keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Kymmenen kysymystä kirjoista

Stazzy haastoi kirjoitusblogissaan minut vastaamaan kymmeneen kysymykseen koskien kirjoja ja lukemista. Täältä pesee: 

1. Luettiinko sinulle lapsena? Jos, niin mitä?

Minulle on luettu aina, todennäköisesti jo vauvasta asti. Lukeminen on aina ollut perheessämme tärkeässä osassa enkä muista nähneeni sellaista päivää, ettei vanhempieni yöpöydillä olisi ollut kirjapinoa. Ensimmäinen kirjamuistoni on pikkulasten kirja, jonka sivut olivat paksua kiiltäväpintaista pahvia ja joka sijoittui puistoon. Aukeamalla oli kuva puistosta, ja minä osasin näyttää siitä karkkipaperin, linnun, puun ja mitä ikinä sivulla olikaan. Minkähän ikäinen olin silloin? Parivuotias? Äiti muistanee. Sen sijaan minulla ei ole tarkkoja muistoja kirjoista, joita minulle luettiin, koska opin lukemaan neljä-viisivuotiaana enkä juuri muista aikaa ennen sitä. 

2. Mitä lukisit nyt omille lapsillesi?

Vaikea sanoa, koska minulla ei ole hämärintä aavistusta tämän hetken lastenkirjallisuudesta. Kirjat, joita itse luin lapsena kolmekymmentä vuotta sitten, olisivat todennäköisesti tänä päivänä loputtoman vanhanaikaisia. Varmaankin lukisin jotain klassisia lastenkirjoja, kuten Muumeja. Äh, olen niin huono kaikissa lapsiasioissa...!

3. Kehen romaanihenkilöön rakastuit nuorena niin, että olisit toivonut hänen olevan olemassa?

Hankala kysymys tämäkin! Romanttisessa mielessä en ollut rakastunut kehenkään, mutta ihailin kyllä useampaakin romaanihenkilöä ja olisin halunnut elää heidän elämäänsä. Lukiossa kirjoitin kirjallisuusesseen Kamelianaisesta ja haaveilin, että minuakin joskus rakastettaisiin yhtä palavasti kuin Armand Duval rakasti Marguerite Gautier'ta. Sanon siis Armand, vaikka en ollutkaan "rakastunut" tähän nimenomaiseen henkilöön, vaan hänen käsitykseensä rakkaudesta.

4. Suosittele historiallista kirjaa, joka opetti sinulle jotakin.

Kaikki historialliset kirjat opettavat jotain, olivat ne sitten fiktiota tai elämäkertoja! Oletan, että tässä tarkoitetaan nimenomaan historiallisia romaaneja. Ne ovatkin lempilukemistani. Eniten pidän ancien régimen aikaan (eli ennen vuoden 1789 vallankumousta) Versailles'hin sijoittuvista romaaneista, mutta mikä tahansa historiallinen aikakausi kelpaa antiikin Roomasta toiseen maailmansotaan. Tämän harrastukseni ansiosta osaan Ranskan kuninkaiden sukupuut vaimoineen ja pääasiallisine rakastajattarineen 1500-luvulta ja Frans I:sta aina vallankumoukseen saakka; tiedän katsomatta Wikipediasta, kuka oli Marie-Adélaïde de Savoie tai Gabrielle d'Estrées. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan varsinaisesti tee mitään, paitsi silloin, kun lukee mainittuun aikaan sijoittuvia romaaneja eikä joka kerta tarvitse miettiä, kukahan tuokin henkilö taas on. 

Historian kiinnostukseni on niin keskittynyt Ranskaan, että muiden maiden historia on pakostakin minulle paljon tuntemattomampaa. Siksi pidinkin valtavasti Philippa Gregoryn Englannin historiaa ja kuningas Henrik VIII:n aikaa käsittelevästä romaanisarjasta, johon kuuluvat teokset The Constant Princess, The Other Boleyn Girl, The Boleyn Inheritance, The Queen's Fool, The Virgin's Lover ja The Other Queen. Sarja kattaa 1500-luvun ensimmäisen puolikkaan ja kertoo paitsi Henrikin kuudesta vaimosta, myös Maria Tudorista, Elisabet I:sta ja Maria Stuartista. Kirjat ovat kiehtovaa ja helppolukuista historiallista fiktiota ja ennen kaikkea ne avasivat silmäni muullekin kuin Ranskan historialle. 

