First world problems

Tiedättehän kettupäivät. Ne, jolloin suunnilleen kaikki maan ja taivaan välillä ketuttaa ja tekee lähinnä mieli potkia seinää tai mennä makaamaan kippuralle sänkyyn ja teeskennellä, ettei kuule, näe eikä huomaa mitään. Kettupäiville tyypillistä on, ettei ketutukselle ole mitään järkevää syytä. Kunhan ketuttaa.

Minulla on tänään kettupäivä, ja pahoin pelkään, että koska kettupäiväksi osui maanantai, suuri osa loppuviikosta menee myös kettujen merkeissä. Toivottavasti kumminkaan ei.

Tänään minua ketuttavat esimerkiksi seuraavat asiat:

Kivoin työkaverini lähti taas työmatkalle. Kesälomien jälkeen hänellä on ollut melkein enemmän työmatka- kuin toimistopäiviä ja töissä ei vaan ole yhtä mukavaa, kun se hauskin ja kiinnostavin ihminen puuttuu.

Tänään piti sataa ja ukkostaa kuollakseen, mutta eipä sada eikä ukkosta. Ihan turhaan laitoin farkut jalkaan, vaikka mekko olisi ollut nätimpi ja mukavampi. 

Talouteni on taas vaihteeksi pyrstöllään enkä uskalla mennä nettipankkiin katsomaan, missä mennään. Pitikö ostaa kahdet isot ruokaostokset, kahdet lentoliput ja yhdet junaliput kaikki saman kuukauden aikana? 

Lounaaksi tekemäni avokado-kurkku-munasalaatti oli epämääräistä mössöä, en syönyt sitä kokonaan ja nyt minulla on nälkä. Lisää tähän huono omatunto siitä, että hipsin äsken kahvihuoneeseen syömään jonkun sinne aamulla jättämän suklaaleivän. 

Luen parhaillaan (ja olen lukenut jo pari viikkoa) kirjaa, joka ei ole kovin kiinnostava ja jonka lukeminen edistyy siksi hitaasti. Minulla olisi kiinnostavampia kirjoja jonoksi asti, mutta en haluaisi jättää tätä nyt lukemaani keskenkään, koska se on kuitenkin hiukan kiinnostava. 

E:llä on pian kolmatta viikkoa keuhkoputkentulehdus ja hän yskii edelleen antibioottikuurista huolimatta ja kyselee koko ajan minulta, onko se normaalia ja koska se menee ohi. Mistä minä tiedän, en ole lääkäri eikä minulla ole koskaan ollut keuhkoputkentulehdusta?!

Joku on tehnyt lommon autooni oikean eturenkaan yläpuolelle, todennäköisesti läimäyttämällä ovensa suoraan kylkeeni. Juniorimajava-parka. Puhumattakaan hiivatin peukaloidusta dieselmoottorista, jollainen Majavassa minun tuurillani todellakin on. 

Tässäpä näitä. Kettupäivän kunniaksi taidankin huomenna pukeutua kettumekkoon. Se on tavallinen musta mekko, johon on painettu ketunpäitä:

   

Iltapäivä 1700-luvulla

Eilen sain vihdoin aikaiseksi mennä tutustumaan jo alkukesästä avattuun Aixin uusimpaan museoon, tai kuten sen nimi kertoo, taidekeskukseen. 

Caumont Centre d'art sijaitsee aivan Aixin ydinkeskustassa, Cours Mirabeaun ja Lycée Mignet'n välissä. Aiemmin paikalla toimi konservatorio, mutta alkujaan taidekeskuksen rakennus on hôtel particulier, aateliston kaupunkitalo. Hôtels particuliers ovat aixilainen erikoisuus ja niitä on kokonainen kaupunginosa täynnä, quartier Mazarin eli kardinaali Mazarinin veljen 1600-luvulla rakennuttama "uusi keskusta" Cours Mirabeaun oikealla puolella. Suurin osa näistä valtavista kaupunkipalatseista on peräisin 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Nykyisin niissä ei enää asu aatelisia, vaan suurin osa taloista on pilkottu asunnoiksi, toimistoiksi ja liiketiloiksi.

Hôtel de Caumontin rakentaminen alkoi 1715, mutta se valmistui vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, jolloin sen alkuperäinen rakennuttaja Cabannesin markiisi oli jo aikoja sitten kuollut. Rahapulassa markiisin perikunta myi talon rikkaalle de Brunyn perheelle. Palatsista tuli Aixin seuraelämän keskus aina vallankumoukseen asti. Suvun päämiehen kuoltua 1795 talo periytyi ensin hänen pojalleen, joka kuitenkin kuoli muutamaa vuotta myöhemmin köyhyydessä ja kurjuudessa Rouenissa, ja lopulta hänen tyttärelleen Paulinelle, Caumontin markiisittarelle. Omistajasuku vaihtui vielä moneen otteeseen, kunnes 1960-luvulla Aixin kaupunki osti rakennuksen ja sijoitti sinne konservatorion. 

