lauantai 31. joulukuuta 2011

Kuvitettu vuosi


Tuntuuko teistä muistakin, että vuodet kuluvat sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee? Minun on nimittäin oikeasti vaikea uskoa, että jälleen yksi vuosi on takanapäin.  Vuoden vaihtuminen on eräs lempitapahtumistani: paitsi että vuodenvaihteessa on oiva hetki muistella mennyttä ja suunnitella tulevaa, on se samalla myös lupa kääntää katse toiveikkaasti kohti kevättä. Tammikuu on toki sydäntalvea täällä etelässäkin, mutta se kuulostaa silti olevan paljon lähempänä kevättä kuin esimerkiksi marraskuun loppu. Tästä on suunta ainoastaan kohti valoisampia ja lämpimämpiä päiviä, hitaasti mutta varmasti.

Vuosi 2011 oli arabikeväineen ja Norjan tragedioineen maailmanlaajuisestikin merkityksellinen vuosi, mutta aivan erityisesti se oli sitä minulle henkilökohtaisesti. Vietin onnelliset kolme kuukautta tähänastisen elämäni parhaassa työpaikassa, sain uusia rakkaita ystäviä, valmistuin toisen kerran, sain vihdoin äidin vieraakseni omaan kotiini ja lopuksi tapasin vielä Mireillen. Seuraavassa palaan pikaisesti kuluneen vuoden unohtumattomimpiin hetkiin kuvieni myötä:

Tammikuussa vierailin Avignonissa opiskelukaverini Loun kanssa ja halasin elefanttia paavien palatsin edessä:


Loppukuussa sain ensimmäisen todistukseni ja kuulin päässeeni läpi kaikista tenteistä:


Helmikuussa vanhenin sangen kunnioitettavaan ikään ja juhlin sitä yliopiston saksankurssilla:


Vietin hiihtoloman Suomessa mahtavien lumikinosten keskellä:


Maaliskuussa sain valmiiksi kirjallisen lopputyöni, joka käsitteli roséviinin myyntiä ja vientiä Suomeen. Sain työstäni erinomaisen arvosanan 17/20:


Huhtikuussa kävin äänestämässä eduskuntavaaleissa Suomen konsulaatissa Marseillessa ja käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni Monte Criston kreivistä tuttuun Ifin linnaan:

 
Huhtikuun puolivälissä pakkasin kolmen kuukauden aikana tarvittavan määrän omaisuuttani ja läksin innoissani "ulkomaille" töihin:

Toukokuussa käyskentelin keväisessä Turussa  ja iloitsin siitä, että sain pitkästä aikaa kerrankin viettää kunnolla aikaa Suomessa:


Salon kodissa tuskailimme muutaman viikon keittiöremontin keskellä ja opimme todella arvostamaan kodinkoneita ja lämpimiä aterioita:



Kesäkuussa viihdyin harvinaisen paljon parvekkeella, milloin meikkaamassa anivarhain ennen töihin lähtöä, milloin aamiaisella mopsien kanssa:



Juhannuksesta tuli ikimuistoinen, sillä vietin sen mökillä ensimmäistä kertaa ainakin 15 vuoteen ja ennen kaikkea uin meressä, mitä en ollut tehnyt sitten lapsuuteni:


Heinäkuussa sen sijaan olin synkällä mielellä, koska jouduin hyvästelemään työpaikkani ja kollegani, ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Turun kotiini tuli yllättäen vedenpaisumus, jonka jälkiä korjattiin viisi kuukautta, aivan viime viikkoihin saakka:


Piristyäkseni lähdin pitkästä aikaa risteilylle Tukholmaan ja sain ihailla kaunista kesäistä saaristoa:


Elokuussa sain Ranskaan odotetun vieraan, kun äiti vuosien jahkailun jälkeen lopulta tuli käymään Aixissa. Vuokrasin auton ja kiertelimme 10 päivän ajan lähiseutuja nauttien joka hetkestä:



 Syyskuussa lomailimme totuttuun tapaan Alpeilla:

 

 Tällä kertaa tosin loma alkoi tavallista komeammissa puitteissa aidossa linnassa:


Lokakuussa lähdin taas kolmeksi viikoksi Suomeen, mutta tällä kertaa aivan muuta kuin tavallista kotona käyntiä varten. Lokakuun viimeisenä päivänä minulla oli ilo, onni ja kunnia tavata Tallinnassa Mireille:




Marraskuussa vietin enimmäkseen hiljaiseloa kotona. Ranskassa satoi ja satoi, joten välillä pääsin ihailemaan sateenkaaria olohuoneen ikkunasta:


Joulukuussa lähdimme parin päivän pikalomalle Pariisiin:


Vietin tietenkin joulua kotona Suomessa perheeni parissa. Tänä vuonna perhe laajeni joulupäivänä uudella pienellä pojalla:



Vuoden kuluttua näemme, millainen on vuoden 2012 kuvitus!

