torstai 30. lokakuuta 2008

Voittaja vie kaiken

Jo kesällä Ranskassa alkanut Abba-intoiluni ei vieläkään hellitä. Eilen olimme Susun kanssa katsomassa Mamma Mian sing-along -version viimeistä esitystä. Pieni Kinopalatsin sali oli melkein täynnä ja suurin osa yleisöstä tosiaan lauloi mukana, kuten mekin. En ole ikinä milloinkaan laulanut julkisesti lukuun ottamatta muutamaa vuosien takaista, aamuöistä karaokeyritelmää, joista minulle ei ymmärrettävästi jäänyt juurikaan muistoja vaalittavaksi. Elokuvateatterissa laulaminen on tähän asti kuulostanut vallan mahdottomalta ajatukselta, mutta sehän osoittautui suunnattoman hauskaksi! Asiaa auttoi, että kyseessä ei ollut varsinainen karaoke, vaan laulaa sai näyttelijöiden äänien päälle. Näin minun auttamattoman epävireinen lauluni hukkui sopivasti Merylin ja kumppaneiden huomattavasti onnistuneemman performanssin sekaan. Jopa Pierce Brosnan osaa laulaa paremmin kuin minä – kohtalon ivaa, että osaan ulkoa noin 950 Mireillen biisiä, joista en kykene laulamaan ainuttakaan? Leffasalin pimeydessä olo oli kuitenkin riittävän anonyymi, jotta kehtasin vetää The winner takes it all asiaankuuluvalla hartaudella ja paatoksella.

Myöhemmin illalla tuttujen kappaleiden eri versioista virisi keskustelua mummon kanssa; hänen mielestään näyttelijöiden levytykset ovat jopa alkuperäisiä parempia. Minä olen vahvasti eri mieltä, ja joka tapauksessa minulla on ihka oma henkilökohtainen suosikkini – yllättävää...? Seuraavassa ehdoton lempiversioni Abban ylivoimaisesti parhaasta kappaleesta:



Esitys on (valitettavasti) playback, joten tarkkakorvaiset huomannevat, että taustakuorona toimii Abba itse – tai kolme neljäsosaa, sillä Agnetha ei osallistunut levytykseen Tukholmassa vuonna 1981.

Ei päivää ilman mopsiuutisia: Guru oli tänään silmäleikkauksessa Kirkkonummella. Olin etukäteen hiukan huolissani, mutta operaatio sujui oikein hienosti. Tärppä nukahti mahalleen keskelle eläinlääkärin odotushuonetta, ja me jätimme hänet silitysten ja suukkojen kera operoitavaksi ja lähdimme tappamaan aikaa Inkoon keskustaan. Palatessamme Gurre heräili hiljalleen häkissään vihreä muovikauluri pään ympärillä ja vinkui sydäntäsärkevästi. Syliin päästyään Tärppä rauhoittui saman tien ja on jo melko reipas. Mirkku on toistaiseksi evakossa Antin ja Jennan luona, jotta eno saa toipua rauhassa. Mirkuton huusholli on tylsä, mutta lauantaina on toivoa jälleennäkemisestä ja sunnuntaina on luvassa pentunäyttely Turussa.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Ikäkriisin paikka?

Facebookin ansiosta olen suureksi kummastuksekseni havainnut vain parin viikon sisällä, että ainakin viisi lukio- tai opiskeluaikaista kaveriani on hiljattain mennyt naimisiin, tullut raskaaksi tai saanut lapsen/lapsia. Kaikki ovat suunnilleen samanikäisiä kuin minä, mutta silti ihmettelin, miten niin moni tuttavani on tällaisessa elämänvaiheessa näin nuorena. Sitten aloin miettiä asiaa uudelleen. Olen kaksi vuotta ja kolme kuukautta vaille kolmekymppinen; ehkä tässä vaiheessa kuuluukin olla vakituisessa työpaikassa (jos sellaisen on onnistunut saamaan), naimisissa, perheenäiti ja asuntolainainen? Kenties normista poikkeava olenkin minä, joka asun edelleen vanhempieni ja mummon luona, käyn töissä säännöllisen epäsäännöllisesti, keskityn lähinnä mopseihin ja Mireilleen enkä varmasti osaisi tai viitsisi hoitaa omaa huusholliani, vaikka minulla sellainen olisikin. Ranskan-kotia ei lasketa, koska se on varsinaisesti E:n talous, ja minä lähinnä vain tiskaan ja ripustan pyykkejä.

