteistä biletystä, olin sen verran väsynyt, että nukahdin töiden jälkeen kosmetologin tuoliin kesken jalkahoidon. Graduilu ja vesijumppa saivat jälleen kerran jäädä, mutta piristyin lopulta sen verran, että lähdin kolmen graduilijatoverin kanssa tuulettumaan Bremeriin viinilasin äärelle. Huomenna menen töihin vasta kolmeksi, joten gradulla on suuri todennäköisyys kasvattaa pituutta aamupäivän aikana. Päivälleen kuukauden kuluttua lähden Ranskaan, ja olen toden totta vakaasti päättänyt, että analyysia on tuolloin valmiina mahdollisimman paljon. Itsestään teksti ei valitettavasti synny, joten graduilija tietää vallan hyvin, mitä on tehtävä. Huomiseen siis.

torstai 22. marraskuuta 2007

Yhteinen projekti

Koiralla ja minulla on yhteinen ongelma ja yhteinen projekti sen ratkaisemiseksi. Pyrimme molemmat pudottamaan ylimääräisiä kiloja, tosin emme aivan samoin menetelmin. Mopsi on lihonut viime aikoina huomattavasti, mihin syykin vihdoin selvisi: hänelle on vahingossa annettu erityisen energiapitoista ruokaa tavallisen sijasta. Lisäksi hän on aina yksin kotiin jäädessään saanut syötäväksi kinkunmakuisen herkkutikun, ja kaiken huipuksi Fifi-siskolla on ollut paha tapa hemmotella lutukultaansa ylimääräisillä kekseillä ja kurkunsiivuilla pienimmästäkin (teko-)syystä. Nyt tulee moisesta loppu, ja herkut ovat vastaisuudessa tarkasti säännösteltyjä niin minun kuin mopsinkin kohdalla.

Kuten aina ennenkin, oma liikuntaharrastukseni on kärsinyt työssäkäynnistäni. Kahdeksan tunnin seisomatyöpäivän jälkeen en millään jaksa lähteä lenkille tai jumppaan, ja vapaapäivinä yritän graduilla henkeni edestä. Tällä viikolla graduilu on tosin ollut minimissään, sillä vietin kaksi vapaapäivää Salossa ja tänään kolmannen kaupungilla. Iltapäivällä sain tosin aikaiseksi aloittaa toisen analyysikappaleeni, johon kertyi vajaat kolme sivua tekstiä. Siitä suurin osa koostuu kylläkin taulukosta ja romaanikatkelmista, mutta samapa tuo, jotain tuli kuitenkin tehtyä. Ensi viikolla olen töissä kokonaiset viisi päivää, joten gradu saanee rauhassa levätä, mutta
ennen joulua aion kyllä jossain välissä rytkäistä loput analyysit kokoon. Sitten voin nauttia Aixissa olostani (aixistence) hyvällä omallatunnolla. Enää kuukausi!

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

Kiireen jälkeen mutavyöry

Joulukausi avattiin Turussa virallisesti eilen, ja Akateemisen asiakasvirrasta päätellen noin puolet kaupungin asukkaista osallistuivat tapahtumaan. Väkeä oli niin paljon, että jouduimme ottamaan käyttöön vuoronumerot. Sain kääriä erinäisiä joulupaketteja, mutta jätin suosiolla monimutkaiset kaksoisrusetit tekemättä ja taiteilin paketin päälle narusta aids-ruusukkeen näköisen kiekuran, jonka kiinnitin Stockmannin logotarralla. Olisin todennäköisesti vieläkin töissä, jos olisin näpertänyt narujen ja solmujen kanssa tarkalleen ohjeistuksen mukaan. Samanlaisia narukiemuroita on ollut aiempina vuosina omienkin lahjapakettieni päällä, joten tyydyn vastakin tähän koristelutapaan.

Äiti ja isä käväisivät tapaamassa minua kaupassa yhdessä kaverini A:n kanssa, ja menimme töiden jälkeen porukalla klassikkopizzalle Dennikseen. Minulla oli pitkän työpäivän jälkeen melko puolikuollut olo, mutta jaksoin siitä huolimatta lähteä vielä illalla A:n kanssa ensin Kouluun nauttimaan viidellä eurolla samppanjaa (Mumm on kakkossuosikkini heti Lansonin jälkeen) ja sieltä Vegasiin, jossa maistoin ensimmäistä kertaa uusinta lempidrinkkiäni Mudslidea. Vegasin versio sisältää Baileysin ja kahviliköörin lisäksi hyvin pehmeää jäätelöä. Olisin mieluusti heittäytynyt useammankin mutavyöryn vietäväksi, jos niiden hinta ei olisi lähennellyt seitsemää euroa.

Lopuksi talvitunnelmia josatin aivan muualta kuin Turusta. Provencessa satoi kunnolla lunta loppuviikolla, ja E. oli totta kai kauhuissaan. Rauhoittelin ja vakuutin, ettei lumi jää pitkäksi aikaa maahan, jos lämpöasteita on noin viisi. Olen lisäksi varustanut automme kunnon suomalaisella lumiharjalla ja metallisella jääraaputtimella, joka on aivan eri luokkaa kuin surkeat eteläranskalaiset muoviversiot. Naapurit ovat kateudesta vihreinä, kun E. saa aamuisin autonikkunat puhtaiksi noin minuutissa.

La Provence keräsi lukijakuvia lumisateesta. Tässä niistä pari, jotka kopioin täältä ja täältä.



Kuva Luynesin kylästä muutaman kilometrin päässä Aixista. (photo Bernard Gauthier)



Tämä taas on Venelles'stä, noin 10 km Aixista. Kuvaajaksi mainitaan lehden anonyymiksi jäänyt nettilukija.

perjantai 16. marraskuuta 2007

Syvällä analyysin syövereissä

Näin voisi tiivistää ajankäyttöni kuluneen viikon osalta. Töissä olin maanantain lisäksi ainoastaan eilisiltana, joten välipäiviä graduilua varten on riittänyt. Kumma kyllä, olen myös onnistunut käyttämään ne graduiluun. Sain uudelleen muokatun ykköskappaleeni valmiiksi, samoin pohjatyöt toista kappaletta varten. Näin voinkin ryhtyä kirjoittamaan lisää analyysia, kunhan ensin maltan lähteä koneen äärestä lounaalle. Nyt tuntuu ihan oikeasti siltä, että tästä ehkä sittenkin saattaa tulla ajoissa valmista, vaikka paljon kirjoitettavaa toki vielä onkin. Osa-aikatyö helpottaa myös tilannetta: jos olisin joka päivä töissä, en takuulla jaksaisi kirjoittaa riviäkään.

Selvisin siis eilen kunnialla ensimmäisestä varsinaisesta työvuorostani. Nyt osaan käyttää sekä kassakonetta että kirjojen etsimiseen tarkoitettua tietokoneohjelmaa, vaikka joissain toiminnoissa totta kai edelleen haparoin. Kaksi joulupakettiakin väänsin: toisesta tuli jokseenkin Stockmannin standardien mukainen, toisesta ei... mutta asiakkaalle pakettini kelpasi, mikä kai on pääasia. Lisäksi leikkisä sattuma toi minulle lähes yksinomaan ruotsinkielisiä asiakkaita. Parin ensimmäisen kohdalla kommunikaatio jäi minimiin, koska en äkkiseltään millään kyennyt sanomaan 27,85 euroa sujuvasti ruotsiksi, mutta kehitystä tapahtui lopulta tälläkin saralla. Kenties minussa sittenkin on ainesta kirjamyyjäksi. Toistaiseksi ainakin viihdyn erinomaisesti.

Sosiaaliseen elämäänikin on luvassa parannusta: huomenna saan vieraakseni taloustieteilijäkaverini Satakunnasta, ja ensi viikonloppuna on jälleen tiedossa ankaraa mirkutusta Helsingissä. Lisäksi huomenna tapaan niin ikään Stockalla ihka elävänä suuren idolini Nasun! Kamera mukaan, vaaleanpunaista ylle ja valokuvaan!

maanantai 12. marraskuuta 2007

Jälleen töissä!

