torstai 11. elokuuta 2016

Viisi kummallista asiaa Suomessa

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta siitä, kun lähdin kesälomalle Suomeen. Sen ja erään ulkosuomalaisten kesken käydyn keskustelun innoittamana aloin listata asioita, jotka Suomessa käydessäni kummastuttavat minua. Aiemmin olen pohtinut lähinnä seikkoja, jotka ovat Ranskassa erikoisia, mutta toimii tämä toiseenkin suuntaan!

Yleensä ensimmäisenä kotimaahan saapuessani, jo heti matkalla lentokentältä kotiin, kiinnitän huomiota yhteen asiaan: ihmisten vähyyteen. Tuntuu, että missään ei ole ketään! Kotimatkalla lentokentältä ajetaan ensin Kehä III:lla ja sitten Turun moottoritiellä, joiden molempien pitäisi olla paljon käytettyjä ja vilkkaasti liikennöityjä. Joka kerta ihmettelen, missä kaikki autot ovat. Viime kesänä tulin Saloon lentokenttäbussilla, joka jossain vaiheessa ylitti Helsinki-Turku-moottoritien. Kello oli vähän yli kuusi arki-iltana kesäkuun alussa. Helsinkiin päin ajavia autoja oli näkyvissä kaksi, toiseen suuntaan ei ainuttakaan! Täällä meillä ajetaan tuohon aikaan toinen toisessa kiinni, maksimissaan kuuttakymppiä. Itse asiassa Suomen juhannuksen/pääsiäisen/joulun menoliikenne vastaa täällä tavallista jokapäiväistä työmatkaliikennettä. Toki ihmisiäkin on enemmän, ja isä viisaana huomautti, että ruuhkat ajoittuvat Suomessa eri aikaan kuin mihin olen tottunut: klo 16-17 olisi moottoritielläkin todennäköisesti vilkkaampaa, kun taas täällä kaikki ovat vielä siihen aikaan töissä. Järkevästä selityksestä huolimatta tämä näyttää silti niin oudolta (kuva kahden kuukauden takaa Turun moottoritieltä matkalla Helsinki-Vantaalta Saloon):

   
Täällä ei ole suunnilleen yölläkään noin vähän liikennettä...!

Toinen liikenteeseen liittyvä ihmetyksen aiheeni on se, kuinka rauhallisia ja ennen kaikkea kurinalaisia autoilijoita suomalaiset valtaosin ovat. Autot pysäköidään täsmälleen merkityille paikoille eikä kukaan jätä autoa puoliksi suojatielle, bussipysäkille, poikittain jalkakäytävälle tai tuplariviin kadunreunaan pysäköityjen autojen viereen. Suomessa kävimme eräässä ulkoilmatapahtumassa, jonka parkkipaikkana oli iso hiekkakenttä. Kaikki autot olivat siisteissä tasaisissa riveissä merkkien osoittamilla paikoilla. Olin ihan ihmeissäni, niin erikoiselta se minun silmääni näytti. Meidän autollemme ei löytynyt vapaata paikkaa, joten pysäköimme kauemmas; sanoin isälle, että minä olisin keksinyt vaikka kuinka monta kelvollista parkkipaikkaa (kuten kiinni olevan päiväkodin portin edessä tai sisään- ja ulosajoväylän molemmin puolin, koska siitä kuitenkin mahtui ajamaan...), mutta ehdotukseni eivät yllättäen kelvanneet, koska ne eivät olleet sallittuja paikkoja. 

Jännältä tuntuu myös kauppojen sunnuntaiaukiolo. Ranskassa kaupat eivät ole auki sunnuntaisin paitsi tietyillä, tarkoin kriteerein valituilla alueilla – lähinnä suurkaupungeissa, joissa on erityisen paljon turisteja – ja siitäkin käydään hurjaa taistoa viranomaisten ja ammattiyhdistysten välillä. Suomessa taas pääsee mihin markettiin tai pikkukauppaan tahansa joka päivä. Ja kun kaupassa on käyty, voi ostoskassin jättää ihan avoimesti auton takapenkille ja lähteä vielä itse muualle. Ranskassa ei tulisi kuuloonkaan, että autoon jättäisi näkyviin yhtään mitään omaisuutta, oli se sitten ostoskassi, takki tai pehmolelu. En ole uskaltanut kiinnittää tuulilasiini GPS:n enkä moottoritietullien maksulaitteen telinettä, jotta autooni ei murtauduttaisi siinä toivossa, että GPS tai maksulaite olisivat siellä sisällä. Eivät ole, vaan visusti kotona, ja otan ne erikseen mukaan joka kerta tarvitessani niitä. 