5. Oletko koskaan saanut outoja katseita nauraessasi kirjalle ääneen julkisella paikalla? Mikä kirja se oli?

Täytyy tunnustaa, että kovin usein en ole julkisesti nauranut ääneen kirjalle, sillä pyrin käyttäytymään ihmisten ilmoilla mahdollisimman hillitysti. Muinoin opiskeluaikoina kuljin säännöllisesti junalla Turun ja Salon välillä, ja kerran muistan lukeneeni junassa kirjaa, joka sai minut hihittelemään itsekseni kanssamatkustajista välittämättä. Minulla on hämärähkö muistikuva, että kyseinen kirja olisi ollut John Irvingin Oman elämänsä sankari, mutta vuorenvarma en ole. 


Kirjapinojani elokuussa. Nyt näistä on luettu jo osa ja paljon lisää on tullut tilalle. 


6. Oletko ottanut matkalle mukaan kohteeseen sopivan kirjan (poisluettuna varsinaiset matkaoppaat)?

Kesällä 2012 minulla oli Berliinissä matkalukemisena anonyymin naisen (jonka henkilöllisyys on sittemmin paljastunut) kirjoittama teos Eine Frau in Berlin, joka kertoo arkielämästä puna-armeijan valloittamassa Berliinissä kevätkesällä 1945. Kirja on karua mutta kiinnostavaa luettavaa, sillä se perustuu kirjoittajan aitoihin päiväkirjamerkintöihin.

7. Minkä kirjan olet lukenut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan?

Näitä on kaksi: Tuulen viemää ja Kamelianainen. Olen lukenut molemmat lukuisia kertoja sekä suomeksi että ranskaksi.         

8. Minkä kirjan olet lukenut hampaat irvessä loppuun, vaikkei oikein olisi kiinnostanut?

Itse valitsemistani kirjoista yli 1000-sivuinen Kaukaiset paviljongit alkoi loppuvaiheessa jo puuduttaa, mutta taistelin sen kuitenkin loppuun. Kun olin kymmenen vuotta sitten vaihto-opiskelijana Aixissa, meidän piti jollakin kirjallisuuden kurssilla lukea Zolan Rougon-Macquart -romaanisarjan avausteos La fortune des Rougon ja Martin Wincklerin La vacation, joka kertoi abortteja tekevän lääkärin jokapäiväisestä työelämästä. Molemmat oli luettava loppuun, mutta kummankin aihe ja tyyli olivat niin kaukana omista kiinnostuksen kohteistani, etten ole sen koommin tarttunut kummankaan kirjailijan teoksiin.

9. Mikä on paras näkemäsi kirjasta tehty elokuvasovitus?

Tuulen viemää on paitsi toinen lempikirjoistani, myös yksi lempielokuvistani, joten itsestään selvästi se. 

10. Kuvittele olevasi (kuuluisa!) kirjailija. Miten pukeutuisit kirjailijakuvaasi, siihen joka printataan takakannen sisälärpäkkeeseen?

Kaksi vaihtoehtoa: joko mustaa ja kirkkaanpunaista tai mustaa ja pinkkiä, mutta ei mitään lällyä tyttövauvavaaleanpunaista, vaan kunnon syvää fuksiaa. Mustat housut ja avokaulainen, hyvin istuva paita, jossa olisi hihat suunnilleen kyynärpäihin. Meikki ja etenkin huulipuna sävy sävyyn paidan kanssa.          
  

tiistai 28. tammikuuta 2014

Evakossa

Minut on karkotettu kotoani. Pääsen sinne takaisin vasta perjantaina.

Meillä on nimittäin parhaillaan menossa kylpyhuoneremontti. Se alkoi eilisaamuna enkä ole sen koommin käynyt kotona tutustumassa tilanteeseen, mutta E:n mukaan hommat etenevät toistaiseksi suunnitellusti. E. ei toki itse osallistu remontointiin, mutta päivystää kotona vahtimassa, etteivät remonttimiehet varasta mitään tai lukitse itseään ulos, kun käyvät alhaalla kadulla tupakalla. 