Ensimmäinen työpäivä kaupungin ykkösostosmestassa on nyt takana, ja olen klassisesti väsynyt ja onnellinen. Tiivistahtinen päivä sisälsi kaikenlaista koulutusta, opastusta, neuvontaa ja kierrosta ja välillä valehtelematta tuntui, että osa informaatiosta valui ylitäysistä aivoistani korvien kautta ulos, mutta oleellisin lienee toki tallessa. Ennätin kaiken muun ohella palvella neljää asiakasta ja ohjata useita muita kollegoiden huomaan, koska omat tietoni ovat vielä kovin hatarat. Mieluiten menisin jo huomenna takaisin, koska kaikki on vielä toistaiseksi tuoreessa muistissa, mutta seuraava työvuoroni on vasta torstaina. Gradun kimppuun siis välipäivinä.

Gradusta puheen ollen, sain muokattua noin puolet työn alla olevasta analyysikappaleesta surullisenkuuluisana viime keskiviikkona, kunnes viaton piipahdus Ylen uutissivuilla naulitsi minut joukkoviestimien ääreen loppupäiväksi. Lupaavasti alkanut graduilu lopahti siihen. Päätin kuitenkin olla kommentoimatta tapahtumia blogissani tämän laajemmin, sillä uskon, että niistä on jo lehdistön ja muun median kautta kuultu kaikki mahdollinen, eikä minulla sitä paitsi ole tarjota päivittelyä ja kauhistelua monipuolisempaa näkökulmaa tragediaan. Moista joukkoteurastusta tuskin kukaan osasi aavistaa tai odottaa tapahtuvaksi. Tärkeintä juuri nyt on päästä yli kollektiivisesta järkytyksestä ja epäuskoisuudesta, ainakin meille, joita tapahtumat eivät koskettaneet henkilökohtaisesti.

tiistai 6. marraskuuta 2007

Kampaajalle mars!

Pitkästä aikaa graduasiaa: kävin jälleen professorin puheilla ja sain mieluisaa ja rakentavaa palautetta analyysikappaleestani. Itse teksti on oikein kelvollista, ja ehdotetut muutokset ovat lähinnä rakenteellisia kuten tekstin jakamista alalukuihin, taulukoiden lisäämistä jne. Harkittavaksi jää, teenkö muutokset nyt ja siirryn vasta sitten eteenpäin vai jätänkö kaikki muokkaukset myöhempään ajankohtaan ja kehittelen ensin valmiiksi perustekstin loppuihin analyysikappaleisiin. Katsotaan, mikä tuntuu innostavimmalta sitten kun seuraavaksi ryhdyn graduilemaan (eli huomenna! ihan varmasti!).

Iltapäivällä vastaanoton jälkeen meillä oli kolmen opiskelijan ja professorin graduverstas, jossa päivitimme tilannettamme ja keskustelimme graduilutavoistamme ja muista pähkäilyä herättävistä kysymyksistä. Verstaan jälkeen menimme graduilijakollegani kanssa suunnitellun kahvittelun sijasta Trattoria Romanaan pizzalle, punaviinille, tiramisulle ja espressolle. Ei siis laisinkaan huono päätös gradupäivälle.

Maurelitalle kiitos päivän nauruista! Vietin kampaussimulaattorin parissa kuukauden hauskimmat hetket. Periaate on yksinkertainen: sivulle ladataan mahdollisimman selkeä kasvokuva itsestä ja tietokone sovittaa kuvan päähän 18 erilaista kampausta. Tässä simulaattorin satoa:






Tässä vielä alkuperäinen kuva viime maaliskuulta, jolloin hiukseni olivat huomattavasti nykyistä lyhyemmät:



Kaikista hienoista ehdotuksista huolimatta taidan sittenkin pysytellä tämänhetkisessä kampauksessani.

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Aivoille pähkinöitä

Tavallisesti äärimmäisen epämatemaattiset ja hämärän loogiset humanistiaivoni ovat yllättäneet minut perinpohjaisesti: olen innostunut ratkomaan sudokuja! Mopsiviikonloppuani piristämään poikennut taloustieteilijäystäväni neuvoi minulle niiden perusidean, ja muutaman harjoittelukerran jälkeen ratkoin tämän viikonlopun Iltalehden liitteestä aukeamallisen helppoja sudokuja. Kesällä töissä ihmettelin romaanieni ääressä, miten kollegat jaksoivat vaivata aivojaan ikävystyttävillä numeroilla ja loogisilla päätelmillä. Nyt olen itse langennut samaan ansaan.

Pistäydyin iltapäivällä viimesyksyisellä työmaallani kirjakaupassa nuuskimassa. Pois lähtiessäni mukaan oli tarttunut Provence-ruokakirja ja jälleen yksi Pariisi-opas. Nyt minulla on todennäköisesti jokainen viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistu suomenkielinen Pariisi-kirja ja muutama ranskalainen ja englantilainen lisäksi. Silti olen huomannut, ettei juuri missään oppaassa ole eräitä minun suosikkipaikkojani. Joko ne eivät yleisesti kiinnosta ihmisiä, tai sitten suuret väkijoukot eivät vielä ole löytäneet niitä, mikä tosin Pariisissa on epätodennäköistä.

Tänäkään viikonloppuna en ole graduillut, vaikka taas kerran piti. Jostain syystä läppärin virittäminen huoneeseeni on niin ylivoimaista, etten nähtävästi millään saa sitä tehtyä kolmen päivän aikana. Pöytäkoneessamme ei ole Wordia, joten kirjoittaminen tyssää siihen. Toisaalta menen tiistaina kuulemaan palautetta ensimmäisestä analyysikappaleestani, jolloin on ehkä hyväkin, ettei työ etene ennen sitä. Jos työhön on tehtävä paljon muutoksia, hoidan sen mieluummin ensin valmiiksi ja siirryn vasta sitten eteenpäin.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Tärppäsi!

Eilinen työhaastatteluni onnistui yli odotusten: sain työtä Akateemisesta kirjakaupasta aina jouluaattoon saakka! Olin todella yllättynyt haastattelun positiivisesta lopputuloksesta. Ystävällinen rekrytoija kyseli käsityksiäni asiakaspalvelusta, miten toimisin kuvitellussa ongelmatilanteessa, miksi hakeudun asiakaspalvelutehtäviin ja erityisesti Stockmannille. Tuntui huikealta, kun hän kehui minulla olevan runsaasti ja monipuolisesti kokemusta asiakaspalvelusta – itse olen pitänyt työkokemustani naurettavan vähäisenä moneen muuhun verrattuna.

Keskustelimme myös ruotsiksi ja englanniksi. Englantia toki puhun ranskan tavoin sujuvasti tuosta vain, mutta ruotsiksi sain muutaman kerran haeskella sanoja kertoessani perheestäni ja vapaa-ajastani. Aldrig ja alltid menivät välillä sekaisin, mutta sattuuhan noita, ja sain kuitenkin aikaan täysin ymmärrettävän kertomuksen siihen nähden, että olen viimeksi puhunut ruotsia syksyllä 2002. Pääsin myös käyttämään kommunikatiivista suosikkistrategiaani, kiertämistä: kun en juuri sillä hetkellä muistanut, mikä on muuttaa ruotsiksi, selitin "när vi började bo i Salo" ja jatkoin siitä muina naisina. Itsekseni kyllä päätin, että katselen tiiviisti FST:n ohjelmia ennen työsuhteeni alkua, jotta pääsen kunnolla tunnelmaan.

Pukeuduin lopulta haastatteluun näin:




Kaikilla työhaastatteluvalmennussivuilla kehotettiin pukeutumaan mahdollisimman asiallisesti, neutraalisti ja siististi. Valkoista paitapuseroa ja mustia housuja asiallisempaa vaatetusta on vaikea kuvitella. Vaihdoin jopa kirkkaanpunaisen huulipunan hillitympään roosabeigeen, vaikka en sitä varsinaisesti omakseni tunnekaan. Huulipunan väri tuskin ratkaisee rekrytointia, mutta päätin varmuuden vuoksi noudattaa henkilöstöpäällikkötätini neuvoja. Onneksi!

Hauska yhteensattuma on, että kaksi päivää ennen työhaastattelua nappasin kirjahyllystäni luettavaksi Zolan romaanin Au Bonheur des Dames, joka sijoittuu pariisilaiseen tavarataloon 1800-luvun puolivälissä. Kirja on uinunut hyllyni uumenissa vuosikausia, ja yhtäkkiä kirjoja penkoessani sain päähänpiston lukea sen nyt. Kenties olen siis hyvinkin intuitiivinen ihminen.