Ranskalaisesta näkökulmasta yksi kummallisin suomalainen ilmiö on viinilasin tilaaminen ravintolassa. Kun viimeksi tein niin, sain välittömästi vastakysymyksen: kaksitoista vai kuusitoista? En heti ymmärtänyt, jolloin tarjoilija toisti kärsimättömästi "12 vai 16 senttiä?" Olin unohtanut, että Suomessa viini kaadetaan viralliseen mittakuppiin ja vasta siitä lasiin, jotta kansalainen ei vahingossakaan joisi yhtä senttilitraa liikaa. Täällä viini tilataan joko pullossa tai karahvissa, jolloin tarvitsee ainoastaan päättää, haluaako viiniä 0,25 litraa, 0,5 litraa vai litran. Jos viiniä on myynnissä laseittain, lasi kaadetaan yleensä täyteen eikä todellakaan minkään viranomaisten standardisoiman mittakupin mukaan. 
     

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Je suis Nice

Kirjoitan tätä sekavin mielin ja raskain sydämin. Tuntuu, että olen aivan liian lyhyen ajan sisällä kirjoittanut aivan liian monta postausta terrori-iskuista. Haluaisin niin voida uskoa, että tämä on niistä viimeinen, mutta en voi. En usko. Sen sijaan, että miettisin, tuleeko niitä vielä, mietinkin vain, koska seuraavaksi. Ja missä. Milloin minä olen vuorossa?  


Ne tulevat aina vain lähemmäs. Bryssel ja Istanbul olivat kaukana, Pariisikaan ei aivan naapurissa, mutta Nizza kyllä. Puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Yhtä kaukana kuin Tampere Helsingistä. Niin tuttu kaupunki, tutut maisemat, tuttu ranta ja hotellit ja rantabulevardi. Eilen illalla se oli täpötäynnä ihmisiä, 30 000 Le Figaron mukaan, niin kuin kansallispäivän iltana kuuluukin. Ilmeisesti Nizzassa tuuli vähemmän kuin Marseillessa ja Aixissa, koska ilotulitus pystyttiin toteuttamaan. Meillä se peruttiin, sillä mistraali riepotteli plataaneja ja sypressejä jopa sadan kilometrin tuntivauhdilla. Ehkäpä, jos Nizzassakin olisi tuullut, ilotulitus olisi myös peruutettu, ihmiset eivät olisi viettäneet iltaa rannassa vaan ravintoloissa ja keskikaupungilla, ja 84 heistä olisi vielä elossa. Ehkä. 


Eilisen kaltainen teko on järjettömän helppo toteuttaa. Sen kun vuokraa kuorma-auton ja lähtee ajelemaan. Pariisin ja Brysselin iskut sentään vaativat huolelliset ennakkosuunnitelmat, logistiikkaa, terävät aivot kaiken takana. Nizzan tappaja tarvitsi vain ajokortin ja vuokra-auton. Väkisinkin tässä tulee mieleen, että kuka tahansa vastaantulija on potentiaalinen terroristi. Mistä sitä tietää, mitä kaupan kassajonossa takanani seisovalla on mielessään? Ehkä huoltoasemalla vieressäni autoaan tankkaavalla on loppuun asti hiottu hyökkäyssuunnitelma? Ainakin siihen on saanut sopeutua, etteivät terroristit tule jostain epämääräisestä kaukaisesta maasta. He ovat täällä, kaikkialla, missä tahansa. Asuvat täällä, ovat ehkä syntyneetkin täällä. Jonkun naapureita, jonkun työkavereita, jonkin kahvilan vakiasiakkaita. Ihan kuin me kaikki. Kuka tahansa voi olla seuraavana vuorossa, aivan milloin tahansa, missä tahansa. 


Eilisellä oli myös vahva symbolinen arvo. Isku tehtiin 14. heinäkuuta, kansallispäivänä. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon päivänä. Minulla on ollut tuolloin tapana muistella Bastiljin valtausta ja vuoden 1790 kansallisen yhtenäisyyden juhlaa juuri ennen kuin vallankumous muuttui terroriksi. Vastedes Nizzan tapahtumat tulevat aina varjostamaan kansallispäivän juhlintaa. Vaikka Champs-Elysées'n sotilasparaati olisi kuinka vaikuttava ja ilotulitukset kuinka upeita, päivämäärällä tulee aina olemaan kolkko kaiku. Myös meille, jotka emme olleet fyysisesti läsnä, saati menettäneet omaisiamme. 