Nyt hôtel de Caumont on jälleen vaihtanut omistajaa ja käyttötarkoitusta, mikä on sekä aixilaisten että turistien kannalta hieno asia. Paikka on nimittäin upea. 

Yleensä hôtel particulier ei sijaitse heti kadun varrella, vaan sisemmällä tontin keskellä. Talon erottaa kadusta iso portti, porte cochère, ja laaja etupiha:

Isosta portista päästiin aikoinaan ajamaan hevosvaunuilla suoraan hôtel particulier'n pääsisäänkäynnin eteen ja laaja etupiha mahdollisti vaunujen kääntämisen. 

Taidekeskukseen mennään sisään entisen palvelusväen siiven kautta ja kuljetaan vaunupihan läpi talon pääovelle. Sisään astuttuani jäin heti ihailemaan pääportaikon taidokkaita takorautakaiteita:

Porrastasanteelta on tällainen näkymä alas aulaan:

Nyt sisälle marssii lähinnä turisteja, mutta viivyttelin portaikossa kuvittelemassa, kuinka talon muinaiset emännät markiisitar de Réauville ja paronitar de la Tour-d'Aigues nousivat elegantisti vaunuistaan ja kiirehtivät 1700-luvun panier-puvuissaan portaita ylös asuinkerroksiin. Tilat nykyisin vallanneet shortsi-sandaali-selkärepputuristit eivät sopineet miljööseen sitten ollenkaan...! 

Yläkerrasta on kunnostettu kaksi huonetta entiseen asuunsa. Toinen niistä on musiikkisali:

Voisin niin nähdä itseni istumassa tässä epookkipuvussa keskustelemassa markiisitarten ja herttuatarten kanssa! Tietenkin olen pelkkä roturière, aateliton, mutta haaveissaanhan voi olla aivan mitä tahansa...

Musiikkisalin takana sijaitsee markiisitar Pauline de Seytres de Caumontin makuuhuone, jossa samoin vietin pitkän tovin:

Miksi enää ei ole tällaista? Miksi minun makuuhuoneessani ei ole kultakoristeita, kattokruunua, katosvuodetta, punaisia samettinojatuoleja, kultakehyksisiä peilejä ja muotokuvia? Miksi vaatekaappini on täynnä kirjavia polyesterkesämekkoja eikä vaaleanpunaisia silkkipukuja? Toisaalta komeat puitteet eivät ole onnellisen elämän tae: Pauline kuoli lapsettomana leskenä, yksinäisenä ja erakoituneena loistonsa menettäneessä palatsissaan...

Pääasiassa uudessa taidekeskuksessa on kuitenkin, totta kai, taide. Syyskuun 20. päivään asti siellä voi nähdä Canaletton maisemamaalauksia Venetsiasta ja Englannin maaseudulta. Niistä en ottanut kuvia, paitsi tästä "kolmiulotteisesta" installaatiosta, joka on koostettu Canaletton eri maalauksista:

Suoraan sanoen itse hôtel particulier ja sen historia kiehtoivat minua paljon enemmän kuin varsinainen näyttely, joka toki oli kiinnostava. Venetsiaa paremmin tunteva olisi saanut siitä varmasti enemmän irti; itse olen viettänyt siellä yhden päivän joskus alle 10-vuotiaana eikä minulla ole siitä juurikaan henkilökohtaisia muistikuvia.

Näyttelyn jälkeen oli vuorossa – ah ihanuutta – museokauppa. Olen heikkona museokauppoihin enkä koskaan pääse niistä ulos ostamatta jotain. Caumont Centre d'artin museokauppa varsinkin oli koitua kohtalokseni:

Se oli täynnä toinen toistaan ihastuttavampia vaaleanpunaisia ja ruusuntuoksuisia hörhellyksiä: parfymoitavia kangasruusuja, viuhkoja, huiveja, helmikoruja, hedelmämarmeladikarkkeja, kukan terälehtiä, teeastiastoja... Viivyin kaupassa varmasti pitempään kuin koko taidenäyttelyssä, en vain millään malttanut lähteä sieltä pois. Kiertelin, nuuhkin, hypistelin ja ihailin. Laskin rahojani, tein ostopäätöksiä ja pyörsin ne, päätin olla järkevä ja olla tarvitsematta vaaleanpunaista viuhkaa à 40 euroa... Lopulta maltoin lähteä vain kahden kirjan kanssa:

Otteita 1700-luvulla eläneiden naisten muistelmista ja päiväkirjoista sekä "Salainen opas Aix-en-Provenceen", joka kertoo kaikenlaisia mehukkaita yksityiskohtia Aixin historiasta.

Kaupasta selvittyäni ei ihmeiden aika ollut vielä ohi, sillä löysin vahingossa uuden lempipaikkani tässä kaupungissa: Caumontin kahvilan!