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Töitä tiedossa...?

Mopsiviikonloppu on nyt takana, vanhemmat palanneet ehjinä maailmalta ja minä mustaa kiiltonahkakäsilaukkua ja -lompakkoa rikkaampi. Aatu oli koko ajan esimerkillisen kiltti ja antoi jopa levittää vaseliinia kuivaan kuonoonsa, tosin todennäköisesti enemmän palkkion toivossa kuin hyväntahtoisuuttaan. Nyt minulla on kultalutua hurja ikävä, onneksi näemme taas parin päivän päästä! Kummaa, kuinka pohjattomasti eläimeen voi kiintyä. Lapsista en ole koskaan juuri välittänyt, mutta kissat ja (pienet) koirat ovat suloisimpia olentoja maan päällä. Itse asiassa pidän enemmän eläimistä kuin tietyistä ihmisistä, minkä johdosta olen pari kertaa saanut kuulla kunniani eri keskustelupalstoilla.

Palasin eilisiltana Turkuun ja ryhdyin aamulla graduilemaan, minkä Facebookilta ja Pupucen kanssa mesettämiseltä kerkesin. Olin juuri viimeistelemässä ensimmäistä analyysikappalettani, kun Stockmannilta soitettiin. Luulin hetken tilanneeni jonkin objektin, jonka saapumisesta minua nyt informoitiin, kunnes soittaja kysyi, vieläkö olen kiinnostunut työpaikasta. Tietysti! Täytin muutama viikko sitten netissä joulutyöhakemuksen, mutta olin jo ehtinyt unohtaa asian, koska en suoraan sanoen paljoa uskaltanut uskoa mahdollisuuksiini. Koskaan aiemmin minuun ei ole hakemusteni perusteella otettu henkilökohtaisesti yhteyttä. Nyt olen kuitenkin menossa työhaastatteluun huomenna!

Tietenkään haastattelu ei tarkoita sitä, että saan työn, mutta ainakin tällä kertaa hakemukseni herätti mielenkiintoa, mikä on jo huiman positiivista. Huomenna siis skarppina Stockan konttorissa. Onneksi minulla on aamupäivä aikaa miettiä, miten pukeudun – hyvä ensivaikutelma on ratkaiseva, mutta en myöskään halua ylipukeutua. Stockmannin joulumyyjä ei ole mikään Glorian sivuilta karannut huippubisnesnainen, joten jakkupuvussa tuskin kannattaa ilmestyä paikalle. Joka tapauksessa persoonallisuus ratkaisee, toivottavasti selviän kunnialla elämäni viidennestä työhaastattelusta!

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Huomenta Suomi ja Eurooppa

Olemme siirtyneet talviaikaan! Tosin eräs unohti siirtää kellonsa eilisiltana ennen nukkumaanmenoa ja joutui tänä aamuna nousemaan jo seitsemältä. Mopsit eivät tunnetusti ymmärrä kellonaikoja, ja minä tyhmänä luulin nukkuneeni kahdeksaan ja ystävällisenä eleenä nousin viemään koirakullan pihalle. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että tänään piti muuttaa kellot ja että olimme sangen varhain aamulenkillä. Myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja toisaalta oli uusi ja erikoinen kokemus olla ypöyksin lenkillä seitsemältä sunnuntaiaamuna näkemättä ainuttakaan ihmistä. Äsken jouduin muuttamaan sivupalkin possukellon aikavyöhykkeen Keski-Euroopan ajaksi, jotta sain sen näyttämään oikein. Miksei se voi päivittyä automaattisesti, jos aikasignaali kuitenkin tulee Internetistä? Tietokoneenkin kello on siirtynyt itsestään talviaikaan.

Kaverini Ari tuli eilen tervehtimään meitä ja jäi yöksi. Ajattelimme pistäytyä Salon yöelämässä, mutta emme loppujen lopuksi viitsineetkään. Keski-ikäkö hiipii salakavalasti? Loppuillasta minä luin Ilta-Sanomia, Ari katsoi televisiosta pokeria ja mopsi kuorsasi keittiön pöydän alla. Hip hei riehakkuutta!

Nyt istun koneella ja livahdin äkkiä pois Facebookista blogin pariin. Aloin nimittäin löytää sieltä toinen toistaan huolestuttavampia sovelluksia. Liitin juuri profiiliini virtuaalisen kuplamuovin. Hiirellä klikkaillaan kuplamuovin kuvaa, ja koneesta kuuluu täydellisen autenttinen puhkeavan kuplamuovin ääni. Lienee pelottavaa, että klikkailin kuplamuovia useampaan otteeseen ja muodostin jopa kuvioita puhkaistuista ja puhkaisemattomista kuplista. Kuka maailmassa keksiikään kaikki Facebookin tuhannet applicationit? Virtuaalinen hautausmaa, taistelevat vampyyrit, kavereille heitettävät kuumat perunat ja nyt virtuaalikuplamuovi. Tekisi ehkä hyvää olla vähän aikaa käymättä Facebookissa... mutta en uskalla, jos vaikka en kykenekään siihen. Vielä tiheitä Facebook-vierailuja pelottavampaa on se, että vierailee siellä tiheästi haluamattaan.

perjantai 26. lokakuuta 2007

Karvaista herraseuraa

... on luvassa allekirjoittaneelle koko viikonlopuksi. Äiti ja isä lennähtivät pariksi päiväksi Roomaan, joten minä ja Aatu leikimme kahdestaan kotia maanantaiyöhön saakka. Totesin juuri, että tämä on muistaakseni kolmas kerta 26-vuotisen elämäni aikana, kun olen yksin kotona pidempään kuin yhden yön. En ole vielä koskaan varsinaisesti asunut yksin, sillä kotoa muutin mummon luo ja Ranskassa asun E:n kanssa. Ehkä tässä vaiheessa on siis hyväkin viettää viikonloppu ihan yksikseen. Äiti on jättänyt minulle erinäisiä ohjelappuja mopsin ruokalistasta tiskikoneen käyttöohjeisiin, joten käytännön puolestakin selvinnen. Minä nimittäin tosiaan olen oikea uusavuttomien kuningatar (ja jossain määrin jopa ylpeä siitä).

Heti aamupäivällä Saloon tultuani rupesin tekemään kaikenlaisia aikuismaisia juttuja, kuten pankissa ja kukkakaupassa käynti. Tosiasiassa kukkakauppa oli veruke käydä katsomassa viime yönä tulipalossa tuhoutunutta liikerakennusta Salon keskustassa. Jalkakäytävä oli täynnä palanutta taloa kyttääviä eläkeläisiä, ja minä en millään kehdannut jäädä joukkoon tuijottelemaan, vaikka kuinka teki mieli. Niinpä esitin olevani vain ohikulkumatkalla ja kävin viereisen korttelin kukkakaupassa ikään kuin olisin vain sattumalta kulkenut palaneen talon ohi. Oudolta ja ahdistavaltakin se näytti, ja minua harmittaa erityisesti, että menetimme palossa erinomaisen kasvisravintolan. Vielä eilen äiti kävi siellä lounaalla, ja tänä aamuna herätessäni suunnittelin itsekin syöväni siellä Saloon ehdittyäni. Ikävä kyllä se lounas siirtyy nyt hamaan tulevaisuuteen.

Kohta lähdemme Aatun kanssa kävelylle, ja sen jälkeen ajattelin nauttia varsinaisesta DVD-maratonista ja katsoa ainakin kolme DVD:tä, jotka olen keväällä ja kesällä hankkinut ehtimättä koskaan katsoa niitä. Kaakaota, mopsi ja hyviä elokuvia, siinä onnistuneen perjantai-illan ainekset.

tiistai 23. lokakuuta 2007

Käsipainot ja kuminauha

Vietän liian paljon aikaa tietokoneella. Työpöytäni ja -asentoni ovat kaukana ergonomisesta. Selkärankani kasvaa tätä menoa kieroon ja minusta tulee kyttyräselkäinen. Tässä tiivistettynä viime päivien tuntemukset. Niskani on taas vaihteeksi niin jumissa, että kaipaan kipeästi ranskalaista osteopaattiani. Osteopaatteja lienee Turussakin, mutta täällä kynnys hakeutua ns. vaihtoehtohoitoon tuntuu jotenkin korkeammalta kuin Ranskassa. Siellä meillä on osteopaatti melkein naapurikorttelissa eikä hänelle tarvitse enää liiemmin selittää, minkä takia tulee vastaanotolle. Hän tietää jo valmiiksi, että minulla on yleensä niska kipeä ja E:llä ristiselkä.

