Nukkuva kissa linnan pihalla

Ranskalaiseen kalenteriin osui tässä toukokuussa todellinen napakymppi, kun helatorstai oli 9.5. Täällä nimittäin 8.5. vietetään toisen maailmansodan päättymisen muistopäivää, joka on pyhäpäivä, ja tänä vuonna ne sattuivat vallan mukavasti peräkkäin juuri ennen viikonloppua. Väliin jääneenä perjantaina sangen harva oli töissä, joten meille pärähti ilmainen viiden päivän loma. Ilmainen siis siinä mielessä, ettei lomapäiväsaldoa tarvinnut verottaa, sillä meidän firmassamme kaikki saivat perjantaipäivän lahjaksi ja E. puolestaan oli kerännyt riittävästi ylityötunteja kokonaista vapaapäivää varten.

Näistä viidestä päivästä vietimme kolme Pierrelattessa, krokotiilikaupungissa, josta olen aiemmin kertonut täällä ja täällä. Koska krokot tuli nähtyä jo viime vuonna, päätimme tällä kertaa keskittyä pelkkään rentoon oleiluun ja ennalta suunnittelemattomaan ex tempore -tekemiseen. 

Ensimmäisenä iltana söimme samassa ihanassa ravintolassa, joka oli jäänyt mieleemme jo edelliseltä visiitiltä. Valitettavasti se oli tässä välissä vaihtanut omistajaa, ja vaikka ruoka olikin kaikin puolin hyvää, se ei ollut yhtä ensiluokkaista kuin viimeksi. 

Aluksi saimme hanhenmaksaviipaleen:

Harvoin olen nähnyt näin kauniisti esille aseteltua ruokalajia. Vasemmalla oli mustikkapyrettä, sitten hienoksi hakattua kirpeää omenaa ja itse hanhenmaksa. Ruusu oli muotoiltu ohuen ohuesta tomaatinkuoresta ja violetti osa sen alla oli siivu keitettyä kylmää vitelotte-perunaa.  

Tämä olikin onnistunein osa illallista. Pääruoaksi saimme ihanan mureat tournedos-pihvit erilaisten vihanneslisäkkeiden kera:

Alunperin pihvin päälle olisi kuulunut sienimuhennosta, mutta koska en syö sieniä, kysyin, saisinko niiden tilalle hanhenmaksaleikkeen. Ruokalistalla nimittäin oli molemmat vaihtoehdot, vaikka meidän menuumme kuuluikin pelkkä sienivaihtoehto. Tämä onnistui. 

Juustoista ja jälkiruoasta en ottanut kuvaa, koska ne eivät näyttäneet mitenkään erikoisilta enkä itse asiassa enää edes muista, mitä söin jälkiruoaksi. Kaiken päätteeksi koin tulleeni huiputetuksi, sillä jouduin varsinaisen menun hinnan lisäksi maksamaan kahdeksan euroa sienten vaihtamisesta hanhenmaksaan! Pieni lisämaksu olisi ollut aivan normaali, mutta kahdeksan euroa jo liioiteltua, sillä à la carte -listalla annosten hintaero oli vain neljä euroa. No, seuraavalla kerralla syön jotain aivan muuta.

Perjantaina tuuli kylmästi ja mietimme, mikä olisi paras tapa käyttää ainoa kokonainen päivämme Pierrelattessa. Paikkakunnan kaksi pääasiallista nähtävyyttä, krokotiilit ja Grignanin linna, kun oli jo nähty. Lopulta haimme turistitoimistosta läjän esitteitä ja valikoimme niistä muutaman potentiaalisen kohteen. Ensimmäisenä listalla oli krokotiilifarmia vastapäätä sijaitseva hajuvesitehdas Parfumerie de Grasse, josta en tosin ostanut parfyymia, vaan alueellisen Durance-merkin kosteusvoiteen. Paikan paras anti oli silti tämä:

Aivan sattumalta huomasin ihka aidon kisun lojumassa puulaatikoista kootun myyntipöydän alla! Valokuvaa varten E:llä ja minulla oli hankaluuksia hätistellä pois pari yli-innokasta pikkulasta, mutta kun E. riittävän tiukasti totesi "Menkää pois edestä!" ja minä "Nyt on meidän vuoromme", niin kyllähän nuo lopulta uskoivat ja häipyivät tiehensä. 

