keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Retrospektiivi 2014

Rauhallisen, hiljaisen ja rentouttavan Suomijoululoman jälkeen olen taas palannut Ranskaan ja lomailen täällä vielä muutaman päivän, sillä byroo kutsuu vasta ensi maanantaina. Joulu oli valkoinen, kylmä, hyasintintuoksuinen ja mopsinkarvainen, eli toisin sanoen juuri täydellinen. 

E. ja minä valmistaudumme totuttuun tapaamme nauttimaan uudenvuodenaaton juhlaillallista kaikessa rauhassa kotona, suljettujen ikkunaluukkujen takana, pyjama päällä ja TV:n ääressä: en mistään hinnasta suostuisi tänään lähtemään kaupungille, ravintolaan tai baariin ihmisjoukon keskelle. Olen vähemmän juhlamielellä kuin tavallisesti, sillä kaksi iäkästä lähimmäistäni viettää parhaillaan juhlapyhiä sairaalassa. Ei mitään kuolemanvakavaa, mutta toivon molempien pääsevän pikaisesti takaisin koteihinsa.

Nyt vuoden viimeisenä iltana on jälleen aika kirjoittaa perinteinen vuosikatsaus. Kulunut vuosi on ollut minulle henkilökohtaisella tasolla hyvin erityinen, ja toivon, että muutaman tunnin kuluttua koittava 2015 tuo mukanaan yhtä paljon yllätyksiä ja uusia kokemuksia.

Tähän vuoteen mahtui todellakin kaikenlaista:

Olimme kaksi kertaa peräkkäin evakossa hotellissa, ensin tammikuussa kylpyhuoneremontin tieltä ja sitten maaliskuussa vuotavan lämminvesisäiliön takia. 


Sain ensimmäisen kerran äänestää Ranskassa maaliskuun kunnallisvaaleissa. 


Maaliskuussa sain myös elämäni ensimmäiset silmälasit. 


Huhtikuussa kohtasin palasen Suomea Rivieralla, kun vierailin Antibesin ihanassa Suomi-kaupassa.



  
Toukokuussa kalenteri oli täynnä pyhäpäiviä ja pitkiä viikonloppuja, jotka käytimme hyväksemme lähtemällä minilomille Alpeille. Siellä testasin ajotaitojani autoilemalla uhkarohkeasti serpentiinitietä 1800 m:n korkeuteen täysin pilvessä.



Kesäkuu on perinteinen Suomilomakuukauteni. Niin tänäkin vuonna. Juhannuksena talviturkkini jäi hyiseen Saaristomereen:


Heinä-, elo- ja syyskuussa ajatukseni ja energiani olivat sen verran muualla, että laitoin blogin suosiolla lomalle. Välini erään lähipiirini ihmisen kanssa muuttuivat tuolloin odottamattomalla tavalla, mikä sai minut pitkäksi aikaa pois raiteiltani. Blogitaukoni aikana syyskuussa lomailimme Alpeilla kuten aina ennenkin, nyt jo yhdeksättä vuotta. 

Loka- ja marraskuu olivat minulle yhtä juhlaa, sillä pääsin taas pitkästä aikaa näkemään ja kuulemaan Mireilleä konserttilavoilla Pariisissa, Marseillessa ja Avignonissa. Samalla sain tilaisuuden tavata rakkaita ystäviä eri puolilta Eurooppaa, joiden kanssa en ollut ollut tekemisissä pahimmillaan yhdeksään vuoteen.




Joulukuussa innostuin yllättäen liikunnasta ja terveellisemmistä elämäntavoista ja aloin paitsi käydä vesiliikuntatunneilla ja kävelylenkeillä, myös syödä lounaaksi itse tekemiäni salaatteja. 


Tulevalta vuodelta toivon ennen kaikkea terveyttä, rakkautta ja aimo annoksen lisää järkevyyttä. Toivon – ei, vaan päätän, että tämän loppuvuoden hyvät päätökseni toteutuvat myös ensi vuonna. Päätän myös opetella fiksumpaa taloudenpitoa; olen viime kuukausien aikana elänyt pahasti yli varojeni, joten nyt on korkea aika laittaa sekin elämänalue järjestykseen. 

Onnellista ja onnistunutta vuotta 2015 teille jokaiselle! Toteutukoot toiveenne ja hyvät päätöksenne.     