Emme silti suostu elämään pelossa. Emme suostuneet siihen Charlien jälkeen, emme Bataclanin jälkeen, emmekä nyt Nizzan jälkeen. Toki myönnän, että minua pelottaa. En ole koskaan pitänyt suurista ihmisjoukoista, mutta aiemmin olen pelännyt niitä lähinnä taskuvarkauksien tai seksuaalisen ahdistelun takia. En siksi, että joku ampuisi väkijoukkoon sota-aseella tai kaahaisi päälle kuorma-autolla. Myönnän, että julkisilla paikoilla, missä tahansa, katselen tarkemmin ympärilleni. Olen varuillani. Keskiviikkoiltana olin läheisen kauppakeskuksen kultasepänliikkeessä ja siinä odotellessani ajattelin, että tuon tiskin alle mahtuisin hyvin piiloutumaan, jos tarve tulisi. Kuka oikeasti ajattelee tällaisia? Kuka valitsee varmuuden vuoksi todennäköisimmän piilopaikan lentokentän aulasta, hotellihuoneesta, ravintolan terassilta? Milloin ja miksi kotimaani muuttui paikaksi, jossa täytyy pelätä järjettömiltä kuulostavia tekoja, jotka kuitenkin toteutuvat? Jossa hampaisiin asti aseistetut sotilaat partioivat jopa ruokakaupassa ja jossa lentokentän seinillä on ohjeet siitä, kuinka toimia terrori-iskun tullen? Ihan kuin asuisi jossain pahamaineisessa maassa, Etelä-Afrikassa tai Israelissa vaikka. Ei Etelä-Ranskassa, täällä missä aurinko paistaa 300 päivää vuodessa, lenkkipolun varrella kasvaa villejä yrttejä ja jääpalat kilahtelevat vienosti roséviinilasissa.  

Kaikesta huolimatta aion edelleen elää normaalisti. Aion käydä rannalla, liikkua kaupungilla, palata joku päivä Nizzaankin ja kävellä rantabulevardilla niin kuin aina ennenkin. Aion pysähtyä katselemaan merta ja lausua mielessäni hiljaisen rukouksen eilisen uhreille. 

    
     

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Parasta ulkosuomalaisuudessa

London and beyond -blogissa haastettiin kuun alussa meidät ulkosuomalaisbloggaajat kertomaan siitä, mikä ulkosuomalaisuudessa on parasta. Olin juuri tuolloin itse lähdössä Suomeen lomalle, joten en ehtinyt silloin tarttua haasteeseen, mutta nyt on juuri sopivasti aikaa pohtia kysymystä.

Parasta ulkosuomalaisuudessa  on se, että se on opettanut minulle itsenäisyyttä. 

Muutin Ranskaan suoraan vanhempien luota, ja vaikka en täälläkään ole koskaan asunut yksin, olen kuitenkin saanut oppia hoitamaan asiani itse. Olen selviytynyt lukemattomista byrokratian kiemuroista, hakenut niin työttömyyskorvausta kuin sairausvakuutuskorvauksia, ostanut auton ja hankkinut siihen vakuutuksen, tehnyt rikosilmoituksia ja veroilmoituksia, hakenut kansalaisuutta ja ilmoittautunut äänestyslistoille. Suomessa en ole tehnyt juuri mitään näistä. Kun piti tehdä jotain "virallista", vaikka hakea opintotukea, oli niin helppoa marssia Kelaan ja pyytää Kelan tätiä kertomaan tarkkaan, mitä piti tehdä. Ja Kelan täti kertoi ja hoiti asian. Täällä ei kukaan hoida eikä pahemmin juuri neuvokaan, kaikki pitää tehdä ja huolehtia ja osata itse. Jos et sinnikkäästi vaadi sinulle kuuluvia asioita, seuraa itse aktiivisesti asioidesi edistymistä ja soittele perään, ei kukaan tule tarjoamaan niitä sinulle hopeatarjottimella. Bonuksena vielä, että samaan kysymykseen saattaa saada täysin eri neuvot ja vastaukset riippuen siitä, kenen virkailijan puheille kulloinkin joutuu. Seuraavalla kerralla voi olla jo täysin eri ääni kellossa.


Parasta ulkosuomalaisuudessa on oppiminen arvostamaan Suomea.

"Vasta kaukaa näkee hyvin." Näin voisin kiteyttää nykyisen suhtautumiseni Suomeen. Siellä asuessani maa tuntui maailman tylsimmältä paikalta. Kaikki oli tavallista, arkipäiväistä, harmaata ja samanlaista. Niin tyypillisen... suomalaista. Aina oli pimeää ja kylmää, paitsi kesäisin, jolloin oli valoisaa ja kylmää. Vuoden kohokohta oli matkustaa Pariisiin tai Berliiniin tapaamaan sikäläisiä ystäviäni, joita kadehdin suunnattomasti siitä, että he saivat asua niin hienoissa ja jännittävissä paikoissa. Palasin kotiin vastentahtoisesti ja itku kurkussa, sillä en olisi halunnut takaisin tylsään harmaaseen arkeen.

Nyt olen asunut 13 vuotta Provencessa ja elän täällä juuri sitä samanlaista monotonista arkea: töihin, kotiin, nukkumaan, jossain välissä kauppaan, viikonloppuisin siivotaan, pestään pyykkiä ja katsotaan telkkaria. Minun piti lähteä Euroopan toiselle laidalle tajutakseni, ettei ulkomailla eläminen tavalliselle työssä käyvälle ihmiselle ole yhtään sen hienompaa tai hohdokkaampaa. Naistenlehdissä haastatellaan aina ihmisiä, jotka joko ovat jossain huippuhienossa ja erikoisessa työssä tai sitten naimisissa linnan ja samppanjatilan omistavan kreivin kanssa. Toki sellaiset jutut ovat kiinnostavampia kuin artikkeli esikaupungissa pienessä kaksiossa asuvasta toimistotyöläisestä, mutta ne myös antavat vääristyneen kuvan ulkosuomalaisuudesta. Sitä samaa arkea täälläkin enimmäkseen eletään, vaikka aurinko paistaakin keskimäärin useammin ja lämpimämmin kuin Suomessa.