Seuraava osoitteemme oli Suze-la-Rousse ja kukkulalla kylän yläpuolella kohoava komea linna.

Valitettavasti linna oli komea lähinnä ulkopuolelta: sisältä se oli melkein tyhjä ja ainoa näyttely käsitteli viinin valmistusta, koska linnan toisessa kerroksessa toimii viiniakatemia. Meitä kiinnostaa viinissä ainoastaan sen juominen eikä ollenkaan valmistaminen, joten olimme lievästi pettyneitä linnan antiin. Sai sieltä sentään ihailla upeita maisemia:

Linnasta ulos tullessamme minä jäin säätämään puhelimen kameraa, kun E. lähti jo kävelemään parkkipaikalle päin. Pian huomasin, että E. oli pysähtynyt linnan ja parkkipaikan puoliväliin, kumartunut heinikkoon ja katseli siellä tiiviisti jotain. Ei mikään ihme:

Me saimme kisun kanssa oikein keskustelun aikaiseksi: E. osaa matkia kissan ääntä niin loistavasti, että sokkotestissä sitä voisi luulla oikean kissan aikaansaamaksi. E. maukui ja kissa ynähteli takaisin puoliunessa sillä aikaa, kun minä testasin kameran lähikuvaominaisuutta. 

Kuinka ihanat pienet sulokäpälät! Kissan tassut lukeutuvat ehdottomasti maailman parhaisiin asioihin, kynnet sisällä tietenkin. Ja kuinka lutuinen kuono ja pienet hampaat:

Lopulta kisu oli pakko jättää linnan pihalle nukkumaan ja me palasimme takaisin alas kylään. Pidän suunnattomasti näistä tämäntyyppisistä ikivanhoista provencelaiskylistä:

Matkamme jatkui vielä Eyguebellen tislaamoon, josta hankimme mukaamme lakritsi- ja laventelisiirappia sekä meloni- ja valkoviini-magnolia-aperitiivipullot. Saaliinemme palasimme pitkän päivän päätteeksi hotellihuoneeseen loikomaan ja lukemaan siihen saakka, että oli aika mennä taas illalliselle, tällä kertaa toiseen ravintolaan. Sielläkin oli eläinystäviä:

Kilpikonnien mönkimistä oli hauska seurata koko aterian ajan, sillä istuimme aivan terraarion vieressä. 

Lauantaina jätimmekin jo väliaikaiset hyvästit Pierrelattelle ja kauniille Drômen departementille ja ajelimme kaikessa rauhassa takaisin etelään kohti Aixia. Emme kohdanneet moottoritiellä yhtään ruuhkaa; sen sijaan päinvastaiseen suuntaan, pohjoiseen kohti Lyonia ja Pariisia ajaneet saivat istua autoissaan ylimääräisen tunnin jos toisenkin. Etelässä asumisesta on etua, sillä meidän lomamatkamme suuntautuvat aina päinvastaiseen suuntaan kuin suurimman osan ranskalaisista!

    

Naapurini on itsensäpaljastaja

Joku teistä lukijoista kenties vielä muistaa, kuinka minulla oli ennen tapana kyttäillä naapureita niinä päivinä, jotka vietin aamusta iltaan kotona. Kyttäysharrastuksestani kerroin tarkemmin tässä postauksessa. 

Nykyään aikani kuluu ymmärrettävästi vallan muuhun kuin kyttäykseen, mutta silloin tällöin joudun silti tahtomattani kyttääjän rooliin. Toisin sanoen jotkut naapurit hankkiutuvat tahallaan kytättäviksi. 