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Musta on tullu urheiluhullu

Kuka olisi uskonut, että näkisin tällaisenkin päivän? Minä mukavuudenhaluinen, plösö laiskiainen olen aivan yhtäkkiä ja yllättäen suunnattomasti innostunut liikunnasta! 

Olen marraskuusta saakka käynyt säännöllisesti kerran tai kaksi viikossa lenkillä, joko sauvakävelyllä tai ilman sauvoja. Päätin jo alkuvuodesta käydä lounastunneillani kävelemässä, mutta kevään ja kesän lämpimien ilmojen myötä intoni lopahti (toisin kuin Suomessa, täällä on kuumuuden takia vaikeampi harrastaa liikuntaa kesällä kuin talvella) ja koko liikunta-aikomus jäi lopulta syrjään tärkeämpien asioiden tieltä. Syksyllä meille tuli kaksi uutta kollegaa, jotka molemmat ovat hyvin urheilullisia, ja loppujen lopuksi minä olin koko työpaikalta ainoa, joka en koskaan lähtenyt ruokatunnilla mihinkään liikuntaharrastukseen. Naureskelin sitä huvittuneena aikani, kunnes minua lopulta lakkasi huvittamasta. 

En ole vielä vanha, mutta parin kuukauden päästä jo lähempänä 35 kuin 30 ikävuotta. Kuten kuvistani voi hyvin päätellä, en todellakaan ole normaalipainoinen. Sairauksia tai kremppoja minulla ei vielä ole, mutta tiedän hyvin, etteivät polveni ikuisesti tykkää ruhoni rahtaamisesta portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Vietän päiväni istuen autossa ja tietokoneen ääressä, viikonloppuisin lähinnä sängyssä lojuen. Kaikki tämä yhdessä ei kuulosta hyvältä. 

Niinpä päätin vihdoin muuttua.

Sain viime vuonna firmalta joululahjaksi kolme sisäänpääsykuponkia läheiseen kalliiseen kuntokeskukseen. Ne olivat lojuneet pöydänlaatikossani lähes vuoden ja niiden voimassaoloaika oli umpeutumassa, kun lopulta sain aikaiseksi soittaa liikuntakeskukseen ja tiedustella sopivia vesiliikuntatunteja. Olen aina pitänyt vesijumpasta ja -juoksusta ja vesiliikunta on muutenkin kaikilta osin minulle rapakuntoiselle sopivampaa kuin kuivalla maalla liikkuminen. Varasin kolme vesiliikuntatuntia: yhden vesipyöräilyn ja kaksi aquaelliptique-tuntia, joissa ollaan eräänlaisen cross trainer -laitteen päällä uima-altaassa: 

(kuva)

Vesipyöräilystä en erityisemmin pitänyt, mutta aquaelliptique osoittautui paitsi tehokkaaksi, myös hauskaksi lajiksi: juuri sitä, mitä minä tarvitsen! Laitteen ansiosta en voi tehdä liikkeitä väärin, ja vedessä jaksan (melko) helposti polkea sitä tunnin, kun taas tavallisella kuntosalilla en aivan varmasti jaksaisi. 

Vesiliikuntatuntini pidettiin maanantaisin työpäivän päätteeksi klo 19.15, ja vaikka pääsin kotiin vasta yhdeksältä ja maanantaipäiväni venyi reilusti yli 12-tuntiseksi, huomasin heti ensimmäisen kerran jälkeen oikein odottavani seuraavaa maanantaita ja vesijumppatuntiani. Laitoin jo edellisenä iltana liikuntakassini valmiiksi ja kannoin sen ylpeänä työhuoneeseeni, vaikka se olisi hyvin voinut odottaa autossakin. 

Hauskimpia aspekteja liikuntaharrastuksessani on ollut siihen liittyvien uusien tavaroiden hankkiminen. Uutuudenviehätys kestää pitempään ja motivaatio paranee, kun liikunta antaa tilaisuuden käyttää jotain uutta ja varta vasten ostettua vaatetta tai asustetta. Ihmettelin Facebookissakin, kuinka aikaisemmin selailin Sephoran tai käsilaukkumerkkien nettikauppoja ja nyt tutkin ahkerasti Decathlonin, GO Sportin sun muiden urheilukauppojen tarjontaa. Olen ostanut mm. kaksi lyhythihaista ja kaksi pitkähihaista urheilupaitaa, kaksi vesiliikuntaan tarkoitettua uimapukua, nopeasti kuivuvan mikrokuitupyyhkeen ja kätevän lenkkeilyvyön, johon saan ujutettua puhelimen ja työpaikan avaimen tarvitsematta kuljettaa niitä taskussa tai kädessä. 