Voisin viettää helposti kokonaisen päivän tässä miljöössä ja viihtyisin huomattavasti paremmin kuin Cours Mirabeaun kahviloiden terasseilla. Paikka on kuin tehty minulle! Tällä kertaa en jäänyt teelle ja kakulle, koska E. odotti kotona ruoanlaittajaa saapuvaksi, mutta heti seuraavan tilaisuuden tullen palaan tuonne aikakauden kirjallisuutta mukanani ja vain nautiskelen. Jopa naistenhuoneessa on kattokruunu ja muotokuvia:

Kahvila jäi siis seuraavaan kertaan, mutta puutarhassa vietin sentään rauhallisen puolituntisen rentoutumassa ja haaveilemassa.

Kaksiosaisen puutarhan varjoisa, idyllinen ylätaso on kahvilan käytössä. Alapuutarha vasta komea olikin:

Tältä se näytti alhaalta käsin:

Istuskelin tässä pitkään kaikessa rauhassa ja kuvittelin siirtyneeni ajassa 250 vuotta taaksepäin. Minulla ei ollut enää aurinkolaseja, poninhäntää, polyesterkesämekkoa eikä älypuhelinta Instagrameineen, vaan päivänvarjo, korkea kampaus, tiukalle nyöritetty korsetti ja pastellivärinen, ruusuin, rusetein, nauhoin ja pitsein koristeltu puku, joka oli melkein yhtä leveä kuin penkki, jolla istuin. Esimerkiksi tähän tapaan:

    (kuva)

Puhelimen sijaan kädessäni oli nahkakansiin sidottu kirja ja samettityynyllä jaloissani nukkui pieni koira. En ollut enää satunnainen aixilainen, vaan markiisitar, joka poikkeuksellisesti oleskeli kesällä kaupunkitalossaan eikä sukunsa linnassa. Minulla ei ollut autoa viereisessä Mignet'n parkkihallissa, vaan kahden hevosen vetämät vaunut ja ajuri. 

Olin päässyt kuvitelmissani jo mukavan kauas pois proosallisesta nykyajasta, kun E. soitti ja kysyi, milloin tulen kotiin ja mitä syödään. Puf! muutamassa sekunnissa takaisin elokuuhun 2015. Ehkä niin onkin parempi; syntyperäni perusteella minulla ei todellisuudessa olisi ollut mitään asiaa sen paremmin hôtel particulier'n puutarhaan kuin oikean markiisittaren tuttavapiiriin, eikä ole sanottua, että elämä 1760-luvulla olisi ollut yhtään niin houkuttelevaa kuin tältä vuosituhannelta käsin kuvittelen.    

Sisäpiiritietoa minusta

CurryKaneli haastoi minut kertomaan itsestäni 11 asiaa ja vastaamaan hänen esittämiinsä 11 kysymykseen. Minun pitäisi vielä haastaa mukaan 11 muuta bloggaajaa, mutta olen tällä kertaa tylsä ja jätän kutsun avoimeksi kaikille niille, jotka haluavat osallistua blogeissaan.

Olen varmasti aiemminkin vastannut tämäntyyppisiin haasteisiin, mutta minusta meemit ovat kivoja ja tykkään paitsi vastata niihin, myös lukea niitä muiden blogeista. Saatan myös todennäköisesti kertoa uudelleen asioita, joita olen aikaisempiin kyselyihin vastannut, mutta saanen anteeksi. 

Haasteen pariin mars! Ensin ne 11 satunnaista asiaa itsestäni:

1. Tapan kaikki viherkasvit, jotka hankin. Viime syksynä ostin työhuoneeseeni kaksi tuuheaa ja kauniin vihreää kasvia (ks. alla; älkää kysykö tarkemmin, en tiedä niiden nimiä) ja tänään kannoin roskiin niistä viimeisen, kamalan ruskean raakun. Parhaillaan minulla on tulilatva ja joulukaktus ja molemmissa on jäljellä enää nahkeat lehdet. Toivottavasti ne kukkivat vielä joskus uudelleen. 

2. Minulla on tapana jutella autolleni, kun kukaan ei kuule. Tänään kävin ruokatunnilla tankkaamassa ja dieselin loristessa tankkiin höpöttelin jotain "olipa sinulla kova nälkä, nyt saat ruokaa, kohta on parempi fiilis". Saatan myös taputtaa hellästi sen kattoa tai konepeltiä, kun jätän sen yöksi kadunvarteen tai päiväksi byroon parkkipaikalle.

  

3. En ole koko aikuisiälläni muuttanut kertaakaan. Tarkoitan muutolla sitä, että kaikki huonekalut sun muu omaisuus roudataan toiseen osoitteeseen ja vanha koti jää lopullisesti taakse. Vanhempani ovat asuneet samassa talossa 29 vuotta, mummo 27 vuotta ja E. 26 vuotta. Minä olen asustellut vaihtelevasti näissä kaikissa, mutta aina pelkän matkalaukun voimin ja niin, että minulla säilyy yhä koti myös kaikissa muissa osoitteissa. 

