keskiviikko 27. elokuuta 2008

Loppusuoralla

Enää kaksi ja puoli päivää lomaan! Tuntuu, että pääni on jo puoliksi Gardissa ja Alpeilla: töissä on toki pakko joka hetki väijyä skarppina liikennettä, mutta muuten en tahdo muistaa paria minuuttia pidempään, mitä asiakkaat ja kollegat puhuvat. Noloa kysellä kolme kertaa peräkkäin, missä kukakin aikoo jäädä kyydistä tai laskea minuuttikaupalla, paljonko vaihtorahaa pitää antaa, jos kyyti maksaa 3,50 euroa ja kädessäni on viiden euron seteli... Pieni maisemanvaihdos tulee siis ehdottomasti tarpeeseen. Pestini ei sen sijaan olekaan lopullisesti ohi, vaan lupauduin palaamaan vielä syyskuun lopussa viikoksi töihin erään kollegan lomasijaiseksi. Eiköhän tätä vielä yhden ylimääräisen viikon jaksa, kun ensin on ollut kolme viikkoa hengähtämässä.

Lomalla aion erityisesti uida, nukkua ja lukea. Uusin Nothomb kului käsissäni kokonaiset kaksi päivää: tällä kertaa vuorossa tosiaan oli perinteinen romaani, joka sisälsi nothombilaisittain täysin uskomattomia juonenkäänteitä. Tavallisen pariisilaismiehen kotiin tulee yllättäen tuntematon ruotsalainen, joka kuolee sydänkohtaukseen heti astuttuaan sisään; pariisilaismies nappaa salaiseksi agentiksi paljastuvan ruotsalaisen henkilöllisyystodistuksen ja avaimet, jättää ruumiin eteiseensä ja ottaa näin vainajan henkilöllisyyden. Vainajan vaimo pitää täysin normaalina, että vieras mies muuttaa heille asumaan, ja suuri osa romaanista käsittää valeruotsalaisen ja vaimon keskustelua lukemattomien samppanjapullollisten äärellä. Kirjan loppuratkaisu tosin oli odottamattoman laimea; tavallisesti Nothomb varaa romaaniensa loppuun kunnon coup de théâtren, joka parhaassa tapauksessa kääntää koko edeltävän tarinan päälaelleen. Yhdessä lempiromaaneistani, Mercuressa, on jopa kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua, joista lukija saa valita mieleisensä.

Nyt lähden hankkimaan E:lle syntymäpäivälahjaa ja -korttia ennen töihin paluuta. Seuraavaksi blogi päivittyy lomalla! jihuu!

tiistai 19. elokuuta 2008

Kanssa- ja ilman-päiviä

Olen vähitellen omaksunut sanavarastooni E:n usein käyttämän ilmaisun "kanssa"- ja "ilman"-päivistä, des jours "avec" et des jours "sans" (surkea suomennos omaa tekoani). Kanssa-päivinä kaikki sujuu loistavasti, työ maittaa, bussi kulkee aikataulussa, aurinko ei porota liikaa ja elo on leppoisaa. Ilman-päivinä taas kaikki tökkii, mikään ei huvita, vastaan tulee vain vihaisia ja/tai tyhmiä ihmisiä ja hengittäminen on suunnilleen ainoa asia, mitä viitsii valittamatta tehdä. Usein aamun ensimmäinen asiakas ratkaisee, tuleeko päivästä hyvä vai huono: Jos heti aamusta saa kyytiin myrkkynaaman, joka joko ei puhu mitään tai sitten valittaa hitautta, tukkoista liikennettä tai auton olemattomia iskunvaimentimia, koko homma saa huonon alun ja jatkuu helposti samanlaisena iltaan asti; jos taas ensimmäinen asiakaskontakti on iloinen ja hymyilevä vakikyyditettävä, joka kyselee kuulumisia ja toivottaa jaksamista työhön, loppupäivän asenne on aivan erilainen. Toki viikonloppuinakin on huonoja ja parempia päiviä, mutta töissä sen huomaa erityisesti.

Lauantai oli ehdottomasti kanssa-päivä. Lähdimme myöhässä liikkeelle ja pääsimme perille Avignoniin vasta puoliltapäivin, mutta aikaa riitti silti vaikka mihin. Tein erinomaisia syysvaatelöytöjä paikallisista vakiokaupoistani Armand Thieryltä ja M&S:ltä, jälkimmäisestä mm. hankin paksun punaisen puuvillaneuleen 5 eurolla. Ajelimme kierroksen paikallisella sähköautolla Baladinella ja teimme paikallisbussiretken keskustan ulkopuolelle St Véranin hautausmaalle. Onnistuin tällä kertaa puolisalaa nappaamaan pari kuvaa Mathieun sukuhaudasta, valokuvaaminen kun on ranskalaisilla hautausmailla periaatteessa kielletty. Illalla risteilimme vielä kunnon turistien tavoin Rhônella katsomassa siltaa ja paavinpalatsia joelta käsin. Palasimme syömään Aixiin ja ehdimme kotiin vasta puolenyön maissa, mistä johtuen sunnuntai kuluikin nukkuessa – kymmenen tunnin yöunien päälle neljän tunnin päiväunet! Valitettavasti vain unta ei voi kerätä varastoon, ja tänä aamuna oli taas yhtä vaikeaa kuin aikaisemminkin
herätä ennen kuutta. Onneksi kahden viikon päästä olemme jo Pupucella!