Ennen kaikkea minua on kannustanut kollegoideni esimerkki. Kun kolme työkaveria lähtee juoksulenkille ja kaksi pelaamaan tennistä, minäkin innostun lähtemään kävelylle. Pomoni, jota arvostan suuresti ja jonka kanssa minulla on erinomaiset välit, kannustaa minua päivittäin, kyselee liikuntasuoritusteni perään ja toimii epävirallisena elämäntapavalmentajanani. Hänen innoittamanaan olen myös koko joulukuun ajan syönyt lounaaksi aamulla itse tekemääni salaattia sen sijaan, että tilaisin byroohon ylihintaisia ja huonolaatuisia lounasannoksia. Muutama salaatinlehti, kurkkua, tomaattia ja/tai paprikaa, maissia, broilerileikettä tai tonnikalaa, juustoa ja kananmunaa, pari kuitupitoista Krisprolls-korppua, maustamatonta rahkaa ja Perrier: näillä eväillä olen lounastanut pian kolme viikkoa. Pomon ehdotuksesta ostin myös vaa'an, jollaista en ole omistanut vuosikausiin, ja kerron nyt tässä rehellisesti ja avoimesti, että painoni on pudonnut 10 päivässä 2,4 kg. Yleensä olen huomannut lihomisen tai laihtumisen peilistä ja vaatteista, mutta pomon mielestä tarvitsen jonkun konkreettisen, mitattavissa ja selkeästi vertailtavissa olevan tavan seurata edistymistäni. Jotta vaa'alle nousu olisi houkuttelevaa, halusin siitä mahdollisimman sievän:

   (kuva)

Olen itsekin varsin ihmeissäni tällaisesta äkillisestä muutoksesta ajattelu- ja elintavoissani. Aikaisemminkin olen aloittanut yhtä innostuneena, mutta vasta nyt minusta tuntuu siltä, että todella haluan jatkaa. En oikeastaan tavoittele laihtumista, vaan yleistä hyvää oloa; jos sen ohella laihdun, aina parempi, mutta se ei ole pääasiallinen tavoite.  

      

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kuohuviiniä Wienissä

Elämäni on tällä hetkellä niin yksitoikkoista byroossa istumista, ettei siitä irtoa parhaalla tahdollanikaan mitään raportoitavaa. Onneksi välillä on tilaisuus tehdä pieni irtiotto arjesta ja lennähtää pikavierailulle jonnekin sopivan etäisyyden päähän. Viime vuonna samaan aikaan olin Roomassa, nyt kohteeksi valikoitui minulle ennestään tuntematon Wien, johon tutustumisesta olin haaveillut jo pidemmän aikaa.

Olin varannut viikonloppumatkan majoituksineen jo heinäkuussa, mutta aivan loppumetreillä oli vähällä tulla mutka matkaan, kun hotelli ei löytänytkään varaustani ja kaikki huoneet olivat ehtineet täyttyä. Etsin siis paniikissa päivän varoitusajalla uutta kohtuuhintaista hotellia Wienistä ja päädyin lopulta lentokenttähotelliin, joka osoittautuikin erinomaiseksi valinnaksi. Aikatauluni eivät nimittäin olleet kaikkein mukavimmat: koska Marseillesta ei ole suoraa Air France-KLM:n lentoa Wieniin, lensin Amsterdamin kautta perjantai-iltana töiden jälkeen ja saavuin perille Wieniin vasta vähän ennen klo 23. Alkuperäisen suunnitelmani mukaan minun olisi pitänyt matkustaa vielä lentokentältä puoli tuntia paikallisjunalla Wienin keskustaan, joten olin enemmän kuin tyytyväinen, ettei minun tarvinnutkaan kuin kävellä ulos terminaalista, oikaista parkkipaikan läpi ja ylittää katu päästäkseni suoraan sisään hotelliin. Samoin paluulentoni sunnuntaina lähti ennen aamuseitsemää, ja hotellin sijainnin ansiosta saatoin herätä vain tunnin ennen kuin minun piti jo olla lentokentällä. 