4. Edelliseen viitaten, minulla ei ole koskaan ollut ns. omaa kotia, ts. alusta asti itse valittua, kalustettua ja sisustettua, vaan olen aina asunut muiden valmiissa kodeissa.

5. Syön vihanneksia/kasviksia, jos joku pilkkoo ne minulle valmiiksi nenän eteen, mutta itse inhoan kasvisten kuorimista ja pilkkomista enkä tee sitä kuin äärimmäisen harvoin.

6. Etenkin kesäisin pukeudun mieluiten mekkoihin, koska silloin ei tarvitse käyttää aikaa sen miettimiseen, mikä yläosa sopii parhaiten yhteen minkäkin alaosan kanssa. 

7. Nousen mieluummin aamulla tunnin aikaisemmin, jotta saan meikata ja syödä aamiaista kaikessa rauhassa, kuin nukun viimeiseen hetkeen saakka ja joudun sitten laittautumaan hirmuisella kiireellä.

8. En koskaan juo mustaa kahvia ja inhoan yli kaiken lämmitetyn maidon päälle jäävää "nahkaa".

9. En osaa avata säilyketölkkiä enkä ajaa kunnolla polkupyörää.

10. Olen opettanut E:lle suomeksi lähinnä eri eläinten nimiä. Bravuuri on toistaiseksi "muurahaiskarhu". Jostain syystä E. oppii eläinsanat paljon helpommin kuin monet järkevämmät ja käyttökelpoisemmat sanat.

11. Minua harmittaa, etten koskaan ehtinyt tavata anoppiani. Kuulemma meillä olisi ollut paljon yhteistä ja olisimme varmasti tulleet erinomaisesti toimeen keskenämme.    

Sitten CurryKanelin minulle esittämien kysymysten pariin: 

1. Mikä sai sinut bloggaamaan?

Gradu. Aloitin gradun ja blogin samana päivänä, tarkoituksena vauhdittaa gradun tekoa, kun raportoisin siitä näin julkisesti kaikelle kansalle. Varsin pian blogin aiheet lipsuivat gradusta kaikkeen muuhun, ja sillä tiellä olen yhä. Itse graduhan valmistui jo kuusi vuotta sitten.

2. Mikä tai mitkä aihepiirit sinua kiinnostavat blogeissa?

Kauneus ja kosmetiikka, ulkosuomalaisuus (erityisesti Ranskassa), kirjallisuus ja kirja-arvostelut. Tuttujen blogit aihepiiristä riippumatta. Ruokablogit satunnaisesti, jos ja kun etsin reseptejä.

3. Mikä on lempiruokasi?

Pasta, kana ja jauheliha ja niiden yhdistelmät. Äidin lasagne on kestosuosikki yli 30 vuoden kokemuksella, sen veroista en ole saanut edes Italiassa. 

4. Mikä ruoka ei epäonnistu sinulta koskaan?

Lohipasta. Resepti on itse kehittelemäni ja maailman yksinkertaisin: leikkaa kylmäsavustettua lohta pieniksi paloiksi (tai osta valmiita paloja, Ranskassa niitä saa markettien kalahyllystä nimellä lardons de saumon). Lämmitä kattilassa purkki kermaa ja halutessasi Philadelphiaa tai muuta (maustettua tai ei) tuorejuustoa. Ilman juustoa kastikkeesta tulee ohutta, juuston kanssa paksumpaa. Kun kerma on lämmintä, nakkaa lohenpalat sen joukkoon, jotta nekin lämpenevät. Keitä pastaa, valuta ja sekoita lohi-kermakastike joukkoon. Syö.

5. Kahvi vai tee?

Kahvi, jos sen kanssa on saatavana reilusti maitoa. Jos ei ole, tee. Lentokoneessa juon aina teetä.

6. Dekkari vai omaelämäkerta?

Elämäkerta, joko oma- tai toisen kirjoittama. Dekkareista en erityisemmin välitä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Hercule Poiroteja sekä Vera Valan dekkareita olen uskaltanut lukea, koska ne eivät ole liian jännittäviä eivätkä väkivaltaisia.

7. Mistä haaveilet?

Omasta talosta tai isommasta asunnosta, pihasta tai puutarhasta, parvekkeesta ja/tai terassista. Mopsista ja kissanpennusta. Siitä, että äiti tulisi vielä joskus käymään Aixissa ja miksei joku muukin sukulainen.