Eilen äkkäsin avukseni Helsingin Sanomien Elämä & Terveys -osiosta kuvitetut niskajumppaohjeet. Ne löytyvät videona täältä. Asiasta innostuneena kipitin saman tien Stockmannin urheiluosastolle hankkimaan käsipainot ja punaisen jumppakuminauhan. Tänään kokeilin viedä 19-kohtaisen jumppa- ja venytysohjelman ensimmäistä kertaa läpi. Hyvin se tuntui onnistuvan, ja heti jumpan jälkeen olo oli paljon vetreämpi. Suositus on tehdä koko jumppa kolme kertaa viikossa, ja kahden kuukauden kuluttua pitäisi jo huomata selkeä parannus. Pidän käsipainot ja jumppaohjeet jatkuvasti esillä, jotta innostus ei lopahtaisi heti alkuun. Mikään ei tietenkään estä sitä lopahtamasta – ei olisi ensimmäinen kerta – mutta toisaalta riittää, että vietän yhden päivän lysyssä ja kippuralla työpöydän ääressä, ja johan alkaa niskajumppa taas maistua. Nyt saan vihdoin käyttöä myös kolme vuotta kaapissa rullalla olleelle jumppamatolleni, jota en ole vielä käyttänyt. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi ylipäänsä olen joskus hankkinut jumppamaton (ja vielä vihreän), mutta nyt tuli sillekin jokin olemassaolon funktio. Tosin ei ole täysin poissuljettua, että hankkisin mieluummin Stockalla näkemäni vaaleanpunaisen maton.

Graduilin tänään päätökseni mukaan 2,5 sivua ja palkitsin itseni menemällä elokuviin. Näin Ian McEwanin romaaniin pohjautuvan Sovituksen. Luin romaanin englanniksi vuosia sitten, hankin sen pari viikkoa sitten käännöspokkarina ja päätin kerrankin katsoa elokuvan ennen kirjan lukemista. Leffa oli suhteellisen hyvä ja palautti hyvin mieleen jo unohtuneen romaanin tapahtumat. Nuori tyttö näkee intiimin kohtauksen siskonsa ja nuoren miehen välillä ja, syystä jota yritän edelleen analysoida, hän väittää nähneensä kyseisen miehen ahdistelevan seksuaalisesti serkkuaan, vaikka tietää hyvin, kuka on oikea ahdistelija. Loppuelämänsä hän sitten yrittää sovittaa tekoaan siinä koskaan täysin onnistumatta.

sunnuntai 21. lokakuuta 2007

Kulttuuria kerrakseen

Viime päivinä olen nauttinut niin tiiviisti musiikista, kirjallisuudesta, teatterista ja elokuvista, että blogiparka on jäänyt miltei oman onnensa nojaan. Nyt on moinen epäkohta sentään korjattu.

Suurin aikarohmu on tietysti tässä:



Pitkään ja hartaasti odotettu uusi produktio putkahti eteisen matolle perjantaina, ja siitä saakka olen viettänyt noin 95 % ajastani kesyttämällä uusia lauluja. Niitä kesytetään kuuntelemalla levyä kerran toisensa jälkeen, järjestyksessä ja epäjärjestyksessä, lukemalla biisien sanoja ja kääntämällä niitä ranskaksi saksaa osaamattomille tutuille, kuuntelemalla taas pätkän sieltä ja täältä, niin että lopuksi kaikki uudet kappaleet ovat enemmän tai vähemmän tuttuja ja minkä tahansa säkeen pystyy yhdistämään oikean otsikon alle. Koska kyseessä on saksalainen musiikki, osassa kappaleita on kivan perinteinen perusgermaaninen humppabiitti, jonka liiallinen kuunteleminen tauotta voi olla vaarallista. Ne uhkaavat nimittäin jäädä soimaan päähän. Ei ehkä ole sattumaa, että kyseistä ilmiötä kuvaa parhaiten juuri saksankielinen termi Ohrwurm, korvamato.

Pelkistä korvamadoista en sentään onneksi ole kärsinyt. Eilisiltana olin parin vuoden tauon jälkeen taas teatterissa, tällä kertaa seuraamassa Turun Kaupunginteatterin viikinkimusikaalia Thorin vasara. Esitys oli huiman visuaalinen pyroteknisine efekteineen, tähtitaivaslavasteineen ja viikinkilaivoineen. Olin kuullut musikaalista pelkkää hyvää ja ilokseni totesin kommentit totuudenmukaisiksi. Jos E. ymmärtäisi suomea, esitys olisi ollut hänelle upea elämys; hän on kiinnostunut viikingeistä ja haluaa aina tietää, oliko Suomessakin viikinkejä. Lupasin viedä hänet syömään viikinkiravintola Haraldiin ja Viking Linella Tukholmaan, kunhan joskus saamme Turun-vierailun järjestymään.

Eikä tässä vielä kaikki...! Eilen teatterin jälkeen valvoin puoli kahteen saakka lukeakseni loppuun Anna Gavaldan romaanin Ensemble c'est tout. Taka-ajatuksenani oli päästä kirjan loppuun ennen kuin näkisin sen filmatisoinnin, jonka kävinkin katsomassa mummon kanssa tänä iltapäivänä. Elokuva oli juuri niin suloinen ja hyväntuulinen kuin kuvittelinkin: nuori taiteilijatyttö muuttaa kimppakämppään änkyttävän aatelisen ja kiireisen kokin kanssa, ja joukkoon liittyy vielä kokin mummo, joka ei enää selviä yksin talossaan. Kaikista tulee mutkien kautta hyviä ystäviä ja enemmänkin. Ei ehkä suurta ja pateettista draamaa, mutta söpö pieni leffa, joka saa hyvälle mielelle. Mitä muuta ihminen syyssunnuntaina tarvitsee?

Graduakin sain jossain välissä aikaiseksi pari sivua, vaikka sen vuoro on periaatteessa viikolla. Viikonloput pidän mieluiten itselläni rentoutumista, lukemista, Messenger-keskusteluja, Facebookia, ruoanlaittoa jne. varten. Huomenissa sitten taas graduillaan...

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Ei niin kovin kaukaisia muistoja

Kuten eilen lupasin, tänään on jälleen luvassa Mirkkutunnelmointia. Nostalgisena ihmisenä vietän usein muistopäiviä tyyliin "viisi vuotta tapahtumasta X" ja tänään on jälleen yksi näistä tärkeimmistä merkkipäivistä. Tasan kymmenen vuotta sitten Mireille nimittäin konsertoi Turussa viimeisen kerran, ja vieläkin olennaisempaa on, että juuri tuolloin pääsin ensimmäisen kerran esittäytymään, keskustelemaan ja poskisuutelemaan tähden kanssa.

Muistan vielä tilanteen elävästi, vaikka tarkat sanat ja reaktiot ovatkin vuosien myötä hämärtyneet. Näen vieläkin itseni istumassa Marina Palacen aulan nojatuolissa, kärsimättömänä ja jännittyneenä, ylläni kaamea beige collegepaita, joka ohimennen sanoen on edelleen hyvässä tallessa vaatekaapissani valtaisan tunnearvon takia, vaikka päälläni en ole sitä sen jälkeen pitänyt. Mietin, tuleeko tästä mitään ja hätyytetäänkö minut saman tien pois – ja samassa tähti kävelee sisään, suoraan eteeni, ja hymyilee leveästi. "Bonjour bonjour, enchantée" ja poskisuudelma, vaikka hän ei ole koskaan ennen tavannut minua. Tervehdin takaisin ja ihmettelen, olenko oikeasti juuri tässä.