Jossain Helsingin Sanomien kolumnissa puhuttiin muutama päivä sitten nuorista eurooppalaisista aikuisista, jotka opintojensa jälkeen palaavat asumaan vanhempiensa luokse kuka mistäkin syystä. Kirjoittaja pohti vanhempien suhtautumista: millaista vuokraa esimerkiksi pitäisi periä 27-vuotiaalta, pätkätöissä käyvältä tyttäreltä? Luin kyseisen lauseen parikin kertaa. Pitäisikö minunkin oikeasti maksaa vanhemmilleni vuokraa? En osaa kuvitella äidin sanovan, että saan kyllä tulla viikonlopuksi Saloon, mutta yö omassa huoneessani kustantaa 25 euroa ja aamiainen viisi. Tai että ruokakaupassa minun ruisleipäni, maitopurkkini ja maksalaatikkoni laitettaisiin kassahihnalle vanhempien ostosten jälkeen ja muovipalikka väliin.

Toisin sanoen koen itseni iästäni huolimatta selvästi vähemmän aikuiseksi kuin hää- ja lapsikuviaan Facebookiin postaavat kaverini. "Sinäkin olet sitten kohta kolmenkymmenen" -tyyppiset kommentit, joita olen alkanut kuulla siellä sun täällä, tuntuvat melkein yhtä kaukaisilta kuin eläke tai vanhainkoti. En mitenkään osaa kuvitella, että minulla olisi esimerkiksi lapsi. Jos mopsit kerjäävät huomiota eikä minua juuri silloin satu huvittamaan, niille voi nakata vinkuvan banaanin ja käskeä leikkimään keskenään. Lapsen kanssa pitäisi leikkiä vaikka hampaat irvessä, ja vaikka Xenan katsominen tai kutominen tai lehdenluku olisi pahasti kesken.

Muutenkin viime aikoina on ollut nostalginen olo. Löysin Facebookista Kasarikakarat-nimisen ryhmän, jossa ikätoverit muistelevat 80-luvun leluja, muotia, tv-ohjelmia jne. Jo aikoja unohtuneet lapsuuden lelut ja leikit palasivat äkkiä mieleen. Huomasin myös, että aikaperspektiivini pettää pahan kerran: jotain kaukaista asiaa muistellessani tulen helposti sanoneeksi, että se tapahtui "kymmenisen vuotta sitten". Kymmenen vuotta sitten olin jo lukion toisella luokalla! Yläasteelle menostakin on jo neljätoista vuotta ja koulun aloituksesta tasan 20 vuotta. Minähän alan kohta olla vanha...! Pienesti sentään lohduttaa, että myös E. asui pitkään vanhempiensa luona ja muutti omilleen vasta
32-vuotiaana äitinsä kuoleman jälkeen. Niin kauan kuin oma äitikarhuni ei häädä minua pesästä pois, pysyn siellä tyytyväisenä ja yritän jopa olla silloin tällöin hyödyksi. Kai minäkin jossain vaiheessa aikuistun. Aikuisten oikeasti.

tiistai 28. lokakuuta 2008

Koiraa näyttelemässä ja muita uutisia

Pienimmän koiruutemme näyttelyura alkoi lupaavasti: sunnuntaina Lahdessa järjestetyssä epävirallisessa pentunäyttelyssä Mirkku oli rotunsa paras ja ryhmänsä (seura- ja kääpiökoirat) neljänneksi paras! Vaikka päivä oli pitkä, Mirkku jaksoi hienosti kipittää kehässä ja poseerata tuomarille:





Mirkkua esitti kokenut ja kiva "Nukkistäti", jonka oikeaa nimeä en noloa kyllä edelleenkään tiedä...! Kuvat on ottanut Hanna Siikaniemi.