Kylpyhuoneemme on pitkä ja kapea tila, jonka toisella laidalla on eräänlainen kolo tai alkovi, jossa on kylpyamme. Emme ole varsinaisesti kylpeneet enää moneen vuoteen emmekä siis välttämättä tarvitsisi ammetta, mutta kylppärin layoutin takia sinne ei saa mitenkään mahtumaan suihkukoppia, jos mielii päästä seisomaan pesualtaan eteen. Helpon ja yksinkertaisen suihkun sijasta joudumme siis edelleen kapuamaan ammeeseen. 

Entinen amme oli ollut paikallaan 80-luvun alusta saakka, joten se alkoi olla kulunut ja halkeillut, ja eilen se vihdoin sahattiin kahtia (kiva ääni ja pöly, kertoi E.) ja roudattiin pois. Ammeen lisäksi saamme alkovin seinille uudet kaakelit, koska vanhat menivät rytäkässä rikki. Remonttireiskat olivat kuulemma laastineet uudet kaakelit suoraan entisten päälle, mutta ehkä se on normaalia? Kaakelit ulottuvat nyt myös korkeammalle, sillä ranskalaisittain järkevään tapaan koko seinää ei ole kaakeloitu, vaan kaakeleita on seinässä reilun puolentoista metrin korkeudelle saakka ja siitä ylöspäin seinä on maalattu. Kun olen suihkussa, kaakelit ulottuvat suunnilleen niskani kohdille, joten hiuksia pestessä vesi roiskuu kätevästi kaakeleiden yläpuolelle ja maali halkeilee ja kupruilee minkä ehtii. Nyt kaakeleiden pitäisi ylettyä yhtä kaakelinmittaa korkeammalle. 

Saan myös ammealkovin nurkkaan kaksikerroksisen hyllyn shampoo- ja suihkugeelipulloilleni. Tähän asti ne ovat olleet ammeen laidoilla, putoilleet vähän väliä joko ammeeseen tai lattialle ja jättäneet ammeen pintaan harmaanruskeita jälkiä. 

Remontin ajan E. ja minä asumme hotellissa keskellä teollisuusaluetta, oikeastaan kodin ja byroon puolivälissä. Se tuntuu hassulta, ihan kuin olisi työmatkalla tai puoliksi lomalla. Perjantaina pääsemme takaisin kotiin, ja sitten onkin edessä ankara siivousoperaatio, kun ammeen sahaamisen, kaakeleiden rikki hakkaamisen sun muun aikaansaama pöly pitää hinkata pois. E:n tuntien pitää lattiat pestä koko asunnosta ja saippuoida makuuhuoneen kokolattiamatto ja imuroida patja, vaikka siihen ei taatusti ole mennyt pölyä.     

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Sairasta menoa

Tämä taitaa olla ihka ensimmäinen blogipostaus, jonka näpyttelen kotona uudella tietokoneellani. Olen nimittäin ollut koko alkuviikon flunssassa ja sairaslomalla, joskin palaan byroohon huomenna. Kaksi päivää töitä ja sitten taas viikonloppu aikaa levätä kotona kuulostaa hyvältä diililtä.

Nyt onkin oiva tilaisuus valittaa taas vaihteeksi vähän ranskalaisesta sairausvakuutuksesta! Séculla ja minulla on pitkä ja monimutkainen yhteinen historia, kuten vähän väliä olen kertonutkin, mutta nyt olin saanut olla jo pitkään rauhassa. Työpaikan myötä en enää tarvinnut ilmaista köyhien lisäsairasvakuutus CMU:ta, joten vältyin myös vuosittaiselta operaatiolta nimeltä Tärkeiden Papereiden Kerääminen ja Kopiointi. Lääkärinikin totesi huvittuneena minun porvarillistuneen, kun kävi ilmi, että CMU:n sijasta minulla on nykyisin mutuelle d'entreprise, työnantajan tarjoama ja puoliksi maksama lisäsairasvakuutus.