Tunnen Mireillen tulkiksi värvätyn miehen ja hankkiudun sen varjolla kabinettiin lehdistötilaisuuteen. Paikalla on toimittaja radiosta ja Turun Sanomista. Kerrottuani, miksi olen läsnä, he innostuvat odottamattomasta jutuntäytteestä, haastattelevat myös minua, ja tulokset ovat edelleen luettavissa täältä. Mireille vastailee tapansa mukaan samoihin kysymyksiin samoja vastauksia, ja kun haastattelu on ohi, tiedän, että minun täytyy iskeä nyt tai ei lainkaan. Hän ei nimittäin enää poistu hotellista ennen seuraavan päivän konserttia.

"Excusez-moi, Mireille, puis-je vous parler un instant ?" Hän nyökkää, hymyilee, toteaa ohimennen, että kampauksemme ovat melkein samanlaiset. Minä puhun ja ymmärrän puhuessani, että juuri tätä keskustelua varten aloin opiskella ranskaa kolme vuotta aiemmin. Kerron, kuinka hän on ensimmäinen ranskanopettajani, kuinka kunnioitan ja ihailen häntä, bref, puhun sitä ja tätä ja tuota ja ilmeisesti myös kyynelehdin, koska hän sanoo sisarelleen "Regarde, Matite, elle pleure la pauvre, elle est si émue." Emue ja touchée hän toistelee itsekin olevansa, ja minä olen kuulemma niin gentille ja touchante, ja sitten tilanne on ohi. Nähtävästi hän oli tosissaan, koska nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän edelleen muistaa minut ja silloisen puheeni, vaikka olemme sen jälkeen tavanneet vain neljä kertaa.

Itse konserttia en muista yhtä tarkasti, ehkä siksi, että ne loppujen lopuksi poikkeavat toisistaan hyvin vähän, ja
kymmenessä vuodessa olen ehtinyt Turun jälkeen istua jo kahdeksassa muussa konsertissa. Seuraavana päivänä kävin vielä saattamassa hänet kotimatkalle, ja sen jälkeen sain odottaa viisi vuotta nähdäkseni hänet jälleen, sillä kertaa Pariisissa.

Merkillistä, miten kymmenen vuotta ovat samalla kertaa lyhyt ja pitkä aika. Taaksepäin katsottuna ne tuntuvat vierähtäneen noin vain, melkein huomaamatta, mutta kun ajattelen kymmenen vuotta tästä hetkestä eteenpäin, etäisyys vaikuttaa paljon pidemmältä. 16-vuotiaasta 26-vuotiaaksi on pitkä matka, mutta loppujen lopuksi olen muuttunut hyvin vähän. Melkein yhtä vähän kuin Mireille.



Ce soir-là...
(TS/Veikko Wahlroos)


tiistai 16. lokakuuta 2007

Kymmenen vuotta sitten, ja niin edelleen

Nappasin Duussin blogista muillakin kirjoittajilla näkemäni meemin koskien menneisyyttä ja tulevaisuutta. Se riittäköön tämän päivän blogitukseksi, huomenna luvassa mirkutusmuistoja. :)

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Pääsin ensimmäisen kerran puhe- ja poskisuudelmaetäisyydelle Mireillen kanssa.
2. Aloitin lukion.
3. Matkustin kesälomalla Jerseylle äidin ja Antin kanssa.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Kuuntelin Mireilleä viidessä peräkkäisessä konsertissa Pariisin Olympiassa.
2. Matkustin opiskelijaporukassa Martiniquelle, missä rantaelämän ja zoukin lisäksi tutustuimme paikalliseen yliopistoon.
3. Kävin Berliinissä ja Strasbourgissa tuttavien luona.

Kolme vuotta sitten, 2004:

1. Palasin Turkuun Aixista vietettyäni siellä vuoden.
2. Otin jäykkäkouristusrokotuksen Ranskassa kaaduttuani kadulla.
3. Vierailin ensimmäisen kerran Avignonissa ja melkein palelluin kuoliaaksi nahkahameessa helmikuisella hautausmaalla.

Vuosi sitten, 2006:

1. Suoritin opettajan pedagogiset opinnot.
2. Aloitin gradun kirjoittamisen.
3. Tapasin Mireillen Avignonissa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Olen saanut gradun teoriaosan suunnilleen valmiiksi.
2. Olen ajanut Aixissa sähköautolla 44 päivää = 531 kierrosta.
3. Olen toistaiseksi luopunut perunan ja pastan syömisestä, mutta ratkaisu on todennäköisesti vain väliaikainen.

Eilen:

1. Osallistuin avustajana mopsin hierontaan vanhempieni luona.
2. Vesijumppasin innokkaasti 45 minuuttia.
3. Ostin apteekista Strepsils hunaja-sitruunakurkkupastilleja. (Arvatkaapa kuka imeskelee samoja pastilleja?!)

Tänään:

1. Olen kirjoittanut neljä riviä gradua.
2. Ostin uuden sinisen uimapuvun.
3. Aion laittaa jauhelihakastiketta kaverilta saadun reseptin mukaan.

Huomenna:

1. Kirjoitan gradua.
2. Menen pallojumppaan ja venyttelytunnille.
3. Opetan ranskaa sukulaiselle, joka on juuri siirtynyt ranskalaiseen yritykseen töihin.

Ensi vuonna:

1. Valmistun!!!
2. Menen Mireillen konserttiin Hampurissa ja Berliinissä.
3. Etsin paremman kesätyöpaikan kuin sähköautokuskina toimiminen.

sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Syys on saapunut

Huomasin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä pitäväni kyseisestä vuodenajasta. Iltapäivällä koiraa kävelyttäessäni oli harmaata, koleaa ja märkää, mutta en kokenut sitä synkäksi ja masentavaksi vaan, kumma kyllä, pikemminkin miellyttäväksi. Aiemmin olen nähnyt syksyssä lähinnä negatiivisia asioita – sateen, kylmyyden, harmauden, kuolevat lehdet, loskan ja rännän. Nyt tuntuu, että syksyssä on paljon hyvääkin, jos vain kykenee avaamaan silmänsä ja havaitsemaan. On ihanaa tulla ulkoa kostean syksyn keskeltä lämpimään kotiin, sytyttää kynttilöitä, katsella yhä pimeämmäksi muuttuvaa iltaa, keittää kaakaota, lukea hyvää kirjaa ja rapsuttaa mopsia. Ulkona voi olla millainen myrsky ja myllerrys tahansa, minä olen sisällä turvassa ja lämpimässä.

Perjantaisen räntäsateen myötä totesin myös, kuinka vaikeaa voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin räntäsateen kuvaileminen ranskaksi. Il pleut de la neige fondue, sataa sulanutta lunta – mutta sulanut lumihan on vettä, ei räntää! Samoin on outoa sanoa il pleut de la neige, koska ranskaksi lumen ja veden satamista ei ilmaista samalla verbillä. Jos sataa lunta, il neige, ja jos vettä, il pleut. Ongelma on varmaankin vain minun päässäni, koska E. ei oikein käsittänyt, miksi tartuin moiseen seikkaan. Sulanut lumi kelpaa hänelle varsin hyvin. Lopulta kyllästyin pähkäilemään ja selitin räntäsateesta "sataa niin kuin silloin yhtenä talvena Aixissa, kun minä olin pikkukengissä kaupungilla ilman sateenvarjoa ja sain angiinan, muistatko", johon E. toisti "niin, sataa siis sulanutta lunta". Olkoon sitten, mutta minun mielestäni räntä ja sulanut lumi eivät edelleenkään ole sama asia.