Myöhäisen varaukseni takia (tai ansiosta?) sain superior-huoneen, joka oli melkein asuntomme kokoinen:



Rakastan matkustaa itsekseni jo siksi, etten normaalisti ole koskaan missään yksin, ja matkalla saan koko hotellihuoneen kokonaan itselleni. Saan nukkua keskellä sänkyä ja levittää meikkipussini sisällön kaikkialle kylpyhuoneeseen tarvitsematta sopia, kumpi puoli pöydästä/sängystä/pyyhetelineestä/vaatekaapista on minun. Vaikka olin väsynyt työviikosta ja matkasta, en malttanut heti mennä nukkumaan, vaan löhösin nojatuolissa kylpytakki päällä, söin lentokentän tuloaulan leipomosta iltapalaksi ostamaani juustosämpylää ja katsoin TV:stä yhdentekevää ohjelmaa ihan siitä ilosta, että kuulin taas pitkästä aikaa saksaa. 

Jälkeenpäin minua harmitti, etten ottanut puhelinta mukaan aamiaiselle, sillä olisin mielelläni ikuistanut mahtavan tarjonnan. Jo pelkkiä leipiä oli kahdeksaa eri sorttia, erilaisista mysleistä, jogurteista, smoothieista ja pullista puhumattakaan. Vaikka olen elämäni aikana nauttinut lukemattomia hotelliaamiaisia, missään muualla ei vielä ole ollut juustokakkua! Germaanit ymmärtävät kieltämättä aamiaisen päälle paljon paremmin kuin ranskalaiset. 

Aivan sattumalta en päättänyt lähteä Wieniin, vaan innoittajana toimi paitsi Hofburg (keisarillisen perheen talvipalatsi) ja sen Sissi-museo, myös Wienissä asuva ystäväni Jaana. Olemme tutustuneet jo useampi vuosi sitten eräässä Facebook-ryhmässä, mutta emme olleet vielä koskaan tavanneet livenä. Nyt siihen tarjoutui mainio tilaisuus. 

Tapasimme Jaanan ja Sveitsistä mukaan tapaamiseen saapuneen Marjan kanssa keskustassa jo aamuyhdeksältä, sillä aikaa oli ainoastaan lauantaipäivä ja tekemistä paljon. Vaikka tämä oli ensimmäinen varsinainen tapaamisemme, tuntui heti kuin olisimme vanhoja tuttuja. Mukavassa seurassa Wienin harmaa ja kostea sääkään ei haitannut.

Ensin suuntasimme Naschmarktin herkkutorille, josta bongasin kuin minulle tehdyn matkamuiston:


Suklainen kenkä ja käsilaukku! Tajusin onneksi ajoissa, etten valitettavasti saisi niitä mitenkään kuljetettua ehjinä kotiin, joten muistoksi jäi vain tämä kuva. 

Torin jälkeen lähdimme kohti Hofburgia. Ennen museovierailua menimme päivän toiselle aamiaiselle kunnon perinteiseen wieniläiskahvilaan Café Centraliin



Sisältä kahvila oli vielä mahtipontisempi kuin ulkoa, ihanaa Sissin muotokuvaa unohtamatta:




Tilasimme paikan henkeen soveltuvat Sissi-aamiaiset, joihin kuului kahvin ja tuoremehun lisäksi lasi kuohuviiniä:


Hofburgin nurkilla, kuten kaikkialla Wienin keskeisillä paikoilla, risteilivät fiacret eli hevosvaunut ajureineen. 



Vaunut olivat kuin suoraan 1800-luvun puolivälistä ja olisin niin halunnut nousta sellaisiin, mutta 20 minuutin vaunuajelu kustansi hulppeat 55 euroa...! Tällä kertaa oli jätettävä moinen luksushuvitus väliin. Olisihan se romanttista, jos joskus tulen E:n kanssa Wieniin, mutta toisaalta tiedän jo etukäteen, että E:n loppukin romanttisuus häipyy saman tien vaunuajelun hinnan tieltä. Ehkä silti jonain päivänä...

Hofburg, Marie-Antoinetten syntymäpalatsi ja Sissin asuinpalatsi Wienissä, oli koko päivän varsinainen kohokohta.