Kun nykyään käyn Suomessa (aivan liian lyhyillä) lomilla, saan nauttia maan parhaista puolista. Kesällä minua odottavat vehreä luonto ja valoisat yöt, jouluna melko usein lumi ja joka tapauksessa tutut joululaulut, glögi ja joulutortut, joulukuusi ja hyasintin tuoksu. Aikatauluja ei ole, voin maleksia tunnin marketissa ja ihastella tarjolla olevia miljoonaa sorttia jugurttia ja ruisleipää ja silliä ja kaikkea sitä, mitä ranskalaisessa kaupassa ei ole. Sukulaiset ja kaverit ovat innokkaina ehdottelemassa tapaamisia, vanhemmat laittavat koko viikon tyttärensä lempiruokia. Joka hetkessä on läsnä tietynlainen nostalgia: oli tämä vaan mukava paikka asua, miksi en osannut aikoinaan nauttia siitä enemmän? 

Sitten jossain vaiheessa mieleen palaavat marraskuinen räntäsade, taivaita hipova ALV, pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen ja "kaikki, mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä" -mentaliteetti ja tajuan, että Ranskassa on ajoittaisesta säätämisestä huolimatta huomattavasti rennompi meininki. 

Parasta ulkosuomalaisuudessa on Ranskassa eläminen.

Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan varmasti oleellisin seikka. Minä rakastan tätä maata ja seutua, sen kaikista puutteista ja ongelmista huolimatta. Olen juurtunut tänne, pidän tätä kotinani samalla lailla kuin Suomea. Täällä on kaikkea, mitä suinkin voi tehdä mieli nähdä ja kokea: suurkaupunkeja, vuoristoa, merenrantaa ja maaseutua. Provence ei ole ilmastoltaan ollenkaan hullumpi asuinpaikka: Aix oli tilastojen mukaan viime vuonna Ranskan aurinkoisin kaupunki.



Kuten ylempänä totesin, täällä on jotenkin rennompaa, boheemimpaa kuin protestanttisen ahkerassa ja ankarassa Suomessa. Ei ole niin nuukaa, onko auto pysäköity juuri tarkalleen sitä varten maalattuun ruutuun vai vähän sinne päin, kunhan ei kohtuuttomasti häiritse muita. Lounasta voi ostaa katukeittiöksi muutetun pakettiauton tavaratilasta ja ravintolasta voi hankkia viinipullon mukaansa. Ja jos ostaa useamman, voi saada yhden ilmaiseksi. 

Lääkärin odotushuoneessa tai toimistorakennuksen hississä tervehditään toisia, ja keskustelua saattaa syntyä tuosta vain tuntemattomien kesken marketin kassajonossa tai kaupan sovituskoppitilan peilin edessä. Kukaan ei pidä alkoholistina, vaikka menisi töiden jälkeen baariin pastislasilliselle, ja kahvilat ovat auki sekä aamuisin että sunnuntaina.

Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa, niin myös ulkosuomalaisuudella.

Pahinta ulkosuomalaisuudessa on, että olin sitten missä tahansa, aina on jossakin joku, jota ikävöin. Se on hinta, joka on maksettava siitä, että minulla on kaksi maata, kaksi kotia, kaksi kulttuuria, kaksi perhettä. Kaikki rakkaat eivät koskaan ole yhtä aikaa koolla. Vaikka olisi kuinka kivaa, huokaan jossain mieleni perukoilla "olisinpa nyt siellä", "olisipa hän täällä" ja hetken aikaa tuntuu se vanha tuttu loputtoman tyhjyyden tunne. Sydämestä on aina palanen jossain muualla.     
   

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Miniloma Düsseldorfissa

Vihdoin sain siirrettyä muutaman Düsseldorfissa ottamani kuvan puhelimesta koneelle, joten seuraavassa pieni raportti lyhyestä mutta antoisasta viikonloppumatkastani.

Lähdin tapani mukaan perjantaina töiden jälkeen iltalennolla Amsterdamin kautta Düsseldorfiin. Amsterdamin ja D-dorfin välimatka on niin lyhyt, että lento kesti vain puoli tuntia ja sen aikana ehti juuri ja juuri juoda pienen muovimukillisen vettä. Vähän kuin junamatka Salosta Turkuun muinaisina opiskeluaikoina. 

Saapuessani oli jo pimeää ja satoi, joten en saanut taksin ikkunasta kummoistakaan käsitystä kaupungista. Lauantaina oli onneksi jo lämmintä ja aurinkoista ja lähdin kaupungille heti aamukymmeneltä. 