Pahin kaikista on vastapäisen kerrostalon alimmassa kerroksessa asuvan pariskunnan mies. Kyseessä on juuri se sama pariskunta, jonka kuulin eräänä yönä riitelevän kovaäänisesti ulkona kaiken kansan kuullen. En tiedä näistä naapureista oikeastaan mitään; en tiedä heidän nimeään tai ammattejaan, en tiedä ovatko he naimisissa tai minkä ikäisiä ja näköisiä heidän lapsensa ovat. En tiedä edes, onko tämänhetkinen mies edelleen se sama riidan toinen osapuoli vai onko mies vuoden aikana vaihtunut toiseen. Joka tapauksessa tiedän tästä miehestä suunnilleen sen ainoan asian, jota en todellakaan välittäisi tietää: tiedän, miltä hän näyttää alasti.

Äijä on nimittäin melkoinen itsensäpaljastelija.

(kuva)

En suinkaan tarkoita, että hän hiiviskelisi salaa pimeän aikaan naapuruston pusikoissa musta sadetakki yllään. Paljastelu tapahtuu neljän seinän sisällä pariskunnan makuuhuoneessa ja on mahdollisesti jopa tahatonta, mutta valitettavan usein toistuvaa. 

Äijä siis nukkuu Aatamin asussa ja herää joka siunattu aamu juuri samaan aikaan kun minä olen meikkaamassa, eli kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Meidän asuntomme on kaksi kerrosta korkeammalla kuin mainitun naapurin, mistä johtuen ikkunoistamme avautuu komea lintuperspektiivimäinen näkymä suoraan heille. (Näkee meiltä toki muuallekin, onneksi.) Minä meikkaan aina samalla paikalla olohuoneen pöydän ääressä ikkunan edessä siksi, että se on ainoa siihen toimintaan soveltuva paikka ja ylipäätään huushollin ainoa pöytä. Enimmän osan aikaa tuijottelen tiiviisti peiliini, mutta välillä katseeni pääsee harhailemaan ikkunasta ulos, etenkin  silloin, kun odottelen seerumin ja päivävoiteen imeytymistä. Yleensä juuri silloin naapuri iskee.

Tavallisesti mies nousee kaikessa rauhassa, avaa ikkunaluukut ja ikkunan, venyttelee kevyesti avoimen ikkunan edessä ja hipsii sitten sisemmälle asuntoon, jonne en onneksi näe. Joinakin aamuina hän ikkunan avattuaan menee vielä pitkäkseen suoraan ikkunan edessä olevaan sänkyyn, makoilee siinä sammakko- tai X-asennossa ja parhaimpina päivinä vielä rapsuttelee itseään sieltä ja täältä. Toistaiseksi hän ei sentään ole keksinyt pitää vähän omaa kivaa aamuhetkien ratoksi siinä puolijulkisesti.

Mitään ns. tuomittavaahan tässä ei ole. Kai sitä aikuinen ihminen saa yksityisessä kodissaan olla alasti 24/7, jos haluaa, eikä minunkaan olisi mikään pakko katsella nimenomaan ikkunasta ulos. Voisinhan katsella vaikka naapureiden talon kattoa, tai oman kotini seiniä tai kääntyä selkä päin ikkunaa. Minua tympii lähinnä se, etten voi koskaan ennalta aavistaa, milloin mies pomppaa ilkialasti hengaamaan ikkunansa eteen. Vilkaisen sattumalta ulos, näen liikettä, katson vaistomaisesti sitä kohti ja vaikka tähän on kulunut vain sekunti, olen jo nähnyt liikaa. En siis istu varta vasten odottamassa, että näkisin naapurin alastomana, vaan joudun pyytämättä ja yllätyksenä todistamaan sitä melkein joka armas aamu. 