Onnellista uutta vuotta kaikille! 

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jouluvauva Edu

Vaikka joulu onkin virallisesti vasta tänään ainakin suurimmassa osassa maailmaa, tuntuu joulupäivänä jo auttamattomasti siltä, että joulu tuli, oli ja meni. Paljon rauhallisemmin ei enää voisi joulua viettää: olemme olleet vanhempieni kanssa kolmisin ja ottaneet yhtä rennosti kuin minä tahansa normaalina viikonloppuna. Jouluateriankin söimme jo kahden maissa päivällä (minulle kalaa, kananmunia, perunoita ja pienen pieni nokare porkkanalaatikkoa) ja sen jälkeen lähinnä loikoilimme kuka sohvalla, kuka sängyllä, jokaisella mopsi vierellään tai päällään. En viitsinyt edes meikata tai pukeutua yhtään paremmin kuin tavalliseen koirankarvaiseen kotioloasuuni, koska olimme visusti kotona keskenämme. Istuskelin olohuoneessa kynttilänvalossa, napsin vähän väliä suklaata ja lumimanteleita ja annoin katseeni levätä joulukuusessa ja provencelaisessa seimessäni:



Tänä vuonna lisäsin seimen eläinten joukkoon muovisen mopsifiguurin. Hyvin se sulautui joukon jatkoksi lampaiden, villisian ja sammakoiden seuraan.

Lahjoja sain oikein mukavasti siihen nähden, etten varsinaisesti tarvinnut paljon mitään enkä ollut osannut mitään erikoista pyytääkään. Mukaani Ranskaan lähtevät mm. muutama pokkari, pari pyjamaa, tyyriimpi ihonhoitotuote ja Kalevala-korun Mai-kaulakoru, josta olin erityisen iloinen. 

Yhden parhaista lahjoista sain kuitenkin vasta tänään, kun pääsimme heti tuoreeltaan katsomaan uusinta perheenjäsentä. Veljeni ja kälyni hakivat nimittäin tänään perheenlisäyksensä mopsikasvattajalta Inkoosta. Tässä äidin sylissä herra Edu Kehäkettunen, 8 viikkoa:


Mitkä hurmaavan tukevat karhunkäpälät! Fifi-täti ei tietenkään malttanut olla hetkeäkään paijaamatta mopovauvaa:




Onneksi ehdin nähdä Edun ennen paluutani Ranskaan keskiviikkona. Sitä ennen minun on vielä vietettävä yksi päivä Turussa järjestelemässä omaisuuttani. Iso vesivahinkoremontti on nyt vihdoin valmis ja huonekalut palautettu, mutta levyni, kirjani ja muut tavarani ovat edelleen isoissa kasseissa odottamassa, että järjestän ne paikoilleen. 

Leppoisaa joulun jatkoa kaikille!   
 

tiistai 20. joulukuuta 2011

Matkailu avartaa, version 2011

Joulunalus ei totisesti ole minulle ideaalisinta matkailuaikaa. Viime vuonna tein kaksi päivää matkaa Suomeen milloin lumisateiden, milloin lakkojen hidastamana, eikä kotimatka tänäkään vuonna sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Onneksi tällä kertaa pääsin perille vain puoli vuorokautta myöhässä.

Alkujaan minun piti lähteä matkaan Marseillesta sunnuntai-iltana klo 17.35, saapua Amsterdamiin puoli kahdeksan maissa, vaihtaa konetta ja olla perillä Helsingissä puoliltaöin. Matkani kuitenkin mutkistui jo ennen kuin se ehti alkaakaan, sillä lentokonetta ei Marignanen kentällä näkynyt eikä kuulunut. Se saapui vasta virallisen lähtöaikansa jälkeen ja lähti lopulta takaisin reilut puolitoista tuntia myöhässä. Amsterdamissa oli kuulemma ollut koko sunnuntaipäivän surkea keli, käytössä oli vain yksi laskeutumiskiitorata ja lähes koko lentoliikenne myöhästellyt pitkin päivää. Olin tietysti huolissani Helsingin-lentoni vuoksi, mutta ajattelin toiveikkaana, että sekin ehkä olisi sopivasti myöhässä ja ehtisin kaikesta huolimatta ajoissa. 