Düsseldorf osoittautui kauniiksi ja kesäisen vehreäksi paikaksi:





Kuvat ovat Königsalleen eli kaupungin tunnetuimman kadun varrelta. Keskellä kulkee puistokäytävien reunustama kanava ja sen molemmin puolin on kalliita liikkeitä. Minä en viitsinyt edes kulkea kauppojen puolta, vaan keskityin ihailemaan heijastuksia kanavan tyynessä pinnassa.

Königsalleelta suuntasin vanhaan kaupunkiin ja kohti Rheinin rantaa, sillä olin ainoaksi etukäteen suunnitelluksi tekemisekseni buukannut tunnin pituisen näköalaristeilyn joella. 

Düsseldorfin vanha kaupunki, Altstadt, oli juuri niin viehättävä ja vilkas kuin keskieurooppalaiset vanhatkaupungit tapaavat olla:



   
Loppuiltapäivä kuluikin vanhoilla kaduilla ja kujilla kierrellen ja ihmislaumoja väistellen. Kaupungissa oli nimittäin huomattavasti enemmän turisteja kuin olin kuvitellut ja iltapäivällä siellä alkoi olla jo tungosta. Onneksi suurin osa viihtyi panimoissa ja muissa lukuisissa olutbaareissa.

Rheinin risteily ei ollut mikään unohtumaton elämys. Laiva ajoi jokea ensin jonkin matkaa vasemmalle, sitten takaisin ja saman verran oikealle ja taas takaisin, ja ennen kaikkea se oli niin täynnä hollantilaisia eläkeläisiä, että minä sain tyytyä istumapaikkaan sellaisella kohdalla ulkokannella, josta ei ollut ikkunaa tai muutakaan suoraa näkymää ulos muuten kuin nousemalla seisomaan ja kurkistamalla kaiteen yli. Pari valokuvaa sain napattua, mutta muuten istuskelin lähinnä paikoillani ja lepuutin koipiani.


  
Alla kuva Rheinin rannan kävelykadulta. Siinä näkyy taaimmaisena myös Düsseldorfin "maamerkki", St Lambertus -kirkon kiertynyt torni:


Torni rakennettiin alunperin liian tuoreesta ja/tai kosteasta puusta, minkä takia se kuivuessaan vääntyi. Taru kertoo, että paholainen raivokohtauksen vallassa väänsi kirkontornia, koska ei onnistunut repimään koko kirkkoa perustuksiltaan. Kuulemma torni oikenee itsestään sinä päivänä, kun oikea neitsyt menee kirkossa naimisiin. 

Iltapäivän pitkän kävelyn kruunasi ihka oikea spagettijäätelöannos!


Lapsena veljeni ja minä söimme jossakin päin Saksaa spagettijäätelöt ja olen siitä saakka halunnut saada sitä uudestaan. Se on siis italialaistyyppistä vaniljajäätelöä, joka puristetaan valkosipulipuristimen tapaisen vempeleen läpi niin, että siitä tulee spagetin muotoista. Päälle mansikkahilloa "tomaattikastikkeeksi" ja ei kun lusikoimaan. 25 vuotta odotin tätä ja se oli kyllä sen arvoista! 

Sunnuntaina en enää ehtinyt kaupungille, sillä lentoni oli määrä lähteä puoliltapäivin, ja lopulta se lähti noin tunnin myöhässä. Takaisin lensin Pariisin kautta ja minulla oli alunperin hiukan vajaa kaksi tuntia vaihtoaikaa. Marseillen-kone oli kuitenkin reilut puolitoista tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa minua alkoi jo kyllästyttää: olin hengaillut lentokentillä aamusta saakka, viideltä en vieläkään ollut päässyt Pariisista eteenpäin ja koko päivä oli kulunut hukkaan, vaikka molemmat lentoni kestivät vain tunnin kumpikin...! Lentokentillä on välillä ihan mukavaa istuskella, mutta pitemmän päälle siellä ei ole muuta tekemistä kuin osteskella edullista kosmetiikkaa ja täysin ylihintaista teollista ruokaa. 

Düsseldorf valikoitui lomakohteekseni täysin sattumalta lähinnä lentoaikataulujen sopivuuden ansiosta, mutta olen oikein tyytyväinen, että siellä tuli käytyä. Pitempäänkin olisin viihtynyt. Kaupunki on siitä hyvä, ettei siellä ole juurikaan ns. pakollista tekemistä tai näkemistä (vrt. Eiffel-torni tai Vapaudenpatsas tms. must-kohde), vaan aikansa voi käyttää rennosti juuri niin kuin haluaa ilman huonoa omaatuntoa siitä, ettei ehtinytkään käydä siellä, täällä eikä tuolla. 
        

maanantai 30. toukokuuta 2016

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Hyvinhän se! Tämänaamuinen kansalaisuushaastatteluni nimittäin. Aika turhaan stressasin (kevyesti, mutta kuitenkin) ja luin päivittäin tulostamaani kansalaisen tietovihkosta, sillä loppujen lopuksi olisin osannut vastata kaikkiin kysymyksiin ihan ilman valmistautumista ja koko tapaaminen kesti noin vartin. 