Näyttelyssä mopsivaavimme esiintyi oikein kiltisti ja rauhallisesti, mutta kotona meno on hieman toisenlaista:





Pesupallo ja Ikean pupu kuuluvat lelusuosikkeihin (Fifin aamutossujen ohella, tosin Mirkku käy nappaamassa ne huoneestani anivarhain aamusella, joten kuvaa tilanteesta en ole vielä tähän mennessä saanut) ja kun väsy yllättää, Guru-enon vieressä on kiva loikoa:



Fifin omat lutukullat! <3

Viikon toisen hyvän uutisen tarjoili Stockmann, joka ilmoitti pestaavansa minut mielihyvin Akateemiseen jouluavuksi. Työ alkaa 17.11. ja päättynee jouluaattona. Sitten vain ruotsia puhumaan! Viime kerrasta onkin kulunut kohta yksitoista kuukautta. Olen kovin iloinen työstä, sillä Akateeminen on ollut tähänastisista työpaikoistani mieluisin. Ennen joulua olisi hyvä ehtiä lukea edes pari syksyn kotimaista uutuutta niiden asiakkaiden varalta, jotka eivät lainkaan tiedä, mitä ovat etsimässä ja luottavat myyjän suosituksiin. Parhaillaan minulla on menossa A.S. Byattin Riivaus, jossa viktoriaanisen kirjallisuuden tutkija selvittää, oliko kahdella 1800-luvun runoilijalla salainen ja kielletty rakkaussuhde.

Seuraavan Ranskan-matkani liput on myös varattu: lähtö on totuttuun tapaan 26.12. ja paluu 25.1. Lippu on joka tapauksessa voimassa kuukauden, joten katsoin parhaaksi jäädä paikan päälle koko ajaksi. E:llä on tammikuun alussa kaksi viikkoa joululomaa, mikä jättää minulle reilut kaksi viikkoa vapaata aikaa työnhakua varten. Pari päivää ennen lähtöäni Aixissa avattiin uusi kansainvälinen kirjakauppa, josta ehkä voisi irrota jotain.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Kesän kuvasatoa

Blogissani on vihdoin viimein tarjolla myös visuaalista antia kuluneelta kesältä! Pidemmittä puheitta suoraan asiaan: (huom.! kaikki kuvat saa isommiksi klikkaamalla niitä!)






Alppimaisemia Hautes-Alpesin departementista: yllä Valgaudemar, alla Prapic.



La Chapelle en Valgaudemarin kylän turistitoimisto



Vaellusvarusteissa Prapicissa kesäkuussa...



... ja syyskuussa.



Prapicin jylhiä maisemia







Näitä pörröhäntiä varten piti käydä kaksi kertaa Prapicissa! Murmeli edestä ja murmeli takaa...





Borie-kivitaloja Gordesin kylän lähellä



Gordes



Näköala Gordesista alas laaksoon



Meloneista tunnettuun Cavaillonin kaupunkiin tullessa törmää valtavaan melonipatsaaseen.


Sisteronin linnake; korkeaan torniin piti kiivetä pirullista kiviportaikkoa pitkin, toista kertaa en sinne vapaaehtoisesti nouse!





Näkymä linnakkeesta alas Sisteronin kaupunkiin sekä Durance-joelle



Mukava crêperie-letturavintola Sisteronin kävelykeskustassa on louhittu suoraan vuoren rinteeseen, ihan kuin söisi modernisoidussa luolassa.



Avignon ja St Véranin hautausmaa: Mathieun sukuhauta



Sur le pont d'Avignon...



Avignonin keskustaa vaihteeksi Rhône-joelta nähtynä. Ikivanhat kaupunginmuurit on onneksi täällä säilytetty; Aixista ne on tuhottu jo kauan sitten yhtä pientä pätkää lukuun ottamatta.



Pont du Gard, kuuluisa roomalaisten muinoin rakentama akvedukti



Pupuce toimi oppaanamme kotikulmillaan.




Takaisin Prapiciin: idyllisessä vanhassa kylässä asuu yhä ympärivuotisesti parikymmentä ihmistä.



Sisteronin messujen yhteydessä järjestettiin myös keskiaikaistyyppinen ammattikiltojen kulkue, josta en valitettavasti väentungoksen takia saanut napattua parempaa kuvaa.