Viime vuosina Ranskassa ollaan siinä määrin edistytty sähköisessä asioinnissa, että suurin osa lääkäreistä pystyy sirullisen kela-kortin, carte vitalen, avulla välittämään tiedon potilaskäynnistä Séculle suoraan vastaanotolta. Suurin osa, mutta eivät kaikki. Pahaksi onneksi meidän entinen omalääkärimme oli iäkäs ja sitä vanhaa koulukuntaa, joka kirjoitti niin reseptit kuin korvausanomuspaperitkin käsin ja jonka potilastiedosto koostui lukemattomista käsinkirjoitetuista pahvikorteista pöydänlaatikossa. Lääkäri jäi vuodenvaihteessa eläkkeelle, joten E. ja minä kävimme vielä viimeisellä tapaamisella hänen luonaan joulukuun ensimmäisellä viikolla. Kuten asiaan kuuluu, saimme lääkäriltä käsin täytetyn feuille de soins, "hoitopaperin". Lomake todistaa, että henkilö X, sv-numero 123456, on käynyt lääkärillä N.N. 4.12.2013 ja maksanut siitä lystistä 22 euroa. Paperi lähetetään sairausvakuutuskassaan ja sitten vain odotellaan, että korvaukset rapsahtavat tilille. 

(kuva)

Minun tililleni ei rapsahtanut tuosta käynnistä euroakaan koko joulukuun aikana. Sen sijaan päivää myöhemmästä käynnistä erikoislääkärillä, jolla on uudenaikainen sv-kortinlukija, sain korvaukseni parissa päivässä. Apteekin ostoksistani samoin.

Kun lomakkeen lähettämisestä oli kulunut yli kuukausi, tiedustelin Séculta, missä korvaukseni viipyivät. Kerroin selkeästi ja painokkaasti, että olin lähettänyt paperin heti seuraavana päivänä ja ennen kaikkea, että lääkäri on jäänyt eläkkeelle eikä enää edes asu tällä seudulla. Toivoin hiljaa, että paperisten korvausanomusten käsittely olisi ainoastaan joululomien takia myöhässä, mutta tiesin jo kirjoittaessani, että tästä tulisi taas tyypillinen WTF-tapaus. "Welcome to France", tiedättehän. 

Ja tulihan siitä. Sécu vastasi kyllä nopeasti, mutta ei sitä, mitä halusin kuulla. "Voimme vahvistaa, ettemme löydä mistään mainitsemaanne lomaketta. Olkaa hyvä ja lähettäkää lääkärinne kirjoittama kaksoiskappale (valokopio ei missään nimessä kelpaa) sekä vapaamuotoinen selvitys siitä, mitä alkuperäiselle lomakkeelle on tapahtunut ja minä päivänä se on lähetetty." 

Ette sitten viitsineet lukea viestini kolmatta riviä, jossa nimenomaan ilmoitin, ettei lääkäri toimi enää lääkärinä ja on parhaillaan Venezuelassa? 

Kokeilin lähettää lääkärille tekstiviestin, mutta se ei (tietenkään) mennyt perille. E:llä oli tallessa lääkärin kotipuhelinnumero, joten jätimme viestin hänen vastaajaansa, mutta tokkopa hän viestejään Venezuelasta asti kuuntelee. Voisin soittaa Sécuun ja nostaa metelin, mutta mitä se muka auttaisi? Sanoisivat kumminkin, että sitä paperia ei nyt meiltä löydy, paska tuuri tällä kertaa mutta ei voi mitään. Eihän minulla ole mitään todistetta siitä, että oikeasti olin lääkärissä kyseisenä ajankohtana. Maksoinkin vielä käteisellä enkä edes shekillä. Ja mitä minä siihen selvitykseen kirjoittaisin? Että lähetin kyllä paperin ajallaan oikeaan osoitteeseen, mutta te HÄVITITTE sen ja nyt minä ja eläköitynyt lääkäri joudumme näkemään helkutisti vaivaa, jotta saisin takaisin sen, mikä minulle kuuluu? 

Olkoon. Jos olisin vielä joutilaana, minulla ei olisi mitään muutakaan tekemistä kuin yrittää periä takaisin 22 euroani, mutta se olisi täysin turhaa taistelua tuulimyllyjä vastaan eikä minulla nykyisellään ole aikaa eikä energiaa moiseen. Täyttäkööt minun puolestani kaksikymppiselläni Sécun surullisenkuuluisaa miljardialijäämäreikää, le trou de la Sécurité Sociale.     

Sécun reikä laajenee kuin musta aukko senkin vuoksi, että tässä maassa on tapana määrätä läjäpäin lääkkeitä samaan vaivaan, johon Suomessa saisi lähinnä kehotuksen levätä ja juoda kuumaa mehua. 