Tulin eilen illalla Düsseldorfista viikonlopun vietosta ja suuntasin lentokentältä suoraan Marseilleen hotelliin. Tuntui hölmöltä jättää auto lentokentän parkkihalliin ja lähteä taksilla ihan "väärään" suuntaan, mutta muuten en olisi millään ollut aamulla ajoissa paikalla. 

Hotellista oli max. viiden minuutin kävelymatka prefektuuriin, mutta halusin mennä ajoissa, jotta varmasti ehtisin rauhassa etsiä oikean paikan. Kadulla oli jo pitkä jono Välimeren vastarantalaisia jonottamassa oleskelulupiaan ja minä jo melkein hermostuin, että joudun siihen samaan jonoon. Onneksi kysyin asiaa poliisilta, joka ystävällisesti neuvoi minut sisään viereisestä ovesta ja hissillä neljänteen kerrokseen. 

Olin tietysti melkein 20 minuuttia etuajassa, mutta mikäs siinä istuskellessa prefektuurin käytävässä, kun ikkunakin oli juuri sopivasti auki vastapäisellä seinällä ja saatiin vähän happea ja niin raitista ilmaa kuin nyt Marseillen ydinkeskustassa on mahdollista saada. Yhdeksältä soitimme ovisummeria ja kaikkia niitä, joilla oli haastattelukutsu, pyydettiin tulemaan sisälle. Tietysti sinne tunki myös sellaisia, jotka olivat aivan väärässä paikassa tai halusivat kysellä omasta hakemuksestaan tai tulivat muuten vain säätämään jotain, ja me 2-3 oikealla asialla olevaa istuimme odotushuoneen penkeillä toisiamme vilkuillen

Sitten minut kutsuttiin nimeltä yhteen neljästä boksista, joissa istui prefektuurin virkailija lasiluukun takana kuin juna-aseman lipunmyynnissä. Ensin hän pyysi minulta dokumentteja, jotka oli etukäteen pyydetty tuomaan (palkkakuitteja, työnantajan todistus, asuinpaikkatodistus) ja allekirjoitin kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien peruskirjan. 

Mietin koko ajan, koska se tiukoilla kysymyksillä hiillostaminen oikein alkaa, mutta ei sellaista tullutkaan. Ensin virkailija kysyi, olenko yhä töissä, mikä on kuukausipalkkani, missä virastossa E. on töissä ja mitä hän tekee sekä olenko poliisin tuttu, saanko sosiaaliavustuksia ja onko minulla sairauksia. Seuraavaksi minun piti kertoa tasavallan slogan eli liberté, égalité, fraternité sekä tasavallan symboleita. Mainitsin Ranskan lipun ja rupesin sitten kertomaan Marianne-patsaasta, jollainen minulla on kotona. Virkailija kysyi, oliko niitä vielä muita, johon minä, ettei nyt tullut muuta mieleen. "Miettikäähän, mitä esim. jalkapallo-ottelussa on?" Ai hitto, Marseljeesi! Ihan meinasi unohtua. Ei sentään laulamaan tarvinnut ruveta.

Sitten kysyttiin viidennen tasavallan presidenttejä (helppoa: de Gaulle, Pompidou, Giscard d'Estaing, Mitterrand, Chirac, Sarkozy ja Hollande) sekä nykyistä pääministeriä (Manuel Valls). Niiden jälkeen piti luetella kuuluisia ranskalaisia eri kulttuurin osa-alueilta: laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä... ja yhtäkkiä pääni oli aivan tyhjä. Jos minä jotain tiedän, niin ranskalaisia kulttuurinimiä, ja nyt piti täysillä keskittyä, jotta sain listattua edes muutaman. Mireillen nyt tietysti, mutta sitten sanoin Sheila ja Claude François ja sadattelin myöhemmin, etten millään keksinyt yhtään tuoreempaa nimeä. Kirjailijoista ei samoin tullut mieleen ainuttakaan tämän hetken nimeä: sanoin lukevani mieluiten klassikoita ja mainitsin Victor Hugon ja Alexandre Dumas'n. Näyttelijöistä tuli ensimmäisenä mieleen Catherine Deneuve ja Gérard Depardieu, niillä siis mentiin. Ovat sentään vielä molemmat elossa...! 