Joko äijä ei ole tullut ajatelleeksi, että heidän asuntoonsa on esteetön näköala, tai hän ei välitä siitä. En halua ajatella, että ukko tahallaan hyppelehtisi ikkunassa perintökalleudet vilkkuen. Eikö hän voisi pidellä vaikka pyyhettä edessään sen aikaa, että saa ikkunan auki ja lähtee muihin huoneisiin? Tai vetää aamutakin päälleen ennen ikkunan avaamista eikä vasta sen jälkeen, kuten hän tavallisesti tekee? Olemme mekin kesäisin sisällä alasti ihan siitä syystä, että asunnon lämpötila on pahimmillaan 40 asteen tienoilla eikä silloin yksinkertaisesti voi olla vaatteet päällä, mutta ikinä emme mene ikkunoiden lähelle ilman jonkinlaista vaatetta tai pyyhettä ympärillämme. 

Ei minulla mitään alastomuuttakaan vastaan ole, mutta mieluiten olisin näkemättä ventovieraita ihmisiä ilman vaatteita. Uimahalli on asia erikseen. Ja oli kyse sitten tutusta tai tuntemattomasta, vaatetettu henkilö on miellyttävämpi silmälle. Kyllä minä E:tä ja itseänikin mieluummin puettuina katselen.  

   

Bons baisers de Paris

Pariisi kuuluu Berliinin, Amsterdamin ja parin muun ohella niihin harvoihin kaupunkeihin, joissa en kyllästy vierailemaan noin kymmenen kerran jälkeenkään. Vaikka rakastankin yksin matkustamista, on aina välillä hauska olla liikkeellä samanmielisen seuralaisen kanssa. Niinpä rakkaan ystäväni Erjan kanssa Pariisissa viettämästäni viime viikonlopusta ei puuttunut puolihysteerisiä naurukohtauksia ja kuolemattomia lausahduksia.

Vaikka Erja lensi Pariisiin Suomesta ja minä Marseillesta, onnistuimme sovittamaan aikataulumme yhteen niin mainiosti, että saavuimme ja lähdimme lähes samalla kellonlyömällä. Emme olleet tavanneet lokakuun jälkeen, joten torstai-illan ruuhkien takia pitkäksi venähtänyt taksimatka vuokraamallemme asunnolle vilahti nopeasti ohi kuulumisia vaihtaessa. Perille päästyämme maltoin tuskin odottaa, että Erja kaivoi laukustaan kauan kaipaamani Suomi-tuliaiset:

Kun olimme asettuneet alustavasti taloksi, lähdimme etsimään lähikortteleista illallista. Olin valinnut meille mainion sijainnin vain kahden kadun päässä Saint Martinin kanavasta. Kanavan varrelta keksimmekin hieman tavanomaisesta poikkeavan ravintolan: Point Éphémère sijaitsee entisessä rakennustarvikevarastossa ja on eräänlainen ravintola-baari-näyttelytila-konserttisali-ateljee-hybridi. Torstai-iltana se oli tupaten täynnä enemmän tai vähemmän nuorta väkeä, mutta kohtuullisen odotuksen jälkeen mahduimme vihdoin katetulle terassille nauttimaan paikan henkeen sopivat erikoiset hampurilaisviritykset bataattiranskalaisineen ja röstiperunapihveineen. Tältä paikka näytti seuraavana aamuna päivänvalossa:

Kanavan vastarannalta löysimme peruspariisilaisen kahvilan aamiaisen nauttimiseen. Liekö kyseessä matkaväsymys vai mikä, mutta aamiaisemme keskeytyi muutamaan otteeseen hillitsemättömään naurukohtaukseen, fou rire, kuten paikallinen sanoisi. Syy oli niinkin vähäpätöinen kuin toteamuksen "tuore leipä voilla ja marmeladilla" muuttuminen muotoon "tuore leipä voilla ja margariinilla", johon minä heti kuvittelemaan voideltua patonginpalasta, jolle on levitetty voin päälle reilu kerros margariinia. Sana "astrologi" puolestaan vaihtui keskustelussamme yllättäen "astronautiksi", ja siitä vasta riemu repesi. 