Yllä minun saaliini maanantaiselta lääkärikäynniltä: yskänlääkettä, kurkkua puuduttava spray, nenää aukaiseva spray, parasetamolia ja pään alueen (korvat, nenä, kurkku) tulehduskipulääke. No, olenhan minä toki näiden avulla tointunut kahdessa päivässä sängynpohjapotilaasta melkein työkuntoiseksi, mutta vähemmälläkin olisin varmasti pärjännyt. Mainittakoon, että ylläolevista maksoin itse vain yskänlääkkeen, kaikki muut menivät kokonaan Sécun ja lisäsairasvakuutukseni piikkiin. Ranskan sairaanhoidosta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, mutta kaikenlainen hallinnollinen kanssakäyminen Sécun kanssa on näköjään aina yhtä tuskaista.   
  

torstai 2. tammikuuta 2014

Sorvin ääressä on hiljaista

Palasin tänään lomalta töihin, vaikka ei ehkä olisi vielä kannattanut. Byroossa on nimittäin aivan kuollutta: paikalla olemme ainoastaan minä ja vanhempi kollegani, kaikki muut ovat pitkittäneet lomaansa maanantaihin asti. Olen vastannut kolme kertaa puhelimeen, hakenut postin ja avannut sen, lähettänyt yhden sähköpostin ja syönyt linssisalaattia lounaaksi. Muuten en ole tehnyt mitään, paitsi roikkunut Facebookissa ja Ilta-Sanomien sivuilla.

Siispä onkin oivallinen aika muistella hetken valon nopeudella ohikiitänyttä joululomaani. Kovin erikoista muisteltavaa ei tosin ole, koska en tehnyt lomalla juuri mitään. Suurin toiveeni ennen joulua oli saada viettää mahdollisimman monta päivää rennosti sisällä oloasussa, tarvitsematta mennä minnekään tai tavata ketään, ja se suunnitelma toteutuikin kiitettävästi. 

Tänä vuonna (tai nyt siis jo viime vuonna...) pääsin kommelluksitta perille Suomeen. Kahdella edelliskerralla kun matkanteko mutkistui, 2010 tein lumisateiden ja lakkojen takia matkaa Marseillesta Saloon kaksi päivää ja 2011 jäin Amsterdamiin ylimääräiseksi yöksi koneen myöhästymisen vuoksi. Nyt onneksi kaikki sujui niin hyvin kuin voi. Tai no melkein ainakin: jälkimmäiselle lennolle Amsterdamista Helsinkiin osui taakseni istumaan isä järkyttävällä tavalla rääkyneen lapsen kanssa. Paha arvioida, minkä ikäinen lapsi oli, mutta ainakin se käveli ja sillä oli hampaat suussa. En koskaan eläessäni ole kuullut yhdenkään lapsen kirkuvan sillä tavalla missään. Koneen nousun ja laskun ajan se oli hiljaa, mutta koko varsinaisen lennon ajan penska kirkui niin hysteerisesti, että lentoemännätkin kävivät useaan kertaan kysymässä, oliko kaikki OK. Itku ei ollut mitään tavallista korvat lukossa -itkua, vaan kuulosti siltä kuin lasta olisi pistelty neuloilla tai poltettu kuumalla raudalla. Vastamelukuulokkeenikaan eivät vaimentaneet karjumista. 

Nyt saan tietysti kylmän ja kivisydämisen ihmisen maineen ja kaikkien lapsiperheiden ikuisen vihan päälleni, mutta sen uhallakin tunnustan, että minun oli kamalan vaikea jaksaa kuunnella sitä kiljumista. Pakkohan se oli kestää, kun ei siitä tilanteesta poiskaan päässyt, mutta raskasta se oli niin lapsen isälle kuin lentokoneelliselle muita ihmisiä. Pienen sylivauvan itkun ymmärtäisin hyvin, samoin sen, että lapsella on koneen noustessa ja laskeutuessa korvat lukossa, mutta en tuollaista lakkaamatonta kirkumista yli kahden tunnin ajan noinkin isolta lapselta. Käsitän hyvin, ettei vanhempi saa käskystä lastaan rauhoittumaan ja ettei huudon kuunteleminen ole kivaa heillekään, mutta toisaalta vanhemmat ovat jo lisääntymispäätöksen tehdessään alistuneet kuuntelemaan säännöllistä vauvan rääkymistä, kun taas jotkut viattomat sivulliset eivät välttämättä haluaisi olla ollenkaan missään tekemisissä pienten lasten kanssa. Onneksi lento ei ollut tuon pidempi.