Amsterdamiin laskeuduttuamme lentoemäntä kuulutti, että niiden, joiden jatkolentojen oli määrä lähteä ennen yhdeksää, ei turhaan kannattanut pyrkiä lennoilleen. Minä halusin kuitenkin yrittää, sillä ehdinhän toissa keväänä Frankfurtissakin lennolleni, vaikka lentoemäntä muuta väitti. Kiiruhdin siis kantamuksineni puolijuoksua ilmoitetulle lähtöportille – onneksi alan jo tuntea Schipholin kentän transit-alueen, olinhan siellä jo seitsemättä kertaa tänä vuonna! Portilla ei kuitenkaan enää näkynyt mitään aktiviteettia, ja viereisen portin henkilökunta vahvisti, että lento oli lähtenyt ajallaan viisi minuuttia aikaisemmin. 

Tiedustelin, mitä minun nyt pitäisi tehdä. Kohdalleni oli aiemmin sattunut vain myöhästyneitä tai peruutettuja lentoja, mutta en vielä koskaan ollut itse myöhästynyt. Ystävälliset virkailijat neuvoivat minut transfer-tiskille ja yksi heistä jopa juoksi perääni ilmoittaakseen, että KLM toki järjestäisi minulle majoituksen ja kuljetuksen hotellille ja seuraavana päivänä takaisin kentälle. Sainkin parissa minuutissa käteeni nipun papereita: uuden boarding passin seuraavan aamun Helsingin-lennolle ja 50 euron alennuskupongin seuraavia Air France/KLM-lentojani varten sekä lapun, jolla sain valita joko 10 euron arvosta syömistä ja juomista lentokentän ravintoloissa, 15 euron alennuksen tax free -ostoksista tai 2000 ylimääräistä lentomailia. Valitsin tietenkin lentopisteet. Seuraavaksi kävin noutamassa maksusitoumuslomakkeen hotellia varten ja ohjeet siitä, missä odottaa ilmaista minibussikuljetusta hotellille. 

Majapaikkani osoittautui tyylikkääksi neljän tähden hotelliksi, josta sain paitsi ison ja mukavan huoneen, myös kolmen ruokalajin illallisen lentoyhtiön laskuun. Aamiainenkin olisi kuulunut hintaan, mutta sitä en ehtinyt nauttia, sillä kuljetus lentokentälle odotti jo viideltä aamulla.        

 
 

Ehdin nukkua pari tuntia KLM:n hätävarameikkipussista löytämäni t-paita ylläni (matkalaukkuni jäi yöksi säilöön lentokentälle) ja vaikka mieluummin olisinkin käynyt yöpuulle omassa huoneessani kuten oli tarkoitus, oli minulla silti onni viettää yö isossa pehmeässä vuoteessa paksun peiton alla eikä torkkua koiranunta lentokentän kovilla istuimilla vahtien samalla käsimatkatavaroitani. Harmi vain, että minun piti nousta jo varttia vaille neljä ollakseni viideltä valmiina vietäväksi takaisin kentälle. 

Söin kaikessa rauhassa aamiaista Starbucksissa...


... josta 11 euroa oli tosin liikaa, sillä croissant ja pain au chocolat eivät todellakaan olleet tuoreita! Mikä häpeä, mutta annettakoon se anteeksi, sillä muuten minulla on pelkkää erittäin hyvää sanottavaa niin KLM:n kuin Schipholin kentänkin henkilökunnasta. Yhtä ystävällistä ja hymyilevää palvelua on turha odottaa Ranskassa muutamia äärimmäisen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Lähetin jopa palautetta lentoyhtiölle kiittääkseni loistavasta toiminnasta. 