Lampaan keritsemisnäytös Sisteronin messuilla









Tunnelmia Sheilan konsertista Sisteronissa


torstai 16. lokakuuta 2008

Fifi ruotsalaisessa ihmemaassa

Nyt yleissivistyksessäni on taas yksi aukko vähemmän: tänään kävin vihdoin viimein ensimmäistä kertaa Ikeassa. Tähän saakka läheisin kontaktini kyseiseen yritykseen oli lentokenttäbussin vaihtaminen Ikean vastapäisellä pysäkillä Espoossa. Koska en ole koskaan asunut yksin, en ole joutunut ostamaan huonekaluja tai sisustustavaraa, joten Ikeassa ei ole yksinkertaisesti ollut mitään syytä käydä etenkään ennen sen tuloa Raisioon. Tänään kuitenkin lähdin seikkailumieltä uhkuen Jennan mukana kohti suurta ja tuntematonta.

Hehtaarikauppa on ovelasti suunniteltu niin, että sen läpi on kuljettava kokonaan ulos päästäkseen. Tokihan matkan varrelta tarttuu mukaan jos jonkinnäköistä tavaraa. Varsinaisesti kaipasin säilytyslaatikoita DVD-levyilleni ja koirille pehmohiiriä, mutta kauppakassiini päätyi niiden lisäksi mm. joulukuusenkoristepalloja, silikoninen sydänjääpalamuotti sekä vaaleanpunainen lamppu:


Taitaa olla ensimmäinen kerta elämässäni, kun ostan itsenäisesti huonekalun! Mikäli siis lamppu lasketaan huonekaluksi. Tavallisesti jo Stockan talousosastolla käynti on huiman eksoottista ja aikuismaista. Sen siitä saa, kun asuu melkein kolmekymppiseksi vanhempien luona... ja Ranskassakin muutin valmiiksi kalustettuun asuntoon.

Kuten asiaan Ikeassa ilmeisesti kuuluu, nautimme lounaaksi lihapulla-annokset opiskelijaruokalaa muistuttavassa ravintolassa. Alakerran kahvilan omenapiirakkaa olisin kernaasti syönyt toisenkin palan, sitä ei ole suotta kehuttu!

Kotiin päästyäni olikin taas aika käväistä eläinlääkärillä jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Maanantaina Guru viedään Kirkkonummelle eläinsilmälääkärille, ja minä saan tilaisuuden testata isän GPS-navigaattoria. Sitä odotellessa vietän viikonlopun mopsivahtina Xenan kahta viimeistä kautta katsellen.


maanantai 13. lokakuuta 2008

Nukkuu mopsien kanssa

Kotona jo toista päivää! Paluumatka sujui oikein mukavasti, vaikka matkalaukkuni päättikin jälleen kerran viettää ylimääräisen lomapäivän Pariisissa (tullut nähtävästi omistajaansa...) ja suvaitsi saapua vasta sunnuntai-iltana Turun kautta ystävällisen nuoren miehen saattamana. Tavaroita ei ollut hävinnyt, mutta metallinen Christian Lacroix -osoitekylttini oli pahasti vääntynyt ja laukun etutaskussa suljetussa muovipussissa ollut reilun kaupan luomubanaanisuihkugeeli oli levinnyt myös pussin ulkopuolelle, ei sentään onneksi laukun sisällä olleisiin vaatteisiin.

Kotona oli öisestä saapumisajasta huolimatta odottamassa riehakas vastaanottokomitea: Guru haukkui ja melkein ulvoi minut nähdessään ja ihkuihana Mirkku kieppui ja näykki hiuksiani ja korvalehtiäni. Yltiösosiaalinen koiravauva ei vierastanut minua hetkeäkään, ja sunnuntaiaamuna minua odottikin pitkän tauon jälkeen mopsiherätys kahden koiruuden voimin. Mirkku on lutuinen, kiltti, pehmeä ja pullea, mutta terävähampainen! Mopsitaapero yrittää sitkeästi hypätä olohuoneen sohvalle ja minun sänkyyni, mutta takajalat eivät ihan vielä yllä riittävän korkealle ja tuloksena on joka kerta mahalasku. Guru-eno saa näin ollen rauhassa jatkaa yöuniaan siirryttyään ensin alakerrasta vanhempien sängystä minun jalkopäähäni tuhisemaan.