Huomisesta tulee epäilemättä myös kanssa-päivä, sillä Amélie Nothombin uusin romaani ilmestyy virallisesti 20. elokuuta. Olen urkkinut selville vasta kirjan nimen, Le Fait du prince, mutta en mitään sen sisällöstä. Odotan jokasyksyistä Nothombiani kuin HP-fanit uusinta Harry Potteria, tosin minä en leiriydy koko yöksi Librairie de Provencen oven eteen saadakseni ehdottomasti oman kappaleeni heti kaupan avautuessa... En yhtään tiedä, mitä lempibelgialaiseltani on tällä kertaa odotettavissa, mutta epäilen perinteistä romaania viimevuotisen omaelämäkerrallisen teoksen jälkeen. Ehkä tämänvuotinen produktio inspiroi lopulta väitöskirjan...?

tiistai 12. elokuuta 2008

Ei elämä silti täysin synkkää ole!

Edellisen synkän postauksen jälkeen kevyempää juttua ja jo tutuksi käynyttä valitusta työstä ja asiakkaista. En enää jaksa edes ihmetellä, miksi ihmiset eivät kykene käyttämään silmiään, aivojaan ja jalkojaan samanaikaisesti vaan möllöttävät keskellä tietä ja toteavat parhaassa tapauksessa toisilleen, että katsohan, tuolta tulee auto. Lennähtäisin aika pian autiolle saarelle, jos siihen tarjottaisiin tilaisuus... mutta vielä pitää odotella vähän aikaa: tasan kolmen viikon kuluttua on vihdoin loma ja Pupucen tuppukylä kutsuu!

Sitä ennen on kuitenkin vielä töitä ja tapahtumia. Tämän viikon perjantai on suureksi onneksi tärkeä katolinen juhlapyhä, joten edessä on pidennetty viikonloppu. Perjantaina sovimme menevämme ensin E:n isän kanssa messuun, sitten syömään ja lopuksi isän luokse juomaan samppanjaa ja syömään St Honoré -kakkua, mikä on jostain syystä muodostunut jo perinteeksi. St Honoré on tuulihattupäällysteinen ja kreemitäytteinen viritys, joka on aluksi äärimmäisen hyvää ja lopuksi ällöttävän makeaa. Mitä messuun tulee, menen sinne mielelläni, vaikka en katolinen olekaan (enkä aio myöskään sellaiseksi kääntyä, sen verran eri mieltä olen katolisen kirkon kanssa muutamista perustavanlaatuisista seikoista); Suomessa en käy kirkossa kuin häissä ja hautajaisissa, ja sitä paitsi tässä elämäntilanteessa ei pieni apu yläkerran puolelta olisi laisinkaan pahitteeksi. Ranskassa uskonto on muutenkin läsnä jokapäiväisessä elämässä paljon tiiviimmin kuin Suomessa: Aixin keskusta on täynnä kirkkoja, jotka ovat jatkuvasti auki ja joihin voi poiketa tuosta vain ohikulkiessaan, ja kadunkulmissa on siellä täällä pieniä Maria-, Jeesus- ja pyhimyspatsaita. Ne ovat enimmäkseen peräisin ruton ajalta, jolloin niitä pystytettiin joka puolelle, jotta ihmisten ei tarvitsisi lähteä kotoaan kirkkoon rukoilemaan ja altistumaan samalla tartunnalle.

Jotta mainittu pitkä viikonloppu ei kuluisi kokonaan nukkumiseen, siivoamiseen ja ja syömiseen, lähdemme lauantaina pitkästä aikaa käymään Avignonissa, jossa Mireillekin kuulemma parhaillaan lomailee äitinsä luona. Ties vaikka kohtaisimme Mathieun sukuhaudalla...! Avignonissa on myös pari edullista vaateliikettä, jotka Aixista puuttuvat ja joissa mielelläni käyn. Tarvitsen ainakin pitkähihaisen paidan, pitkät housut ja villatakin, jotta tarkenen täällä lokakuuhun saakka, jos syksy viileine säineen tulee yhtäkkiä. Toistaiseksi moista ei tosin tarvitse pelätä: vaikka pahin helle on parhaillaan ohi, lämmintä on edelleen kolmisenkymmentä astetta, ja kollegani mittasi viime viikolla sähköauton ohjaamon lämpötilaksi pahimmillaan 44 astetta.