Isä ja äiti olivat minua vastassa ja poikkesimme vielä kahville Vantaalle muuttaneiden veljeni ja kälyni luo ennen varsinaisen kotimatkan alkua. Vaikka jouluviikko oli pimeä, viileä, lumeton ja märkä, kuinka ihanaa olikaan lähteä heti ensimmäisenä iltana ulkoiluttamaan mopseja metsän laitaan autotallin taakse! En ollut saada millään tarpeekseni mopojen halailusta ja rakkaimmat possukoirat suorastaan hymyilivät hypellessään koko yön sänkyyni ja pois, kun eivät osanneet päättää, missä nukkuisivat.

Itse joulunpyhät kuluivat siis rauhassa kotona lojuen, useimmiten kirja kädessä ja koira tai kaksi sylissä. En huomannut ottaa edes valokuvia, koska samanlaisia "Meeri sylissä ja Guru nojatuolin selkänojalla" -otoksia on kymmeniä jo aiemmilta vuosilta. Äidillä ja minulla oli pyhinä kunnon Downton Abbey -maraton, sillä sain sarjan 3. kauden DVD:t joululahjaksi ja halusin katsoa ne kaikki ennen paluutani Ranskaan. Kahdeksan jaksoa viidessä päivässä menivät kevyesti ja lisääkin olisin mielelläni nähnyt!

Kaksi joulun jälkeistä päivää vietin puolestaan Turussa ja käytin hyväkseni Stockmannin alea hankkiakseni muutamia uusia työvaatteita, kovin tummanpuhuvia tosin:



Paluulentoni lähti maanantaiaamuna seitsemältä ja jotta en olisi joutunut lähtemään Salosta keskellä yötä, menin nukkumaan edeltävän yön veljeni sohvalle. Tälläkään kertaa en onnistunut lähtemään kotoa reippaalla "moi moi, nähdään taas kesällä" -asenteella. Mikä kumma siinä on, että tämänikäinen ihminen ei osaa lähteä lapsuudenkodistaan ilman surkeaa ikäväitkua? Minullahan on Ranskassa nyt kaikki niin hyvin, onnellinen parisuhde ja mukava työ ja ikioma auto ja kaikki. Eikö melkein 33-vuotiaan kuuluisi jo kaivata enemmän omaan kotiinsa eikä äidin ja isän luo? Mutta olenkin aina kaivannut sinne, missä en ole. Kun aikoinaan lähdin aina tapaninpäivänä Ranskaan viettämään silloinkin liian lyhyttä joululomaani E:n kanssa, en todellakaan ikävöinyt Suomeen ja palasin Ranskasta aivan samalla tavalla surkeana kuin nykyisin Suomesta. Kahden maan välillä elämisessä on paljon hyvää, mutta paljon myös vaikeita hetkiä. Tiedän toki, että ikävä kestää enimmillään kaksi vuorokautta ja sen jälkeen tulee onnellinen "smile because it happened" -fiilis, kuten nytkin, mutta lähdön ja eron hetki on aina yhtä vaikea. 

Lennolla Marseilleen istuin poikkeuksellisesti ikkunapaikalla ja katselin alas. Taivas oli kirkas ja sininen ja jopa lentokenttää ympäröivät rumat Vitrollesin ja Marignanen kaupungit näyttivät korkealta katsottuna kuin provencelaisen jouluseimen pienoiskyliltä. Avignon sillanpätkineen erottui ylhäältä selvästi, samoin Rhônen laaja suisto ja Camargue, Lançon de Provencen moottoritietulli, Sainte-Victoire ja Mont Ventoux. Kun Marignanen lentokenttärakennus tuli ensimmäisen kerran näkyviin, ajattelin spontaanisti, että E. on siellä sisällä odottamassa minua, jokin parkkipaikkojen sadoista autoista on meidän Vauvakettumme ja kaikki on niin kuin pitääkin. Tunsin sillä hetkellä itseni todella onnekkaaksi ja onnelliseksi siitä, että olin tasan yhtä paljon kotona matkani alussa kuin sen päätepisteessäkin.