Olen kehittänyt vielä toisenkin lingvistisen probleeman. Luen parhaillaan Anna Gavaldan romaania Ensemble c'est tout suomennoksena, Kimpassa. En edes muista, milloin viimeksi olisin lukenut ranskalaista kirjallisuutta suomennettuna. Lukeminen häiriintyy vähän väliä, kun alan pohtia, miten jokin lause tai repliikki kuuluu alkuperäisteoksessa ja miten suomentaja on käännöksessään onnistunut. Etsin sieltä täältä piirteitä tutusta ranskalaisesta arkikulttuurista ja mietin, miten kääntäjä on muokannut niitä suomalaiselle lukijalle. Eräs kirjan henkilö meni rautakauppaan, jolloin minä heti mietin, menikö hän Castoramaan vai ehkä jonnekin muualle. Vähän myöhemmin samassa yhteydessä mainittiin , että rautakaupan myyjillä oli keltaiset työvaatteet, jolloin hihkuin mielessäni "no niin, olihan se Casto!". Lukuelämyksen kannaltahan on täysin yhdentekevää, minkä ketjun rautakaupasta oli kyse. Jos en onnistu pääsemään eroon näin häiritsevästä analyysista, joudun epäilemättä hankkimaan saman teoksen ranskankielisenä ja vertailemaan tekstejä vähän väliä. Miksi ihmeessä en pysty vain lukemaan turhia miettimättä? En minä muunkielistä käännöskirjallisuutta tällä tavoin mietiskele, luen vain ja olen tyytyväinen.

perjantai 12. lokakuuta 2007

Keltainen vaara

On taas se aika syksystä, jolloin Turun keskusta vilisee keltaisia muovikasseja ja Yliopistonkadun ja Kristiinankadun ostoshelvetti imee sisäänsä viattomia ohikulkijoita. Sinne ajauduin itsekin keskiviikkoaamupäivällä, tosin omasta vakaasta tahdostani ja ahneuden kiilto silmissä. Onneksi olin kerrankin ajoissa liikkeellä, himoitsemani tavarat oli saapuessani miltei viety käsistä! Sain kuitenkin tarvitsemani, eli pitkään halajamani Nokian vaaleanpunaisen Bluetooth-kuulokkeen. Koska perinteisesti tavaratalosta ei lähdetä ulos vain yhden ostoksen kanssa, mukaan tarttui kahden muistikortin pakkaus digikameraa varten. Aiemman 128 MB:n muistikorttini tilalla minulla on nyt kaksi 2 GB:n korttia, joista kummallekin mahtuu reilut 1700 kuvaa. Saan siis ottaa muutaman valokuvan, ennen kuin kortit täyttyvät! Kerrankin ostosmaniaperiodi sattui sopivaan aikaan, olin nimittäin pitkään harkinnut sekä sinihampaan että muistikortin ostoa saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Nyt tuli hankittua kaikki tarpeellinen ja säästettyä ohessa rahaakin.

Tänään oli vuorossa jo toinen kierros naisten aarreaitassa (vive Zola !) ja muuallakin, tällä kertaa äidin seurassa. Nyt haaviini tarttui kokonainen syysvaatekerta saappaita ja sukkahousuja myöten. Käytin jokin aika sitten saamani Andiamon alennuskupongit uusiin ihkusaappaisiin, ja kuponkeja jäi vielä kaksi kappaletta toistakin kenkäparia varten.



Saappaiden kaveriksi löysin Stockalta mustavalkoruudullisen villasekoitehameen ja Espritin punaisen muhkeakauluksisen pooloneuleen:



Harkitsen edelleen vakavasti, pitäisikö gradublogin muuttua osa-aikaiseksi muotiblogiksi...

Gradua ei toki sovi unohtaa kaiken hässäkän keskelläkään: olen nyt virallisesti ja konkreettisesti aloittanut analyysin! Tiistaina sain valmiiksi kirjoittamisen tueksi kymmenen taulukkoa ensimmäistä analyysikappaletta varten, ja eilen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosin ehdin vasta kerrata tutkimuskysymykseni ja hypoteesini, mutta niistäkin kertyi reilu sivu tekstiä. Onneksi ranskalaisessa tieteellisessä tekstissä on tärkeää kertoa vähän väliä, mitä tähän asti on tehty ja mitä seuraavaksi tehdään: siitä saa mukavasti sivujen täytettä, jos muuten ei ole paljon sanottavaa. Ei silti, minä kyllä aion keksiä sanottavaa ja pitääkin keksiä. Kolmisenkymmentä tyhjää sivua odottavat ahneesti sisältöä.

tiistai 9. lokakuuta 2007

Paljon onnea!

Blogi viettää tänään ensimmäistä syntymäpäiväänsä! Hurjaa, miten äkkiä vuosi on kulunut. Muistan vielä kirkkaasti, miten tasan vuosi sitten maanantaiaamuna päätin ryhtyä kirjoittamaan gradun ohella blogia gradun kirjoittamisesta. Graduilun sivutuotteesta on kuitenkin hiljalleen kehittynyt itsenäinen kokonaisuus, joka jo lukijaystävällisyyden tähden keskittyy muuhunkin kuin akateemisen lopputyön puurtamiseen. En osaa sanoa, onko blogi vauhdittanut vai hidastanut itse gradua, mutta joka tapauksessa kuluneen vuoden aikana Iso Gee on laajentunut 40 sivun mittaiseksi.

Muutenkin blogin kirjoittaminen on ollut avartava kokemus. Olen löytänyt bloggaajien sankasta joukosta paitsi mainioita kirjoittajia, myös uusia tuttavia, joita tuskin muuten olisin kohdannut. Yksi lomakin olisi ilman blogia jäänyt viettämättä. Blogi toimi myös mainiona valitus- ja ihmetysareenana kesällä Ranskassa, kun en voinut paikallisten kanssa päivitellä heidän elämänsä kummallisuuksia. Olen vieläpä huomannut suhtautuvani asiaan kuin asiaan bloginäkökulmasta: tuo olisi mielenkiintoinen juttu blogissa kerrottavaksi! tuosta saankin hyvän valokuvan blogiin! tämä täytyy muistaa mainita blogissa! Koko elämäni ei tietenkään pyöri blogin ympärillä, mutta hurjan hauskaa minulla on edelleen.

Löysin blogia onnitellakseni Googlen kuvahausta hienon kuvan:



Alkuperäinen kuva on täältä. (En tosin uskalla enää hillittömän makeannälän pelossa selailla kyseistä leivontablogia, niin herkullisia kuvia siellä on!)

sunnuntai 7. lokakuuta 2007

Liikunnallis-musiikillis-eläimellistä menoa

Viime päivät ovat olleet niin täynnä erilaisia aktiviteetteja, että bloggaajaparka on tuskin ehtinyt hengähtää. Vesijuossut olen sekä perjantaina että tänään, mutta sen ohella varsinainen viikon urheilutapaus oli vuorossa lauantai-iltapäivänä: kävin ratsastamassa! Olen ratsastanut elämässäni yhteensä puoli tuntia toissa kesänä Ranskassa, ja silloinkin hevosta piti taluttaa, koska en tosiaan olisi yksin uskaltanut enkä osannut liikkua sillä minnekään. Nyt sain tilaisuuden kokeilla ratsastusta upealla ranskalaisella camarguenhevosella. Toki tälläkin kertaa hepoa talutettiin, mutta se rauhoitti sekä minua että hevosta ja teki tunnin ratsastuskierroksesta varsin miellyttävän kokemuksen. Pulmallisinta oli nousta hevosen selkään ja laskeutua sieltä, minua kun on siunattu virtahevon ja elefantin tasoisella notkeudella ja ketteryydellä. Vaan kyllähän minä sieltä alas pääsin, enkä edes kovin pahalla rytinällä!

Eläin- ja ulkoiluteema jatkui tänään kolmen mopsin vierailulla. Olimme reippailemassa läheisessä metsässä koko nelipäisen mopsipoppoon kanssa; voi sitä läähätystä, kipitystä ja sotkeutuneita talutushihnoja! Aatu-kulta on nähtävästi päässyt meidän hoidossamme laiskistumaan, ja pitkä lenkki väsytti yhtä totaalisesti karvakorvan kuin Fifi-tädinkin. Tarkoitukseni oli palata tänä iltana Turkuun, mutta en millään jaksa edes vaihtaa mopsinkarvaisia kotivaatteitani siisteihin, saati sitten keräillä kimpsujani ja kampsujani ja hypätä junaan. Huomenna ehtii yhtä hyvin.