Gurun suhteen kuulimme tänään ikäviä uutisia. Huomasin aamulla Tärpän pitävän toista silmäänsä omituisesti kiinni, ja edessä oli pikareissu eläinlääkärille. Yllätykseksemme eläinlääkäri totesi Gurpan toisen silmän olevan samean pigmentin peitossa, mikä merkinnee näön osittaista heikkenemistä. Pigmentti on vähitellen leviämässä myös toiseen silmään. Sokea Guru ei toki ole, sillä ainakin namit ja rakkaan pehmolehmänsä hän löytää vaikka pimeässä, mutta normaali ja terve silmä ei ole. Marraskuussa Gurre viedään koirien silmälääkärille tarkempaa tutkimusta varten, ja edessä saattaa olla leikkaus tai jonkinlainen silmän kalvohionta.

lauantai 11. lokakuuta 2008

Salonkikelpoinen

Olen parhaillaan kahden maan ja kahden elämän välissä, fyysisesti vielä Ranskassa mutta henkisesti jo kotona Suomessa. Toisin sanoen istun Pariisissa Roissy-CDG:n lentokentän businessluokan salongissa, käytän hyväkseni ilmaisia Applen tietokoneita ja juomatarjoilua ja tapan aikaa odotellessani koneeni lähtöä vajaan kahden tunnin kuluttua. En ole vuosikausiin lentänyt bisnesluokassa, joten nyt halusin nauttia kaikista mahdollisista ko. statuksen suomista eduista; tosin minun piti nähdä jonkin verran vaivaa, ennen kuin loungen ovet avautuivat tavalliselle matkustavaiselle. Koska en ole Finnairin kotikentällä, minulta aiottiin ensin evätä pääsy salonkiin, mutta pienen väittelyn jälkeen minut lähetettiinkin Finnairin tiskille hakemaan kutsu loungeen. Nainen tiskin takana kaipasi isäni Finnair Plus -korttia, jolla jatkolentoni on varattu, ja tutki epäluuloisesti meilitse lähetettyä varausvahvistusta. Tarjouduin soittamaan isälle, jolloin nainen viimein suostui vahvistamaan minut salonkikelpoiseksi. Olisin vallan hyvin kyennyt odottamaan konettani alakerrassa, mutta miksi kieltäytyä minulle kuuluvista eduista, kun kerrankin pääsen niitä hyödyntämään? En todellakaan lennä joka kerta koneen etuosassa verhon takana...!

Muutenkin kotimatkan alkuosa tarjosi tavallisesta poikkeavaa menoa. Kone saapui myöhässä Marseilleen, lähti sieltä tunnin myöhässä ja tuli Roissyssa terminaaliin 2F perinteisen 2D:n sijasta. Minä kipitin pitkin käytäviä terminaalista toiseen enkä onneksi eksynyt. Saa nähdä, ropiseeko tililleni tämän myöhästymisen hyvitykseksi ylimääräisiä AF:n lentopisteitä, kuten viime jouluna kävi. Marignanen kentällä saimme jo ilmaisen juoman ja quiche lorraine -piirakanpalan mahdollista mielipahaa karkottamaan, ja mikä tärkeintä, lähtöselvitysmies suostui myöhästymisen verukkeella selvittämään laukkuni suoraan Helsinkiin. Toivottavasti kohtaamme liukuhihnalla muutaman tunnin kuluttua!

Tuntuu yhtäkkiä huiman jännittävältä ajatella, että tänä yönä nukun jälleen omassa vaaleanpunaisessa sängyssäni ja että mopsit tulevat aamulla herättämään minut. Kelloradio ei enää soita Radio Nostalgieta kymmentä vaille kuudelta, sanomalehti kannetaan suoraan aamiaispöytään ja leivän päälle laitetaan hillon sijasta juustoa. Lämpötila on lähempänä kymmentä kuin kahtakymmentäviittä astetta, ulkona pitää olla takki ja sukat ja aurinko ei välttämättä paista. Uutiset tulevat puoli yhdeksältä tai kymmeneltä eivätkä kahdeksalta, amerikkalaisissa sarjoissa puhutaan englantia eikä ranskaa ja pankkikortti kelpaa maksuvälineenä kaikkialla. Ennen lähtöäni tarkistin käsilaukkuni ja ihmettelin, mikä puuttuu, kunnes tajusin jättäneeni shekkivihkoni Ranskan-kotiin. Lukemattomat arjen pienet kulttuurierot palaavat yhtäkkiä mieleen. Pian olen kotona! Äiti, isä, Guru the Tärppä ja Mirkku, ihan kohta nähdään! Kunpa vain joskus saisin myös E:n mukaan...