Ostimme viereiseltä Stalingradin metroasemalta kolmen päivän turistimetroliput ja vilahdimme sitten hetkessä Oopperalle. Kävelimme hiljalleen kohti Louvrea, vaikka emme sinne varsinaisesti aikoneetkaan, ja pysähdyimme virvokkeille Arts décoratifs -siiven ravintolaan.

Suora linja Carrousel du Louvrelta Concorde-aukion ja Champs-Elysées'n kautta Riemukaarelle ja La Défensen liikekortteliin:

Paussin jälkeen vaeltelimme pitkin jokirantaa kohti Eiffel-tornia ja minä vedin samalla Erjalle historiapainotteista kaupunkikierrosta unohtamatta Conciergerieta, Concorde-aukiolla seissyttä giljotiinia ja vuoden 1572 Pärttylinyön verilöylyä, kun Catherine de Médicis murhautti tuhansittain protestantteja.

Kävelyreittimme vei myös Suomen suurlähetystön ohi: 

Eiffelin nurkalla hyppäsimme turistijokilaivaan väsymyksestä pilkkivien japanilaisten joukkoon ja kuulimme enimmäkseen samat asiat, jotka minä olin jo tullessamme selittänyt. Tunnin jokilaivareissun jälkeen harhailimme hetkisen Eiffelin alla, koska minä en muistanut, kummassa suunnassa lähin metroasema sijaitsi. Sinne lopulta löydettyämme totesimme, että voisi olla otollinen lounasaika (todellisuudessa kello oli jo yli kolme) ja hurautimme suosikkicrêpepaikkaani, Aux meilleures crêpes de Paris (rue du Fb Montmartre, Paris 9e) jonka jättiläismäisen kananmuna-fetacrêpen kokonaan syöminen ei onnistunut kummaltakaan. 

Kävelemisestä väsyneinä palasimme kämpillemme naapurikaupunginosaan unohtamatta pistäytyä sitä ennen viereisessä Dia-halpakaupassa eväsostoksilla: mukaan lähti kaksi pulloa samppanjaa osuvan "kaksi yhden hinnalla" -tarjouksen ansiosta. Totesin sitä maistellessamme, kuinka hurja psykologinen vaikutus sen ostopaikalla oli; 26 euron arvoinen samppanja maistui "juomakelpoiselta", koska se oli ostettu halpakaupasta, mutta jos Alkosta olisi Suomessa löytynyt sama pullo samaan hintaan, olisin taatusti kehunut sen hinta-laatusuhteen maasta taivaisiin. Loikoilimme asunnon olohuoneen leveillä löhösohvilla samppanjalaseinemme ja minä huomautin jossain välissä, että olisipa kätevää, jos olisi pilli. Erja tietysti kuuli "pingviini" ja väsyneen seesteinen tunnelma repesi taas vaihteeksi hervottomaan nauruun. 

   

Kevyiden virkistäytymisoperaatioiden jälkeen läksimme taas ulos, tällä kertaa illastamaan jälleen yhteen Pariisi-suosikkiini, Chartieriin (jonka olen aiemmin esitellyt tässä postauksessa). Meidät sijoitettiin kahden espanjalais-italialaisen herrasmiehen viereen, jotka ensi töikseen tarjosivat punaviinipullostaan meillekin ja yrittivät tehdä tuttavuutta. Olisin kyllä pystynyt jommalla kummalla latinokielellä selittämään, keitä olemme ja mistä tulemme, mutta en jostain syystä jaksanut, vaan hymyilin vain ja esitin ymmärtäväni ainoastaan ranskaa, jota miehet eivät puhuneet. Aina ei jaksa olla sosiaalinen kaikkien umpituntemattomien kanssa.