Käsitöitäkin olen jossain välissä ehtinyt tehdä. Ostaa pläjäytin torstaina vaaleanpunaisen iPodin,



jolle kehittelin samansävyisestä pörrölangasta suojapussin käsilaukkukuljetusta varten. Valmiita suojasukkia myydään noin neljälläkympillä, joten itse tehty tuli reilusti halvemmaksi ja tietysti persoonallisemmaksi. Jouduin tekemään iPodin ostopäätöksen parissa minuutissa, sillä vaaleanpunaisia oli Apple-kaupassa jäljellä enää yksi. Sain sen vieläpä normaalia edullisemmin, koska malli on viimevuotinen, millä taasen ei ole minulle merkitystä. Väri ja kapasiteetti (4 GB) ratkaisivat asian. Entiseen punaiseen mp3-soittimeeni mahtui vain 512 MB eli noin sata kappaletta, mikä tietenkin aiheutti jatkuvia preferenssivalintaprosesseja miltei 800 Mireille-kappaleen musiikkikirjastossani. Tähän uuteen vempeleeseen pitäisi mahtua 1000 biisiä, mikä helpottaa elämääni huomattavasti. Onhan ensi viikolla vihdoin luvassa uusi saksalainen CD, ensimmäinen sitten vuoden 1999.

torstai 4. lokakuuta 2007

Neljä asiaa itsestäni

Pupuce haastoi minut vastaamaan blogistanin tuoreeseen meemiin. Tässä ennenkuulumatonta tietoa allekirjoittaneesta satunnaisessa järjestyksessä:

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Sähköautonkuljettaja
2. Kirjakaupan myyjä
3. Huvipuiston vuoristoradan työntekijä
4. Matkailuneuvoja

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

1. Aix-en-Provence
2. Turku
3. Salo
4. Champs-sur-Marne

Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

1. Uutiset ja sää
2. Kova laki
3. Tout le monde veut prendre sa place
4. Uutisvuoto

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

1. Nizza
2. Saint Maurice en Valgodemard
3. Strasbourg
4. Jersey

Neljä Internet-sivua, joilla käyn päivittäin:

1. Blogilista
2. Oma blogi
3. Facebook
4. Ilmatieteen laitos, Turun paikallissää

Neljä lempiruokaani:

1. Pasta lähes kaikissa muodoissaan
2. Lihapullat, joissa sisällä fetajuustokuutio
3. Chaud-froid au foie gras eli hiekkakakun muotoinen perunasosekeko, jonka keskellä hanhenmaksaa
4. Kiinalainen kana ja ananas hapanimeläkastikkeessa

Missä haluaisin olla juuri nyt:

1. Omissa valmistujaisissani :)
2. Aixissa, E:n kanssa kotona
3. Salossa vesijuoksemassa äidin kanssa
4. Pariisissa

Minun haasteeni lähtee Maurelitalle, Emille, Antille ja Annairinalle.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Puoli-ilmaiseksi maailmalle

Kyllä nyt tunkee etuja ja alennuksia ovista ja ikkunoista! Eilisen kännykkätouhun jälkeen tupsahti sähköpostiini Andiamon etukuponkeja yhteensä 20 euron arvosta. Kehotettiinpa saatteessa vielä käyttämään ne uusien saappaiden ostoon. Mikäs sen mukavampaa! Ensi viikolla siis kenkäostoksille.

Pupucen postitus pani ajattelemaan, että pian olisi korkea aika varata seuraavat lentoliput Aixiin. Johan olenkin ollut kotona kokonaiset kolme viikkoa! Mietiskelin, mistä saisin lyhyellä varoitusajalla kokoon riittävästi rahaa, ennen kuin tajusin, että minulle on vuosien saatossa kertynyt roimasti Air Francen lentomailipisteitä. Ei muuta kuin nettiin: kymmenessä minuutissa olin varannut ilmaiset menopaluulennot HEL-CDG ja opiskelijahintaiset Pariisista Marseilleen. Koko komeuden hinnaksi tuli 191 euroa. Vertailun vuoksi mainitsen, että maksoin viime kesän menopaluulipuista 678 euroa... Olin nähtävästi riittävän ajoissa liikkeellä, sillä minulle parhaiten sopivilla lennoilla oli vielä jäljellä opiskelijakiintiöpaikkoja. Hivenen kuitenkin harmitti, olisin nimittäin saanut Pariisi-Marseille -liputkin ilmaiseksi, jos minulla olisi ollut vaivaiset 1 000 pistettä enemmän. Toisaalta silloin saldoni olisi pudonnut nollaan, kun nyt minulle jäi vielä 19 000 mailia käytettäväksi myöhemmin.

Pelkoahdistus iski kuitenkin pian varauksen jälkeen. Liput toimitetaan minulle sähköisenä e-lippuna, ja sainkin välittömästi meiliini molempien lentojen tiedot vahvistuksena. Huolestumisen syynä on se, etten ole koskaan matkustanut sähköisen lentolipun kanssa. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, riittää, että menen printatun vahvistuksen ja AF-korttini kanssa lähtöselvitykseen, missä minulle tulostetaan koneeseen pääsyyn oikeuttava paperi. Mitä jos systeemissä onkin bugi ja varaustani ei löydy? Tai jos olen käsittänyt väärin ja minun pitäisikin itse taikoa tarvittava paperi jostain netin uumenista? AF:n meilissä puhutaan lipun tulostamisesta netissä tai lentokentän itsepalveluautomaatilla. Minä en halua itsepalveluautomaattia, haluan ammattitaitoisen kenttävirkailijan, joka tietää miten toimitaan! Mikäli lukijoilla on kokemusta sähköisistä lentolipuista, kuulisin mielelläni kommentteja asian konkreettisesta puolesta. Todennäköisesti murehdin täysin turhaan, mutta minkäs luonteelleen voi. Ehdin jo huolestua siitäkin, ettei Finnair enää selvitä matkatavaroita jatkolennoille. Minä kyllä lennän Finskin koneella, mutta olen silti AF:n asiakas: selvitetäänkö minun laukkuni siis Marseilleen saakka? vai joudunko ottamaan ne ulos Pariisissa ja jonottamaan uudelleen lähtöselvitykseen, jolloin myöhästyn jatkolennolta ja jään jumiin Roissyyn? Olisikohan helpompaa pysyä kotona peiton alla mopsia rapsutellen kuin leikkiä ehdoin tahdoin maailmankansalaista??

tiistai 2. lokakuuta 2007

Kilpailutus kannattaa

Vasta tänään huomasin konkreettisesti, että kännykkäliittymien kilpailutuksesta saattaa tosiaan olla asiakkaalle hyötyä. Lupauduin keväällä puhelimessa vaihtamaan nykyiseltä operaattoriltani uudelle, koska en juuri silloin keksinyt ainuttakaan tekosyytä kieltäytyä ja uusi operaattori lupasi lisäksi 30 euroa puheaikaa. Aiemmin en ole saanut yhdeltäkään operaattorilta ilmaista puheaikaa edes viiden sentin edestä, joten tartuin tarjoukseen. Numeroni oli tarkoitus siirtyä uuden firman hoiviin perjantaina.

Tänään iltapäivällä minulle kuitenkin soitettiin entiseltä operaattorilta ja tiedusteltiin, olinko ollut heihin tyytymätön. Vastasin totuudenmukaisesti, ettei minulla ollut mitään erityistä syytä vaihtaa liittymää, varsinkin kun puhelujen hinnat ovat täsmälleen samat. Olin vain taannoin mennyt lupaamaan, kun en muuten päässyt kohteliaasti myyjästä eroon. Soittaja kysyi, suostuisinko pysymään heidän asiakkaanaan, jos hän esittää paremman tarjouksen kuin kilpailija. Sanoin harkitsevani asiaa tarjouksen kuultuani, jolloin hän lupasi puheaikaa 90 eurolla ja päälle sunnuntaipuhelut eurolla. Saan siis yhdeksän kuukauden ajan 10 euroa alennusta puhelinlaskusta. Tarjous oli houkutteleva, joten lupauduin jäämään entiselle operaattorilleni. Juuri postista hakemani uuden SIM-kortin voin näin ollen heittää pois.

Jälkikäteen mietin, miksi alunperin suostuin vaihtamaan operaattoria, koska olin aivan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. "Ihan sama" ei ole pätevä argumentti minkäänlaisessa päätöksenteossa. Harmi, ettei yksikään operaattori tarjoa halpoja ulkomaanpuheluita: minusta saisi välittömästi kestoasiakkaan! Suomessa soitan hyvin harvoin kenellekään pelkästään rupatellakseni. Nyt täytynee ilmeisesti ryhtyä soittelemaan urakalla, jotta saavutetut edut eivät jää käyttämättä.