8. Ooppera vai lavatanssit?

Ooppera ehdottomasti! En ole käynyt oopperassa vuosikausiin, vaikka rakastan sitä. Lähin ooppera olisi Marseillessa, mutta kaupunki on minulle niin vastenmielinen, etten edes oopperan vuoksi halua mennä sinne illalla yksin, eikä minulla ole ketään oopperasta kiinnostunutta seuralaista. Haikeana luin viikonloppuna mummon lähettämistä lehtileikkeistä kritiikkejä Suomen Kansallisoopperan uudesta La Bohèmesta. Sitäkään en pääse näkemään.  

9. Mitä pelkäät eniten?

Vanhenemista, sairautta ja kuolemaa, ei niinkään omiani, vaan läheisteni. Lähipiirini koostuu enimmäkseen itseäni vanhemmista ihmisistä enkä voi välillä olla pelkäämättä, että jonain päivänä jään yksin. Konkreettisemmin pelkään hyönteisiä ja hämähäkkejä. Pelkään myös sitä, että joudun viattomana ja ilman omaa syytäni liikenneonnettomuuteen; viimeksi toissapäivänä kolme ihmistä kuoli ja kolme loukkaantui vakavasti Aixista lentokentälle vievällä tiellä, kun eräs kuljettaja sai todennäköisesti sairaskohtauksen ja ajoi jarruttamatta suoraan päin vastaantullutta autoa, jonka kuski ei ehtinyt reagoida mitenkään. 

10. Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Yhdessäolo E:n kanssa. Vanhempien ja mopsien jälleennäkeminen pitkän tauon jälkeen. Se, että minulla vuosien tuuliajon jälkeen on vihdoin työpaikka, auto ja taloudellinen itsenäisyys. Lukeminen ja matkustaminen.

11. Laulatko kuorossa, karaokessa vai suihkussa?

Laulan autossa kuuntelemani musiikin päälle silloin, kun kukaan ei kuule! En osaa todellisuudessa laulaa yhtään, vaikka joskus muinaisina opiskeluaikoina yön myöhäisinä, kosteina tunteina uskaltauduinkin karaokeen paremmin laulavien kavereideni siivellä. Onneksi ne ajat ovat jo kaukana, sillä se ei taatusti ollut kaunista kuultavaa. E. laulaa hyvin ja pyytää minua joskus kotona laulamaan jotain tuttua, yksinkertaista kappaletta ihmetelläkseen sitten, miksi en saa yhtä ainoaa säveltä oikein. Kuulen kyllä eri sävelkorkeudet, mutta en osaa parhaalla tahdollanikaan toistaa niitä.

EDIT. Unohdin kokonaan keksiä omat 11 kysymystä siltä varalta, että joku haluaa ottaa haasteen vastaan! Tässä siis:

1. Mikä eläin olisit mieluiten ja miksi?
2. Missä viettäisit lomasi: meren/järven äärellä, maaseudulla, vuoristossa vai isossa kaupungissa? 
3. Minkä kirjan luit viimeksi?
4. Mitä kieliä osaat puhua? 
5. Mikä olet horoskoopiltasi? Uskotko niihin?
6. Voitat lotossa viisi miljoonaa. Mitkä kolme asiaa muutat elämässäsi ensimmäiseksi?
7. Asioitko virastoissa ym. virallisissa paikoissa mieluiten puhelimitse, sähköpostilla vai menemällä henkilökohtaisesti paikalle? Miksi?
8. Näet kalliin muotiliikkeen ikkunassa täydellisen asukokonaisuuden, mekko/housupuku + laukku + kengät. Sinulla on varaa vain yhteen näistä kolmesta. Minkä valitset ja miksi?
9. Mitä on yöpöydälläsi?
10. Mitä haluaisit osata, mutta et ole koskaan oppinut tai saanut tilaisuutta opetella?
11. Mikä on lempivuodenaikasi?

Kymmenen kysymystä kirjoista

Stazzy haastoi kirjoitusblogissaan minut vastaamaan kymmeneen kysymykseen koskien kirjoja ja lukemista. Täältä pesee: 

1. Luettiinko sinulle lapsena? Jos, niin mitä?

Minulle on luettu aina, todennäköisesti jo vauvasta asti. Lukeminen on aina ollut perheessämme tärkeässä osassa enkä muista nähneeni sellaista päivää, ettei vanhempieni yöpöydillä olisi ollut kirjapinoa. Ensimmäinen kirjamuistoni on pikkulasten kirja, jonka sivut olivat paksua kiiltäväpintaista pahvia ja joka sijoittui puistoon. Aukeamalla oli kuva puistosta, ja minä osasin näyttää siitä karkkipaperin, linnun, puun ja mitä ikinä sivulla olikaan. Minkähän ikäinen olin silloin? Parivuotias? Äiti muistanee. Sen sijaan minulla ei ole tarkkoja muistoja kirjoista, joita minulle luettiin, koska opin lukemaan neljä-viisivuotiaana enkä juuri muista aikaa ennen sitä. 