Maanantaiaamuna sää näytti jälleen suosivan lentoliikennettä, sillä nopeahkon jäänpoisto-operaation jälkeen pääsimme lentoon lähes aikataulussa heti aamuseitsemän jälkeen. Sitten olikin edessä enää bussimatka Saloon ja olin vihdoin kotona! Matkan aikana sain ihailla kyllikseni kunnon eteläsuomalaista joulusäätä synkänharmaine taivaineen ja bussin ikkunoihin mäiskähtelevine räntähiutaleineen. Hienovarainen muistutus ulkosuomalaiselle siitä, ettei Etelä-Eurooppaan muuttaminen ollut laisinkaan huono ratkaisu? Aixin auringonpaistekaan ei tosin korvaa sitä iloa, jonka kokee, kun kotiovella on vastassa 12-tassuinen ja kolmehäntäinen innosta täpinöissään oleva vastaanottokomitea. Oikeastaan oli hyväkin, että saavuin perille päiväsaikaan, jolloin mopsit olivat hereillä ja pääsivät heti suukottelemaan.  

torstai 8. joulukuuta 2011

Marraskuun värinen Pariisi

Minilomamme kaukaisessa pääkaupungissa on takana. Juliette Grécon tavoin voisin luonnehtia Pariisia marraskuun väriseksi, niin synkän harmaa ja hyinen se tällä kertaa oli – ainakin verrattuna Provenceen, missä on edelleen kirkasta, viitisentoista lämpöastetta ja lounastaminen ulkoterassilla täysin varteenotettava vaihtoehto. 



Kuten aiemmin kerroin, matkustimme vaihteeksi junalla, mutta seuraavalla kerralla luotamme jälleen hyvin todennäköisesti Air Francen nopeaan ja näppärään kyytiin. Junalla matkustaminen on vain niin paljon epämukavampaa kuin lentäminen: juna heiluu ja keikkuu, ihmiset hyppäävät jatkuvasti käytävällä edestakaisin ravintolavaunuun, vessaan, junan eteiseen ja luoja ties minne, matkalaukut pitää itse raahata kilometrin pituisella asemalaiturilla oikean vaunun kohdalle ja löytää niille sopiva säilytysjemma matkan ajaksi, juominen ja syöminen maksaa nahat takapuolesta (coûter la peau des fesses – onneksi tajusin ottaa meille eväät mukaan!) ja asemilla on aina hiton kylmä. Lentäessä taas riittää, että on itse oikeaan aikaan lentokentällä. Matkatavaroista ei tarvitse huolehtia, liikkuminen on tasaista, matka kestää kolmasosan junamatkasta ja kaupan päälle tarjoillaan ilmaisia virvokkeita. Toki taksimatka hotellille on pidempi lentokentiltä kuin Gare de Lyonilta, mutta Air Francen lentokenttäbussilla pääsee mukavasti Invalideille tai Riemukaarelle, jotka ovat vähintään yhtä "keskustassa" kuin juna-asemakin. Parinkympin säästö ei niin paljon merkitse, kun toisessa vaakakupissa on matkustusmukavuus.

Synkästä säästä huolimatta nautimme kuitenkin täysin rinnoin parin päivän maisemanvaihdoksesta. Kummallakin oli omat tavoitteensa: minä halusin tutustua Pariisin kaupungin historian museoon Musée Carnavalet'hen, E. puolestaan halusi ostaa kengät ja pari villapaitaa, koska ei normaalioloissa ikinä ehdi eikä viitsi käydä ostoksilla Aixissa paitsi välttämättömän pakon edessä. Koska ulkona ei juuri huvittanut flaneerata, ei kumpaakaan haitannut, vaikka kaikki suunnittelemamme aktiviteetit tapahtuivatkin sisätiloissa. 



Heti perjantai-iltapäivänä saavuttuamme suuntasimme Pont des Arts -sillalle kiinnittämään varta vasten hankkimaani lukkoa. Rakkauslukot, cadenas d'amour, ovat nimenomaan tämän sillan erikoisuus: ideana on kiinnittää sillan verkkoaitaan riippulukko ja heittää sitten lukon avaimet Seineen. Rakkaus kestää yhtä kauan kuin lukkokin, ja koska lukkoa ei voi enää avata, säilyy rakkauskin ikuisesti. Ainakin teoriassa ja uskomuksen mukaan. Näin lukot ensimmäisen kerran viime syksynä suuren blogimiitin yhteydessä ja päätin silloin, että seuraavalla Pariisi-visiitillä me lisäämme joukkoon oman lukkomme, lempinimillämme ja päivämäärällä varustettuna. Nyt se tuli tehtyä:



Koska olimme aivan Conciergerien vieressä ja meillä oli pari tuntia aikaa ennen sovittuja illallistreffejä pariisilaisystävämme kanssa, houkuttelin E:n vierailulle pahamaineiseen vallankumousvankilaan. Conciergerie on aina yhtä vaikuttava, eikä suinkaan vähiten siksi, että Marie-Antoinette mopseineen vietti siellä elämänsä viimeiset pari kuukautta tuhansien kohtalotovereidensa tavoin. 