Vaikka Marie-Antoinette onkin minulle Sissiä läheisempi, oli Sissi-museoon tutustuminen valtavan kiinnostavaa. Parhaillaan siellä oli esillä näyttely, jossa oli muutamia aitoja ja alkuperäisiä keisarinnan pukuja alushousuja ja silkkisukkia myöten. Valitettavasti museossa ei saanut ottaa lainkaan valokuvia, ja saman tien moista yrittäessä tuli vahti huomauttamaan asiasta. Ainoan kuvan ehdin ottaa keisarinna Marie-Thérèsen, Marie-Antoinetten äidin kultaisista matka-aterimista:



sekä Sissi-museon sisäänkäynnin siluetista:  


Mieleeni jäi erityisesti seinänkokoinen Habsbourgien sukupuu, josta laskin, että Sissi oli Marie-Antoinetten veljen pojanpojanpojan puoliso. Jostain syystä en ole koskaan tullut kunnolla hahmottaneeksi lempikuningattareni itävaltalaista sukupuuta. Marie-Antoinette ei ollut millään tavoin esillä Wienissä, toisin kuin Sissi, jonka muotokuvia näkyi kaikkialla matkamuistoista suklaarasioihin. Itävaltalaisille Marie-Antoinette oli vain yksi lukuisista arkkiherttuattarista, jotka naimaikäisiksi tultuaan ripoteltiin eri puolille Eurooppaa synnyinmaansa poliittisten intressien perusteella. 14-vuotiaana Marie-Antoinettesta tuli ranskalainen eikä hänellä ymmärrettävästi enää sen jälkeen ollut Itävallassa minkäänlaista roolia. 

Museovierailun jälkeen oli tietenkin otettava asiaankuuluvat poseerauskuvat Hofburgin edustalla:



Making of -kuvia kulissien takaa:




Hofburgin puiston paljaat puunoksat näyttivät upeilta harmaata taivasta vasten:



Iltapäivän jo hiljalleen hämärtyessä menimme myöhäislounaalle Glacis Beisl -ravintolaan, jossa nautimme varsin maukkaita... jotakin:

      
Vähän kuin raa'asta taikinasta tehtyjä jättiläisravioleja, joiden sisällä oli peruna-rahkatäytettä. Kummallista, mutta herkullista! 

Ravintolan takapiha oli koristeltu jouluisesti:



Lounaan jälkeen lähdimme käyskentelemään läheiselle joulutorille. Kolmella kapealla kadulla oli molemmin puolin torikojuja ja tunnelmallisia joulukoristeluja.



Jouluostosten tekeminen ei enää voisi olla helpompaa kuin tässä mainoksessa:


Sen kun skannaat koodin puhelimella suoraan mainoskyltistä ja teet ostokset verkossa saman tien keskellä katua. 

Kävelimme soman ja yksityiskohtia vilisevän nallevitriinin ohi:


Joulutorin tungoksessa vierähti sen aikaa, että oli jo illallisen vuoro. Sitä menimme nauttimaan kunnon perinteiseen wieniläisravintolaan, 1300-luvulta peräisin olevaan Zwölf Apostelkelleriin


Osa kellariravintolan muureista on rakennettu jo 1100-luvulla:



Tällaisessa paikassa piti totta kai syödä mahdollisimman aitoa wieniläisruokaa, ja mitäpä muutakaan se olisi kuin...


... aivan jäätävän kokoinen Schnitzel! Niitä ei tosiaan ole lautasella kahta, vaikka siltä näyttää, vaan yksi ainoa. Ihmettelin alkuun, miksi perunoita oli niin vähän, mutta en ihmetellyt kauaa. Suoraan sanoen en jaksanut syödä edes noita neljää, ja Schnitzelistäkin oli pakko jättää melkein puolet. Olisin halunnut myös maistaa niinikään aitowieniläistä Apfelstrudelia, mutta en kerta kaikkiaan kyennyt. Hyvä syy tulla Wieniin uudestaan!

Pitkä ja elämyksellinen päivä Wienissä oli lopuillaan ja minun oli aika nousta jälleen lentokentälle vievään junaan, ennen lyhyitä yöunia ja varhaista kotimatkaa. Oli ihana tavata vihdoin kasvotusten kaksi virtuaaliystävää ja tutustua uuteen ja tuntemattomaan kaupunkiin, jonne toivottavasti pian palaan.