2. Mitä lukisit nyt omille lapsillesi?

Vaikea sanoa, koska minulla ei ole hämärintä aavistusta tämän hetken lastenkirjallisuudesta. Kirjat, joita itse luin lapsena kolmekymmentä vuotta sitten, olisivat todennäköisesti tänä päivänä loputtoman vanhanaikaisia. Varmaankin lukisin jotain klassisia lastenkirjoja, kuten Muumeja. Äh, olen niin huono kaikissa lapsiasioissa...!

3. Kehen romaanihenkilöön rakastuit nuorena niin, että olisit toivonut hänen olevan olemassa?

Hankala kysymys tämäkin! Romanttisessa mielessä en ollut rakastunut kehenkään, mutta ihailin kyllä useampaakin romaanihenkilöä ja olisin halunnut elää heidän elämäänsä. Lukiossa kirjoitin kirjallisuusesseen Kamelianaisesta ja haaveilin, että minuakin joskus rakastettaisiin yhtä palavasti kuin Armand Duval rakasti Marguerite Gautier'ta. Sanon siis Armand, vaikka en ollutkaan "rakastunut" tähän nimenomaiseen henkilöön, vaan hänen käsitykseensä rakkaudesta.

4. Suosittele historiallista kirjaa, joka opetti sinulle jotakin.

Kaikki historialliset kirjat opettavat jotain, olivat ne sitten fiktiota tai elämäkertoja! Oletan, että tässä tarkoitetaan nimenomaan historiallisia romaaneja. Ne ovatkin lempilukemistani. Eniten pidän ancien régimen aikaan (eli ennen vuoden 1789 vallankumousta) Versailles'hin sijoittuvista romaaneista, mutta mikä tahansa historiallinen aikakausi kelpaa antiikin Roomasta toiseen maailmansotaan. Tämän harrastukseni ansiosta osaan Ranskan kuninkaiden sukupuut vaimoineen ja pääasiallisine rakastajattarineen 1500-luvulta ja Frans I:sta aina vallankumoukseen saakka; tiedän katsomatta Wikipediasta, kuka oli Marie-Adélaïde de Savoie tai Gabrielle d'Estrées. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan varsinaisesti tee mitään, paitsi silloin, kun lukee mainittuun aikaan sijoittuvia romaaneja eikä joka kerta tarvitse miettiä, kukahan tuokin henkilö taas on. 

Historian kiinnostukseni on niin keskittynyt Ranskaan, että muiden maiden historia on pakostakin minulle paljon tuntemattomampaa. Siksi pidinkin valtavasti Philippa Gregoryn Englannin historiaa ja kuningas Henrik VIII:n aikaa käsittelevästä romaanisarjasta, johon kuuluvat teokset The Constant Princess, The Other Boleyn Girl, The Boleyn Inheritance, The Queen's Fool, The Virgin's Lover ja The Other Queen. Sarja kattaa 1500-luvun ensimmäisen puolikkaan ja kertoo paitsi Henrikin kuudesta vaimosta, myös Maria Tudorista, Elisabet I:sta ja Maria Stuartista. Kirjat ovat kiehtovaa ja helppolukuista historiallista fiktiota ja ennen kaikkea ne avasivat silmäni muullekin kuin Ranskan historialle. 

5. Oletko koskaan saanut outoja katseita nauraessasi kirjalle ääneen julkisella paikalla? Mikä kirja se oli?

Täytyy tunnustaa, että kovin usein en ole julkisesti nauranut ääneen kirjalle, sillä pyrin käyttäytymään ihmisten ilmoilla mahdollisimman hillitysti. Muinoin opiskeluaikoina kuljin säännöllisesti junalla Turun ja Salon välillä, ja kerran muistan lukeneeni junassa kirjaa, joka sai minut hihittelemään itsekseni kanssamatkustajista välittämättä. Minulla on hämärähkö muistikuva, että kyseinen kirja olisi ollut John Irvingin Oman elämänsä sankari, mutta vuorenvarma en ole. 

Kirjapinojani elokuussa. Nyt näistä on luettu jo osa ja paljon lisää on tullut tilalle. 

6. Oletko ottanut matkalle mukaan kohteeseen sopivan kirjan (poisluettuna varsinaiset matkaoppaat)?

Kesällä 2012 minulla oli Berliinissä matkalukemisena anonyymin naisen (jonka henkilöllisyys on sittemmin paljastunut) kirjoittama teos Eine Frau in Berlin, joka kertoo arkielämästä puna-armeijan valloittamassa Berliinissä kevätkesällä 1945. Kirja on karua mutta kiinnostavaa luettavaa, sillä se perustuu kirjoittajan aitoihin päiväkirjamerkintöihin.

7. Minkä kirjan olet lukenut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan?

Näitä on kaksi: Tuulen viemää ja Kamelianainen. Olen lukenut molemmat lukuisia kertoja sekä suomeksi että ranskaksi.         