Onnettoman kuningattaren alkuperäinen selli ei ole säilynyt, mutta lähelle sen todennäköistä sijaintia on rekonstruoitu mahdollisimman aito jäljennös. Allaolevan kuvan matto sen sijaan on oikeasti ollut Marie-Antoinetten vankilan lattialla ja toivottavasti suojannut edes vähän Seinestä huokuvalta kylmältä kosteudelta:  


Museokaupat ja etenkin niiden kirjat kuuluvat Pariisin museoiden parhaaseen antiin. Conciergerien kaupasta löytyi mm. tämä englantilainen lastenkirja, jossa kertojana on Marie-Antoinetten mopsi Moi! 
 

Melkein olin jo ostamassa kirjan, kun E. kysyi kevyen epäuskoisena, aionko tosissani maksaa 15 euroa piirretystä lastenkirjasta. En siis lopulta maksanut, vaikka suloinen tuo kyllä olisi ollut! 

Lauantain sovimme sateen takia shoppailupäiväksi. Shoppailu Pariisissa ei kuulosta ylettömän rankalta tai uuvuttavalta ajanvietteeltä, mutta sitä se silti oli: kylmä ja sateinen lauantai-iltapäivä vähän ennen joulua ajaa sadan prosentin todennäköisyydellä kauppoihin niin pariisilaiset kuin turistitkin, ja tungos oli sen mukainen. Aamupäivä kello 14 asti kului kenkäkaupoissa. E. löysi kyllä heti alkuun helposti majapaikkamme vierestä place de la Républiquelta yhden kenkäparin, mutta samat kengät piti saada myös ruskeina, ja sitä varten kipitimme sateenvarjoinemme rue de Rivolia pari kilometriä, kunnes kolmannesta saman ketjun liikkeestä löytyi oikea malli ja koko. Välissä ennätin juuri ja juuri napata yhden turistikuvan Pariisin kaupungintalosta:

       
Kuultuaan, että kaupungintalon aukio on entinen teloituspaikka place de Grève, E. innostui ja halusi aukiolle kävelemään ja kokeilemaan, tuntuisiko paikalla kummittelevan. Veikkaan tosin, että tuntemamme kylmät viimat ja puistatukset johtuivat pikemminkin säästä kuin aukiolla teilipyörällä murskaksi hakattujen kuninkaanmurhaajien rauhattomista hengistä.

Kun kenkäoperaatio oli viimein saatu päätökseen, suuntasimme kohti yhtä kaupungin komeasti joulukoristelluista ostosparatiiseista:







Ulkokuori oli vaikuttava, mutta sisältä paratiisi muistutti lähinnä helvetin syövereitä. Stockmann Hullujen päivien aikaan vaikuttaa autiolta verrattuna tavalliseen joulunaluslauantai-iltaan Lafayettella. Onneksi tiesimme molemmat, mitä olemme hakemassa ja suuntasimme suoraan oikeille osastoille; tavallisesta kiertelystä ja katselemisesta ei olisi tullut satojen (tuhansien?) ihmisten tungoksessa mitään. E. sai lopulta villapaitansa ja minä omani:




(kuvat Lafayetten nettikaupan sivuilta)

Ja sitten äkkiä ulos, metroon ja pieneen hotellihuoneeseemme pois ihmislaumojen ulottuvilta! Vähään aikaan ei todellakaan tehnyt mieli nähdä ketään.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kauan odottamani Musée Carnavalet, joka osittain sijaitsee kirjeiden kirjoittajana kunnostautuneen markiisitar de Sévignén kaupunkipalatsissa. En ollut odottanut turhaan: ah ja voih, mitä ihania rokokoosalonkeja, koristeellisia huonekaluja, muotokuvia ja marmoritakkoja!



 
Parasta oli kuitenkin vallankumousosasto, jonka perusteelliseen tutkimiseen vierähti kevyesti kaksi tuntia. 