Gradu-uutisista sen verran, että sain ohjaajalta neuvon ja kehotuksen siirtyä vihdoinkin analyysin pariin. Ykkösteorian osioiden väliset yhteydet takkuavat edelleen, joten minun kannattaa jättää ne toistaiseksi muhimaan ja palata myöhemmin ongelman pariin. Muutenkin sain kaipaamaani kannustusta ja rohkaisua, ja todennäköisesti parhaan tähän asti kuulemani ohjauskommentin: professorin mielestä on varsin todennäköistä ja realistista, että saan gradun valmiiksi joulun tienoilla, tai ainakin hyvissä ajoin ennen maaliskuuta! Hymyilin leveästi poistuessani ja tunsin selvästi, kuinka paluumatkalla askeleeni olivat huomattavasti keveämmät. Heti huomenna työn touhuun!

Nappasin yliopistolla kulkiessani kännykällä pari kuvaa syysmaisemasta:




sunnuntai 30. syyskuuta 2007

Vesipedot vauhdissa

Päivä alkoi kosteasti, kun kävimme äidin kanssa tutustumassa Salon uudistettuun uimahalliin. Hallia on remontoitu pitkään ja hartaasti, mutta tuloksista päätellen työ kannatti. Modernia, puhdasta ja valoisaa liikuntatilaa tuskin tunnistaa entisekseen. Altaita on tullut lisää, samoin vesiliukumäki ja pieni porealtaan tapainen hierovine suihkuineen. Uimavälineistö on asiakkaiden vapaassa käytössä, joten annoin äidille tiivistetyn vesijuoksuoppitunnin ja hölkkäsimme monta altaanmittaa. Tästä eteenpäin tekisi mieli vaihtaa sunnuntaiset sauvakävelylenkit vesijuoksulenkkeihin! Ties vaikka hankkisin uimahalliin sarjalipun kuten Turussa.

Perjantai-iltana osuin netissä seikkaillessani yllättävään jymyuutiseen: Ranskan kakkoskanavan France 2:n Télématin-aamuohjelman tuottaja ja juontaja William Leymergie hyllytetään kahdeksi viikoksi hänen kuristettuaan erästä ohjelman toimittajaa niin, että tämä menetti tajuntansa. Asiasta kertoivat mm. Le Figaro, Libération ja Le Monde. 60-vuotiaan Leymergien määräaikainen irtisanominen alkaa maanantaiaamuna 1.10. Ranskassa olen tottunut katsomaan päivittäin Télématinia, mutta Suomessa tulen seuranneeksi sitä hyvin harvoin, vaikka TV5 lähettääkin kyseistä ohjelmaa joka aamu. Ensi viikolla voisin kuitenkin katsoa, sillä Leymergien tilalla juontaa sympaattinen, hauska ja miellyttävä Thierry Beccaro. Jos minulta kysytään, Leymergie voisi siirtyä kokonaan kameroiden taakse ja jättää paikkansa Beccarolle.

perjantai 28. syyskuuta 2007

Päivän hyvä työ jäi aikeeksi

Yksinkertaisinkaan asia ei aina onnistu, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa. Niin kävi ainakin minulle tänään. Sain aamupäivällä SPR:n tekstiviestin, jonka mukaan minun veriryhmäni verestä on tällä hetkellä pulaa (olkoonkin, että kuulun ryhmään A+, joka käsittääkseni on Suomen yleisin veriryhmä) ja apuani kaivattaisiin. Päätin kerrankin tehdä jotain hyvää ja hyödyllistä ja käydä jälleen pitkän tauon jälkeen luovuttamassa verta. Ajoin Saloon, löysin markkinoista huolimatta keskustasta parkkipaikan ja täytin pakollisen terveyskyselylomakkeen. Odotettuani viitisentoista minuuttia vuoroani sain kuitenkin henkilökohtaisessa haastattelussa kuulla olevani kelvollinen verenluovuttaja vasta puolen vuoden kuluttua: olen hiljattain asunut Pohjoismaiden ulkopuolella, mikä tekee minusta potentiaalisen vaaratekijän! Aivan näillä sanoilla SPR:n työntekijä ei toki asiaa ilmaissut, mutta ketutus oli silti melkoinen. Sen kerran kun haluan tehdä hyvän työn, en kelpaakaan.

On totta kai kaikkien etu, että näin tärkeässä asiassa ollaan mahdollisimman tarkkoja, mutta en tosiaan pitänyt Ranskaa niin vaarallisena maana, että siellä oleskelu jotenkin heikentäisi vereni laatua. Nyt olen karenssissa maaliskuun puoliväliin saakka. Ei sillä, että olisin erityisen aktiivinen verenluovuttaja, mutta jostain syystä olin tällä kertaa innostunut ajatuksesta. Sainpahan sentään edes kahvin ja suklaakeksin vaivanpalkaksi...

Pettymystä tosin lievensi viikon aikana saapunut kirje, joka sisälsi taannoin Ranskan Filofaxilta kalenteriini tilaamani Ranskan ja Pariisin kartat sekä vaaleanpunaisen muistiinpanopaperinipun. Nyt agenda on entistä ehompi. (Mietin ohimennen, kuinka hankalaa elämä mahtoikaan olla ennen nettitilauksia...! Nyt saan muutamassa päivässä kotiin toimitettuna minkä tahansa ulkomaisen CD-levyn, kirjan, DVD-elokuvan tai mitä vain.)

Gradua edistin eilen välillisesti organiseeraamalla kaikki kirjoista ja artikkeleista ottamani kopiot aakkosjärjestyksessä kansioon. Nyt työpöytäni on siistimpi ja tiedän tarkalleen, mistä löytää minkäkin paperin. Vaihtelin myös gradun ykkösteorian kappaleiden järjestystä ja yritin saada siihen jonkinlaisen yhtenäisen ajatuksen, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta. Onneksi tapaan professorin tiistaina, sillä nyt alkaa jo tuntua lupaavasti siltä, että kirjoittamaan olisi pian päästävä. Sisäinen graduilijani herää hiljalleen kesähorroksestaan?

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Pallon päällä rähmällään


Jostain kummasti huomaa, etten ole juuri harrastanut liikuntaa viime kuukausina. Olin vaihteeksi melkein vuoden tauon jälkeen Fitball-jumpassa, mutta kuvan kaltaisen sulavan ja notkean asennon sijasta röhnötin porsaan tavoin mahallani pallon päällä, pallo melkein litteänä allani. Jo alkulämmittelyn jälkeen olin punainen, hikinen ja puuskuttava ja koetin parhaani mukaan hyppiä ja kieriä pallon päällä ohjaajan esimerkin mukaan. Lattialle en sentään vierähtänyt, mutta palloraukka sai kyytiä...! Hauskaa toki oli, mutta surkea fyysinen kuntoni sai lähinnä huolestumaan. Kaiken huipuksi jumppa oli siirretty uusiin tiloihin, joissa oli entisestä poiketen myös peilit seinillä. Yritin kovasti olla vilkuilematta sivukuvaani, mutta onnistuin lopulta näkemään vain sen. Viimeistään peilikuva sai minut vakuuttuneeksi, että pallojumpassa on vastedes käytävä säännöllisesti, jotta kuva ei jonkin ajan päästä enää ole yhtä pelottava. Takaisin tullessa en ollut päästä mäkeä ylös, kun jumppa tuntui reisi- ja vatsalihaksissa. Huomenna en todennäköisesti pääse edes liikkeelle, mutta ainakin tiedän rasittaneeni uinuvia lihaksiani.

Jumppareissulla sain myös tehtyä eilen mainitsemani graduilua edistävät valokopiot. Se riittäköön tämän päivän saldoksi, mutta huomenissa kopioiden pitäisi siirtyä aivojeni kautta fiksuina ajatuksina tietokoneen ruudulle, mikä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Jos suinkin saan aikaiseksi, kirjoittelen mitä tahansa ja korjailen tekstiäni myöhemmin. Kokemus on osoittanut, että käynnistysvaikeuksissa tärkeintä on aloittaa ja tuottaa jotain, lopputulos kun ei ole millään muotoa sitova – onneksi.

Syyskuu on pian ohi, ja seuraan päivittäin 9. kerroksen ikkunastani ruskan etenemistä. Taannoin blogeissa kiersi haaste kuvata kunkin tavanomaiselta bloggauspaikalta avautuva maisema. Minua ei kukaan haastanut, mutta nappasin silti kuvan työhuoneeni viereiseltä parvekkeelta (ikkunan läpi kuvaus ei onnistunut):