8. Minkä kirjan olet lukenut hampaat irvessä loppuun, vaikkei oikein olisi kiinnostanut?

Itse valitsemistani kirjoista yli 1000-sivuinen Kaukaiset paviljongit alkoi loppuvaiheessa jo puuduttaa, mutta taistelin sen kuitenkin loppuun. Kun olin kymmenen vuotta sitten vaihto-opiskelijana Aixissa, meidän piti jollakin kirjallisuuden kurssilla lukea Zolan Rougon-Macquart -romaanisarjan avausteos La fortune des Rougon ja Martin Wincklerin La vacation, joka kertoi abortteja tekevän lääkärin jokapäiväisestä työelämästä. Molemmat oli luettava loppuun, mutta kummankin aihe ja tyyli olivat niin kaukana omista kiinnostuksen kohteistani, etten ole sen koommin tarttunut kummankaan kirjailijan teoksiin.

9. Mikä on paras näkemäsi kirjasta tehty elokuvasovitus?

Tuulen viemää on paitsi toinen lempikirjoistani, myös yksi lempielokuvistani, joten itsestään selvästi se. 

10. Kuvittele olevasi (kuuluisa!) kirjailija. Miten pukeutuisit kirjailijakuvaasi, siihen joka printataan takakannen sisälärpäkkeeseen?

Kaksi vaihtoehtoa: joko mustaa ja kirkkaanpunaista tai mustaa ja pinkkiä, mutta ei mitään lällyä tyttövauvavaaleanpunaista, vaan kunnon syvää fuksiaa. Mustat housut ja avokaulainen, hyvin istuva paita, jossa olisi hihat suunnilleen kyynärpäihin. Meikki ja etenkin huulipuna sävy sävyyn paidan kanssa.          

  

Pikapyrähdys Amsterdamiin

Väänsin ja käänsin koko viime viikon englanniksi kiemuraista ja teknistä dokumenttia tuulivoimaturbiinien välisistä sähkökaapelikytköksistä, joten pikaviikonloppuni Amsterdamissa tuli sattumalta enemmän kuin tarpeeseen. 

Olin valinnut tarkoituksella perjantain iltalennon, jotta en joutunut ottamaan lomapäivää töistä. Toisaalta se oli kätevää, toisaalta taas saavuin hotelliin vasta yhdeksän aikaan illalla, joten ennätin olla varsinaisesti perillä kaupungissa vain lauantaipäivän, sillä paluulentoni Marseilleen lähti jo sunnuntaina puoleltapäivin.

Aiemmin olin käynyt Amsterdamissa toukokuussa ja heinäkuussa, mutta en koskaan syksyllä, ja pelkäsin hieman etukäteen hyistä kosteaa kylmyyttä. Onneksi turhaan: viileää kyllä oli, mutta ei satanut, enkä myöskään jäätynyt kalikaksi heti lauantaiaamuna pistettyäni nenäni ulos. Aixin leutoakin leudomman syksyn jälkeen olo oli tosin villatakissa ja toppatakissa kuin Michelin-ukolla, mutta ainakaan en palellut.

Koska olin nähnyt Amsterdamin minua eniten kiinnostavat museot jo kahteen kertaan aikaisemmin, minulla ei ollut mitään varsinaista ennalta suunniteltua tekemistä, vaan päätin vaellella randomina edestakaisin ja tehdä mitä mieleen juolahtaa. Ensimmäiseksi suuntasin kirja-alalla työskentelevän kaverini suosituksesta jättiläiskirjakauppa American Book Centeriin, jonka ohi olin kävellyt aiemmillakin vierailuillani astumatta silti ikinä sisään. Nyt vietin siellä ainakin tunnin ja tein jopa jotain, mitä en olisi uskonut tekeväni: ostin kirjan tietämättä edes sen nimeä, saati sisältöä!

       

"Sokkotreffit kirjan kanssa" on mielestäni aivan loistava idea. Hyllyllä oli useampia kirjoja käärittynä paksuun ruskeaan paperiin, jonka läpi ei hahmottanut muuta kuin kirjan paksuuden. Paperiin oli liimattu kirjaa luonnehtivia avainsanoja. Minä tartuin tähän tilaisuuteen:

Kolmen muun kirjan kera palasin saman tien hotellihuoneeseeni ottamaan selvää mysteeriostokseni sisällöstä:

Takakannen perusteella kirja vaikuttaa hyvinkin lupaavalta, joskin ohuelta: alle 200 sivua! En tiedä, olisinko normiolosuhteissa investoinut näin ohueen kirjaan, mutta sokkotreffien ideana onkin saada asiakas ostamaan kirja, jota hän ei välttämättä muuten valikoisi hyllystä käteensä.

Roudattuani ostokset majapaikkaani lähdin uudestaan ulos. Kuljeskelin umpimähkään kanavien varsilla ja otin valokuvia. 