Siinä olivat kaikki Ranska-aiheiset kysymykset. Virkailija kysyi vielä, onko meillä yhteisiä harrastuksia E:n kanssa ja kuulunko johonkin yhdistykseen, olenko arkielämässäni enemmän tekemisissä ranskalaisten vai ulkomaalaisten kanssa, kuinka usein käyn Suomessa ja paljonko minulla on siellä sukulaisia. Viimeiseksi piti kertoa, miksi haluan Ranskan kansalaisuuden: selitin olleeni frankofiili jo lapsena, opetelleeni itse yksinäni kieltä ja tienneeni enemmän tai vähemmän aina päätyväni lopulta tänne. Sanoin, että kansalaisuus on ikään kuin palapelin viimeinen puuttuva pala, viimeinen etappi matkalla kohti täydellistä integroitumista. Totesin myös, etten välttämättä tarvitse kansalaisuutta mihinkään, joten motivaatiostani kertoo jo se, että siitä huolimatta haluan nähdä vaivaa sen saamiseksi.

Siinäpä se sitten oli. 15 minuuttia ja pihalle, kehotuksena odotella rauhassa ilmoitusta prosessin lopputuloksesta: ministeriöllä on 8-12 kuukautta aikaa tehdä päätöksensä. 

Intuitioni perusteella ja minut tuntevien mielestä saan kansalaisuuden heittämällä. Nyt pitää vain olla kärsivällinen ja toivoa, että vastaus tulisi mahdollisimman nopeasti, parhaassa tapauksessa ennen ensi kevään presidentinvaaleja.            


torstai 26. toukokuuta 2016

Maailmanlopun tunnelmissa

Provencessa ja muuallakin Ranskassa eletään parhaillaan jännittäviä aikoja. 

Maan suurin ammattiyhdistys CGT tappelee sinnikkäästi hallitusta vastaan koskien suunniteltua uutta työlakia. Myönnän, etten ole kovin tarkkaan tutustunut lain sisältöön, mutta kaikesta päätellen se ei varsinaisesti kohenna tavallisen rivityöntekijän asemaa. Niinpä CGT on päättänyt pistää pystyyn kunnon rähinän ja blokannut Ranskan öljynjalostamot, ensin Länsi-Ranskassa ja sitten täällä meillä etelässä, Fos-sur-Merissä Marseillen kupeessa. 

Huhuja polttoainepulasta alkoi liikkua jo viikko sitten, ja lauantaina kävin onneksi tankkaamassa Majavan täyteen. Jo silloin Carrefourin huoltoaseman 11 pumpulla oli jokaisella 5-6 auton jono, mikä on varsin epätavallista. Alkuviikolla se sitten iski kunnolla: yksi toisensa jälkeen huoltoasemien säiliöt tyhjenivät ja ne sulkivat ovensa. La Provence päivitti sivuilleen reaaliajassa, mitkä asemat olivat kiinni, ja lista kasvoi jatkuvasti. Essence-sovellus, joka normaalisti paikantaa geolokalisaatiolla lähimmät huoltoasemat, kaatui kaikkien etsiessä epätoivoisesti avointa huoltoasemaa. 

Alla oleva kuvakaappaus kertoo kaiken oleellisen; se esittää kaikkia niitä Ranskan huoltoasemia, jotka joko ovat kokonaan kiinni tai joilta puuttuu yhtä tai useampaa polttoainelaatua. 

     
Tiistaiaamuna poliisin CRS-erikoisjoukot tulivat väkisin murtamaan Fosin öljynjalostamosaarron ja säiliöautot pääsivät vihdoin kuljettamaan täydennystä huoltoasemille. Tietoja uudelleen avatuista asemista tihkui pitkin päivää ja niiden osoitteita vaihdeltiin suusta suuhun: joku oli kuullut kaverilta, että tämän kollegan mies oli saanut bensaa paikasta X, "mutta älä kerro kaikille tai se loppuu taas!" 

Suurin ongelma oli ja on nimittäin se, että ihmiset rynnivät kaikki kerralla kuin hunnilauma täyttämään tankkeja ja kanistereita kaiken varalta, vaikka ei varsinaista tarvetta olisikaan. Pahimmillaan marseillelaisilla huoltoasemilla oli 4 tunnin jonot (!) ja totta kai moisella menolla polttoainesäiliöt hupenivat pikavauhtia ja jakelulle tuli uudelleen stoppi. 

Olin taas erinomaisen iloinen siitä, että asun työpaikan lähellä: minun edestakainen työmatkani on vähän alle 10 km, joten yhdellä tankillisella ajelen töihin ja kotiin useamman viikon, kun taas moni kollegoista asuu Marseillen seudulla ja edestakaista työmatkaa kertyy pahimmillaan 100 km päivässä. Työpaikalla onkin poikkeuksellisesti nähty kaikenlaisia kimppakyytijärjestelyjä, kun kaikki yrittävät säästellä kultaakin arvokkaampaa polttoainettaan ja optimoida sen kulutusta. 


Yllä esimerkki tämän aamun huoltoasematilanteesta. 