Lauantai-iltana lähdimme E:n kanssa pitkästä aikaa ulos syömään. Illastimme erinomaisessa ja edullisessa turkkilais-libanonilaisessa ravintolassa Antiochessa, jossa saimme 24 eurolla kymmenen eri alkuruokaa, kolme pääruokaa ja kaksi jälkiruokaa. Nämä huuhdoimme alas ensin pienellä tilkalla ruusulikööriä ja sitten pullollisella turkkilaista punaviiniä. Ruoan jälkeen kävelimme Cours Mirabeaulla nauttien lämpimästä ja hämärästä illasta, tutkimme käsityöläismarkkinoiden antia (löysin jo äidille mukavasti syntymäpäivälahjoja!) ja tunsimme aivan olevamme lomalla. Onneksi siihen ei enää ole kauaa!

tiistai 5. elokuuta 2008

Elämää etsimässä – koskahan se löytyy?

Pitkä blogihiljaisuus on vihdoin ohi ja minulla lopulta aikaa palata nettikahvilaan. Viime viikko oli hektinen ja pitkät ruokatuntini kuluivat kampaajalla ja kosmetologilla ennen molempien lähtöä kuukauden kesälomalle. E. ja minä vietämme jälleen lomamme syyskuussa kaikkien muiden palattua töihin, mikä ei ole lainkaan hullumpi ajankohta. Luvassa on viime vuoden tapaan ensin muutama päivä Pupucen hoivissa ja sitten tuttuja alppimaisemia. Lomaan on kuitenkin vielä kolme ja puoli viikkoa aikaa, ja sitä ennen ehdin miettiä ja murehtia tulevaisuuttani vielä moneen kertaan.

Suunnitelmani ovat nyt edistyneet sen verran, että paluulentoni Suomeen on varattu lokakuun 10. päiväksi. Kävin äsken varaamassa Air Francen hoitaman alkutaipaleen Marseillesta Pariisiin, ja loppu hoituu Finnairin siivin. Yritän kotiin päästyäni saada jälleen viimevuotisen joulutyöni Stockmannilla, ja joulun jälkeen toivottavasti vaihdan taas maisemaa tänne etelään. Toivoin niin, että asiani järjestyisivät pysyvämmin, mutta nähtävästi saan jatkaa kiertolaiselämääni vielä jonkin aikaa. Olisi niin helppoa, jos kaikki tärkeät ihmiseni asuisivat edes samassa maassa... Aixista kun ei noin vain pistäydytä vähän väliä kotona Suomessa kyläilemässä. Välimatkaakin vaikeampi asia on ottaa huomioon kaikkien tunteet ja yrittää toimia niin, että kaikki olisivat onnellisia. E. odotti minun nyt jäävän tänne pidemmäksi aikaa ja ennätti jo julistaa päättyneiksi kamalat hyvästelyt Marignanen lentokentän parkkipaikalla; äiti ja mummo taas juttelivat jatkuvasti siitä, mitä taas tehdään yhdessä sitten kun olen palannut. Tuntuu, että minun pitäisi olla yhtä aikaa kahdessa maassa, kahdessa kodissa, kahdessa elämässä. Suomalais-ranskalainen kaksoiselämäni oli hauskaa niin kauan kuin vielä olin opiskelija; nyt olisi valittava jompi kumpi, mutta minä en osaa enkä tahdo valita. Pysyvää ja "oikeaa" työtä olisi löydettävä ja luotava vihdoin oman itsenäisen elämäni perusta, mutta sekin vaatii vaikeita valintoja: joko E. ja Ranska tai Suomi ja äiti, isä, mummo, Guru ja Mirkku. Miksi tässä asiassa ei voi saada kaikkea?

Olin viime viikolla melkoisen ahdistunut tätä kaikkea pohtiessani. Ikävien ja vaikeiden asioiden kanssa sovellan menestyksekkäästi Tuulen viemää -metodia: päätän miettiä hankalia ongelmia vasta myöhemmin, huomenna, sitten kun on niiden aika, mutta ei juuri nyt. Kun niitä sitten on välttämättä mietittävä, on ongelma kasvanut jo niin suureksi, ettei siihen tunnu löytyvän millään ratkaisua. Kotiinpaluupäiväni onnistuin joten kuten päättämään, jo pelkistä käytännön syistä, sillä minulla on täällä mukanani pelkkiä kesävaatteita, mutta tiedostan lykkääväni varsinaista päätöstä yhä vain kauemmas. Nyt tiedän, mitä teen jouluun asti, mutta mitä siitä eteenpäin? Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa käännekohdassa, jossa kukaan toinen ei voi tehdä ratkaisuja puolestani. Ilman tätä vaihetta tuskin voi kasvaa aikuiseksi, mutta en olisi uskonut sitä näin monimutkaiseksi. Toisaalta kukaan ei kai väittänytkään elämää helpoksi ja yksinkertaiseksi.