Minusta näissä tyypillisissä, eri suuntiin vinksallaan olevissa taloissa on jotain hellyttävää:

Tämän soman pienen nappikaupan tunnisti nappikaupaksi jo kaukaa: 

Yksi kohde on Amsterdamissa ylitse muiden: kissamuseo Kattenkabinet. Seuraan sitä Facebookissa ja kuulin syksyllä, että kabinettiin oli syntynyt kissanpentuja. Ne olivat vain valitettavasti ennättäneet kasvaa vauvoista nuorisoksi:

Oikeiden kissojen ohella kissakabinetti esittelee kaikkea kissa-aiheista: julisteita, maalauksia, veistoksia, Cats-musikaalin rooliasuja...

Matkan pakolliset linssilude-peiliselfiet:

Koska Kattenkabinet kuuluu minun Amsterdam-reissujeni vakiohjelmaan, halusin tutustua myös yhteen uuteen kohteeseen. Sellaiseksi valikoitui logistisista syistä (päivä alkoi jo hämärtää enkä halunnut lähteä kovin kauas hotellista) Oude Kerk, kaupungin vanhin rakennus:

Ihmettelen vähän, miksi en ole aiemmin sattunut käymään täällä, minä kun yleensä nuohoan kaupunkivisiiteilläni läpi suurimman osan kulloisenkin kaupungin kirkoista. Kannatti maksaa viitonen komeista (joskin melko autioista) sisänäkymistä:

 Stairway to heaven!

Rembrandtin vaimo Saskia on haudattu jonnekin kirkon lattian alle, mutta tarkkaa kohtaa en ruvennut etsimään. Tuskin kuitenkaan tälle paikalle kirkon ulkoseinän viereen:

Kirkko toimii myös museona, ja tällä kertaa siellä oli esillä harvinaisen kiinnostava näyttely, Museum of Broken Relationships. Kummastelin, miksi siellä täällä oli vanerilavojen ja -tasojen päällä esillä erilaisia jokapäiväisiä esineitä: itse kudottu villapaita, CD-levy, korkokenkä, ravintolan paperinen kertakäyttöpöytäliina jne. Tarkemmin katsottuani huomasin, että jokaisen esineen yhteydessä kerrottiin tarina; jokainen niistä liittyi jollain tavalla päättyneeseen rakkauteen. Parittoman korkokengän toisen parin oli SM-prostituoitu antanut muistoksi nuoruudenrakkaudelleen, jonka oli yllättäen 20 vuoden eron jälkeen saanut asiakkaakseen. CD-levylle oli hiljattain syöpään kuollut mies polttanut vaimolleen merkityksellisiä kappaleita heidän pitkän avioliittonsa ajalta. Esineitä oli varmasti lähemmäs 30 ja tarinoita yhtä monta. Vietin pitkän ajan katsellen ja lukien niitä ja pohtien, millaisia salattuja, surullisia kohtaloita tuikitavallinen villapaita, kitara, tietokoneen hiiri tai hajuvesipullo voikaan pitää sisällään. 

Kun viimein maltoin poistua kirkosta, kuljin ihmisvirran mukana seuraavan kanavan yli miettimättä erityisemmin, mihin olin menossa. Muutaman metrin päässä huomasin päätyneeni arveluttavan maineen omaavalle punaisten lyhtyjen alueelle, jolla museoista ja kirkoista poiketen en ollut aiemmin käynyt. Minua eivät kiehdo eivätkä kiinnosta seksi- ja huumekaupat eikä näyteikkunoissa myynnissä olevat puolialastomat naiset, joten pari silmäystä heitettyäni käännyin kannoillani ja palasin samaa tietä takaisin. Nyt voin sentään sanoa käyneeni parin minuutin ajan siellä, minne ilmeisesti suuri osa kaupunkiin tulevista turisteista ensimmäisenä suuntaa. 

Myöhemmin illalla osuin aivan sattumalta varsin mieleenpainuvan tapahtuman todistajaksi. Olin menossa syömään hotellini lähellä sijaitsevaan ennestään tuttuun ravintolaan, joka kuitenkin oli täynnä. Lähdin siis jälleen kuljeksimaan ja etsimään toista vaihtoehtoa, kun kuulin vähän matkan päästä kanavalta musiikkia. 

Pilkkopimeästä kuvasta ei erota juuri mitään, mutta sillan edessä alhaalla kanavalla ajeli vanhahko mies ympyrää pienellä veneellä, soitti trumpettia ja väänsi samalla jonkinlaisen posetiivin kampea säestääkseen itseään. Tilanne oli jokseenkin eriskummallinen, mutta tunnelmallinen. Sillalla ja kanavan varsilla molemmin puolin seisoi yhä enemmän ihmisiä kuuntelemassa. Nyt harmittaa, etten huomannut filmata tilannetta puhelimella, sillä mies soitti todella hyvin ja kertoili vähän väliä juttuja, tosin vain hollanniksi. Mainio muisto joka tapauksessa.