Alkuperäisestä Bastiljin tiilestä veistetty vankilan pienoismalli. Museovierailun koskettavin ja mieleenpainuvin elämys löytyi pienestä vitriinistä murhatulle kuningasperheelle omistetusta huoneesta:




Kuvat ovat epätarkkoja, koska ne on otettu ilman salamaa lasin läpi lähikuva-asetuksella. Ylemmän kuvan vasemmanpuoleisessa medaljongissa on pieni palanen alkujaan valkoista, mutta nykyään pahasti kellastunutta kangasta: se on kappale sukkaa, joka Marie-Antoinettella oli jalassaan teloituspäivänään. Tuntui uskomattomalta, että tämä vuonna 2011 silmieni edessä oleva kankaanpala oli vasten kuningattaren ihoa, kun hänet 16.10.1793 kuljetettiin lantakärryissä läpi Pariisin ja kun hän noustessaan kevein askelin mestauslavalle pyysi viimeisinä sanoinaan anteeksi astuttuaan vahingossa pyöveli Sansonin jalalle.  

Alemman kuvan hopeamedaljonki on, jos mahdollista, vieläkin liikuttavampi: sen sisällä on ohut suortuva Marie-Antoinetten hiuksia. En tiedä, mutta haluaisin tietää, milloin ja missä olosuhteissa hiukset on leikattu ja kenen hallussa ne ovat olleet vuosisadat ennen päätymistään museon kokoelmiin. Pala sukkaa ja tuppo hiuksia, siinä kaikki, mitä Ranskan viimeisestä kuningattaresta on jäljellä. Niin katoaa mainen kunnia. Marie-Antoinetten muisto elää silti yhä vahvasti, sillä kuulin Carnavalet'n museokaupan kassanhoitajalta, että Pariisissa toimii Marie-Antoinette-yhdistys. Harkitsen siihen liittymistä.

Tunnekuohuista toipuaksemme menimme museovisiitin jälkeen syömään omalaatuiseen, historialliseen Chartier-ravintolaan, joka ainaisesta jonosta päätellen kuuluu useimpien turistien ohjelmaan. 



Chartier muistuttaa 1800-luvun kansanruokalaa, jollaisessa Zolan L'Assommoir-romaanin päähenkilö Gervaise olisi voinut käydä. 1896 perustetun ravintolan sisätilat on listattu kansalliseksi monumentiksi, ja sen erikoisuutena on halpojen hintojen lisäksi se, että asiakkaat istutetaan sikin sokin isoihin pöytiin (intiimiä kahdenkeskistä ateriaa ei siis kannata toivoa nauttivansa täällä) ja tarjoilija kirjoittaa tilaukset suoraan paperisiin pöytäliinoihin:   


Pullo roséta, E:lle kinkkua ja minulle kuusi etanaa, molemmille kanaa, mutta minulle rinta ja E:lle koipi spagetin kera. Selkeää?

Yhteystiedot paperiservetistä niille, jotka ehdottomasti tahtovat Chartier'lle seuraavalla Pariisin-matkallaan (metro Grands Boulevards):






Restauraatio-operaation jälkeen E. tahtoi vielä viereiseen Grévin-vahamuseoon. Minä olen käynyt siellä joka kerta Pariisissa ollessani, viimeksi vuosi sitten, mutta pitihän tuttuja käydä tervehtimässä:



Kuten tavallista, minua eivät kiinnosta vähääkään Michael Jacksonin, Madonnan tai kuningatar Elisabetin vahakopiot. Sen sijaan viihdyin Mozartin ja markiisitar de Pompadourin seurassa:


Arvatkaapa, pukeutuisinko mieluummin farkkuihin ja villatakkiin vai Pompadourin jumalaiseen rokokoopukuun?! Kunhan aikakone keksitään, ilmoittaudun välittömästi vapaaehtoiseksi koekaniiniksi.

Kahden ja puolen päivän aikana tuli siis nähtyä ja koettua kaikenlaista. Maanantaiaamuna ennätimme vielä läheiseen kahvilaan viimeiselle pariisilaisaamiaiselle ennen kuin otimme taksin Gare de Lyonille ja nousimme kotiin lähtevään junaan. 



Matkalaukkuuni ei kertynyt tällä reissulla ylettömästi lisätäytettä. Kahden em. puseron lisäksi nautin lähinnä museokauppojen antimista:

 
A bientôt, Paris ! Seuraavalla kerralla ohjelmassa Versailles...