maanantai 9. maaliskuuta 2015

Guru on poissa

Tänään minun oli tarkoitus kirjoittaa blogiin iloinen postaus viime viikonlopun matkasta Berliiniin, Mireillen konsertista ja leppoisasta neljän päivän yhdessäolosta äidin kanssa. Se saa nyt odottaa. 

Kirjoitan tätä silmät sumeina. Erotan juuri ja juuri tekstini kyynelten läpi. Ne vierivät pitkin poskiani, tipahtelevat yksi kerrallaan näppäimistölle, työpöydän reunalle, syliini mustalle mekolle.

Gurua ei enää ole. Laumamme on menettänyt johtajansa ja me maailmankaikkeuden kilteimmän ja herttaisimman koiran. 


Tiesin, että Gurun takajalat eivät toimineet kuten olisi pitänyt. Tiesin, että eläinlääkäriaika oli varattu täksi aamupäiväksi. Tiesin myös, että äiti ei ikinä suostuisi pitämään kärsivää tai parantumatonta koiraa turhaan elossa. 

Tiesin, että Guru iloitsisi päästessään eläinlääkärireissulla autoon. Guru rakasti automatkoja. Sen sijaan en tiennyt, että se jäisi Gurun viimeiseksi automatkaksi. En tiennyt, ettei harmaantunut mopsiherramme enää palaisi samalla kyydillä kotiin.


En tiedä, mitä eläinlääkärillä sanottiin, mitä siellä tapahtui. En halua enkä kestä tietää, en ainakaan vielä. En uskalla soittaa äidille, sillä työpäivää on vielä edessä tuntikausia ja tarvitsen kaiken energiani siihen, että pysyn edes auttavasti kasassa enkä valu kippuralle työpöytäni alle, kuten mieli tekisi. 


Miltä Guru näytti? Nukahtiko hän nopeasti? Pitikö joku häntä tassusta loppuun saakka? Etsivätkö Mirkku ja Meeri häntä kotoa? Mitä tapahtuu Gurun ruokakupille, talutushihnalle, lehmäpehmoleluille? En haluaisi ajatella näitä, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta. 

Juuri tätä olen pelännyt vuosien ajan: sitä, että lähden Suomesta ja kun seuraavan kerran tulen, joku on joukosta poissa. Joku on tietämättään, tietämättäni saanut minulta pahaa-aavistamattoman viimeisen halauksen, viimeisen suukon, viimeiset rapsutukset. 


Hyvää matkaa sateenkaarisillalle, Gurumuru! Jonain päivänä tavataan taas.    

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko 
ja kivut häiritsevät untani, 
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä 
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä. 
Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän. 
Älä anna surusi estää sinua, 
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen, 
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan. 
Meillä on ollut niin monta hyvää vuotta. 
Et haluaisi minun kärsivän, 
kun aika koittaa, anna minun mennä. 
Vie minut sinne missä he auttavat minua, 
mutta, pysy luonani loppuun asti. 
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle, 
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet. 
Tiedän, että aikanaan, sinäkin huomaat, 
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat. 
Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä, 
jonka täytyy tehdä päätös. 
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä vuosina.
Saanko lähteä nyt? 
Luuletko, että hetki on oikea? 
Olen elämänpolkuni kulkenut ja parhaani tehnyt. 
Saanko siis astua toiselle puolen 
ja vapaaksi päästä? 
Aluksi en tahtonut lähteä, 
taistelin kaikin voimin. 
Mutta nyt jokin tuntuu kutsuvan minua 
Kohti lämmintä ja elävää valoa 
Tahdon lähteä 
Tahdon todella. On vaikeaa jäädä. Parhaani yritän ja koitan hetken tässä olla, 
Niin sinä saat minusta vielä kerran huolehtia 
ja minä kokea suuren suurta rakkautta. 
Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, 
sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa. 
En ole kaukana. 
Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. 
Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua, Siksi on niin vaikea sanoa hyvästi 
ja päättää tämä elämä luonasi. 
Joten, pidä minua lähelläsi vielä kerran, 
ja sano sanat, jotka toiveeni ois, 
koska välität minusta tuhannen verran, 
annat minun nukkua pois.