tiistai 7. lokakuuta 2008

Sisteron jytäsi tuhatpäin

Sunnuntaina vietimme kunnon aurinkoisen lomapäivän mahtavan musiikin ja kotiseutumatkailun merkeissä. Lähdimme varhaisella aamujunalla Sisteroniin kylmyyttä uhmaten, t-paidat, villapaidat ja takit päällä. Hulluuden innoittajana toimi varsinkin 70-luvun diskokuningattarena tunnettu Sheila, joka on E:n ykkösidoli ja sitä kautta yksi minunkin suosikeistani. Sisteronin messut juhlivat 25:ttä juhlavuottaan, ja Sheila oli saatu sunnuntai-iltapäivän ilmaiskonsertin vetonaulaksi. E. ei ensin aikonut edes lähteä paikalle, mutta sain puhutuksi järkeä: jos kerran minä olen matkustanut Mireillen takia Suomesta kaksi kertaa Pariisiin ja kerran Hampuriin ja Berliiniin, niin me totta vie lähdemme sadan kilometrin päähän ilmaiseen Sheilan konserttiin! Muutkin olivat samaa mieltä, sillä yleisöä oli koko piskuinen Sisteron mustanaan, La Provencen mukaan noin 7000 henkeä. Ilmaisuuden vastapainona jouduimme tietysti seisoskelemaan lavan edessä jo reilua tuntia ennen konserttia, ja lopulta ihmisiä oli niin paljon, että jokainen liike piti etukäteen laskelmoida. Kun kesken kaiken vahingossa pudotin fleecetakkini, en päässyt tanssivien ihmisten keskellä nostamaan sitä ennen kappaleen loppua. Kaikkiaan konsertti kesti noin tunnin ja vartin, mikä on ilmeisesti ilmaiskonsertiksi oikein hyvä saavutus. Niille, jotka eivät Sheilaa tunne, löysin YouTubesta yhden lempikappaleeni, Kennedy Airport vuodelta 1979:



Laulussa nainen palaa Pariisista New Yorkiin vuoden poissaolon jälkeen ja näkee lentokentällä jälleen rakastettunsa, joka odottaa tuloaulan lasin takana saadakseen hänet syliinsä. (E:llä ja minulla on ymmärrettävästi laulusta oma uudelleen sanoitettu versio, Marignane Airport...)

Juna- ja musiikkiteema sai alkunsa jo viime viikolla, kun ranskalais-saksalainen Arte-kanava esitti suorana lähetyksenä lempioopperani La Traviatan Zürichin päärautatieasemalta. Laulajat siirtyivät paikasta toiseen matkustajien joukossa, nousivat välillä junaan, kulkivat edestakaisin rullaportaissa ja istuutuivat asemakahvilan pöytään. Täysin tavanomaisesta kontekstista poikkeava toteutus onnistui täydellisesti; tuntui melkein normaalilta, että Violetta keskusteli rakastettunsa isän kanssa zürichiläisen kahvilan terassilla Bougivalin maaseutuasunnon sijaan...! Oopperaa inhoava E:kin suostui seuraamaan esitystä ja totesi lopuksi, että näin epätavallista ohjausta katsoi melkein mielellään. Koskahan näemme La Bohêmen Aixin modernilla TGV-asemalla... tai vaikkapa Taikahuilun Kupittaan asemalla?!

Pelkkää huvia ei viimeinen viikkoni Aixissa kuitenkaan voi olla. Lähetin aamulla kuusi työhakemusta eri puolille kaupunkia: matkailutoimistoon, kaupungintalolle, kirjastoihin, Aixin seudun kuntayhtymään... Toivottavasti edes jostain otettaisiin yhteyttä.