Kun blokkaus ei onnistunut tavoitellusti, ryhtyivät öljynjalostamojen työntekijät lakkoilemaan ja polttoainepula, pénurie de carburant, sen kun jatkuu. Bensaa saa jonottaa tuntikausia kuin pula-aikaan ja onpa jonoissa nähty tappeluitakin. Oma tankkini on toistaiseksi vielä lähes täynnä, mutta tilanne huolestuttaa kyllä, jos se jatkuu kovinkin pitkään. Viikonloppuna lähden minilomalle Düsseldorfiin ja sieltä palatessani minun on päästävä sunnuntai-iltana taksilla Marseilleen hotelliin ja maanantaisen kansalaisuushaastatteluni jälkeen takaisin lentokentälle hakemaan autoani. Toivottavasti takseille riittää polttoainetta...!  

maanantai 9. toukokuuta 2016

Projekti etenee!

En ollutkaan enää aikoihin kokenut sitä tunnetta, kun postilaatikossa odottaa toivottu ja samalla odottamaton kirje, eikä tahdo malttaa kiivetä laatikolta takaisin kotiin ennen sen repimistä auki. Muutama päivä sitten sain sellaisen kirjeen.

  
Prefektuurista (eli departementin hallintovirastosta) minulle osoitettu kirje saattoi liittyä vain yhteen asiaan. Joko sieltä pyydettäisiin lisää dokumentteja kansalaisuushakemukseeni tai minut kutsuttaisiin pakolliseen haastatteluun, jossa tarkistetaan, kuinka motivoitunut olen ja ennen kaikkea kuinka integroitunut ranskalaiseen yhteiskuntaan. Toivoin koko ajan portaita ylös kiivetessäni, että kyseessä olisi jälkimmäinen vaihtoehto, ja olihan se! Nopeaa toimintaa prefektuurilta, sillä sain haastattelukutsun vain kolme kuukautta hakemuksen lähettämisestä.  

Erittäin virallissävyisen kirjeen mukaan minun on ehdottomasti saavuttava paikalle Marseilleen maanantaina 30.5. tasan klo 9. Kaukaa viisaana ja Aixin ja Marseillen väliset loputtomat (aamu-)liikenneruuhkat tuntevana varasin hotellihuoneen parin korttelin päästä prefektuurista ja menen sinne jo sunnuntaina, jotta varmasti olen aamulla ajoissa perillä. Onpahan ainakin yksi stressitekijä vähemmän.

Eri nettifoorumien mukaan kansalaisuushaastattelussa voi tulla eteen aivan mitä tahansa. Jollakin se on kestänyt 10 minuuttia, jollakin toisella tunnin. Yhdellä on ollut pelkkää kevyttä rupattelua, toisella tiukkaa asiaa ja haastavia kysymyksiä. Kuten melkein jokaisessa byrokratia-asiassa Ranskassa, kaikki riippuu siitä, kenen puheille sattuu pääsemään/joutumaan. Joskus samaan kysymykseen saa samassa virastossa aivan eri vastauksen riippuen siitä, kuka virkailija tiskin toisella puolella kulloinkin sattuu istumaan.

Olenkin alkanut vähitellen opiskella haastattelua varten. Latasin prefektuurin sivuilta kansalaisen infolehtisen, johon on tiivistetty ranskalaisen yhteiskunnan toimintaperiaatteet sekä historiaa ja kulttuuria.



Vihkonen sisältää tärkeää tietoa, mutta näin eurooppalaisesta länsimaasta kotoisin olevalle se on täynnä itsestäänselvyyksiä, tyyliin "Ranskassa vaalit ovat vapaat ja tasapuoliset ja sekä miehet että naiset saavat äänestää", "oikeus on riippumaton ja lahjonta on kiellettyä" tai "kaikkien kuuluu maksaa veroja". 


Välimeren vastarannalta tai kauempaa tuleville moisen selvittäminen saattaa ollakin oleellista, mutta minä voin ihan suomalaisen sivistykseni pohjalta allekirjoittaa "Ranskan kansalaisen oikeuksien ja velvollisuuksien peruskirjan", Charte des droits et devoirs du citoyen français, jota ilman ei kansalaisuutta edes harkita myönnettäväksi. 

Pomoni oli sitä mieltä, että jos se jollekin myönnetään, niin minulle. Kieltämättä minulla on melko hyvät kortit kädessäni: olen melkein täysin kaksikielinen, minulla on maisterintutkinto ranskan kielestä ja yhteensä kaksi vuotta korkeakouluopintoja myös Ranskassa, olen ollut pian neljä vuotta pysyvässä työsuhteessa, olen pacsée valtion virkamiehen kanssa, osaan ulkoa Marseljeesin ja minulla on jopa kotona Marianne-pysti, Ranskan tasavallan symboli, jollainen yleensä löytyy vain kaupungintaloista. "Kerro niille Mireille- ja Marie-Antoinette-intohimostasi, niin vakuutat ne parissa minuutissa!" Täytyy kokeilla. 

Kerron totta kai aikanaan, kuinka kävi ja kuinka kinkkisillä kysymyksillä minua kiusattiin.