Perinteisen etana- ja kanaillallisen jälkeen kurkistimme läheiseen australialaisbaariin, jossa viivyimme tasan yhden drinkin ajan. Paikka oli pimeä, täynnä nuorisoa, hillitön tekno-elektro-whatever-möykkä esti kaiken keskustelun ja tunsin olevani todellakin aivan liian vanha moiseen. Koska eräässä toisessa baarissa, johon olisin ollut kiinnostunut tutustumaan, oli sinä iltana yksityistilaisuus, palasimme kiltisti kotiin nukkumaan. Taidan tosiaan olla saavuttanut iän, jossa pitää tärkeämpänä olla virkeä päivällä kuin yöllä. 

Lauantaista tulikin sitten shoppailupäivä. Alkujaan halusin vain näyttää Erjalle Pariisin kaupungintalon ja kertoa karmaisevia tarinoita sen edessä entisellä Place de Grèvellä toimeenpannuista julmista teloituksista, mutta kun äkkäsin, että aivan kaupungintalon metroaseman edessä oli Bata-kenkäkauppa, oli sinne toki poikettava. Poistuin kaksi kenkälaatikkoa rikkaampana. Nautittuamme crêpe- ja rosélounaan Seinen varrella maleksimme kaikessa rauhassa kohti viereistä Notre Damea, jonne jätimme kuitenkin tällä kertaa menemättä.

Sellaisessa kirkossa, jonne joutuu jonottamaan pitemmän aikaa sisälle, ei ole tietoakaan rauhasta ja hiljentymisestä, joita ainakin minä kirkosta haen. 

Sen sijaan ylitimme taas joen ja unohduimme paljon aiottua pidemmäksi ajaksi yhteen lempikirjakaupoistani. Shakespeare & Co. on käsite, jota ei voi ohittaa yhdelläkään Pariisin matkalla. Pari vuotta sitten siellä tapaamaani kissaa ei tällä kertaa näkynyt, mutta lattiasta kattoon ulottuvat kirjahyllyt ja -pinot olivat yhä entisensä. Suunnistin totta kai suoraan historiahyllyille, joilta valitsin mukaani keisarinna Eugénien sekä Désirée Claryn, Napoleonin ensirakkauden ja Ruotsin kuninkaallisen Bernadotte-suvun esiäidin, elämäkerrat. 

Ostoksista väsähtäneinä päädyimme nauttimaan kuohuviinimartinit ja crème brûléet Printempsin tavaratalon kupolin alle. Ennätin ohimennen myös ottaa kuvan tästä rue La Fayetten ja Chaussée d'Antinin kulmassa  olevasta muistokyltistä:

Tällä paikalla sijaitsi aikanaan Itävallan suurlähetystö, jossa Napoleonin ja Marie-Louisen avioliiton kunniaksi järjestetyissä tanssiaisissa syttyneessä tulipalossa kuoli oletettavasti kymmeniä aatelisia ja muita merkkihenkilöitä. Tarkkaa uhrien määrää ei koskaan saatu selville.

Illalla toteutin pitkäaikaisen haaveeni, kun menimme illalliselle Le Chansonnier -ravintolaan. Kuulin paikasta ensimmäisen kerran 2010, enkä saanut vinkkiä aivan keneltä tahansa, vaan itseltään Mireilleltä! Mireille on maininnut kyseisen ravintolan useammassakin haastattelussa ja ennen kaikkea em. vuoden Saksan-kiertueen konserttiohjelmassa. Jo silloin päätin, että tuonne jonain päivänä menen, mutta sopiva tilaisuus tuli vasta nyt. Le Chansonnier'sta tuli saman tien uusi vakiosoitteeni Pariisissa, niin herkullinen oli nauttimamme illallinen. Hinnatkin osoittautuivat sangen kohtuullisiksi, mitä ensi alkuun hieman epäilin; Mireillen suhteellisuudentaju (ja luottokortin kate) kun ei välttämättä aina ole täysin yhtenevä ns. tavallisen kuolevaisen kanssa. Tällä kertaa kuitenkin jopa yllätyin erinomaisesta hinta-laatusuhteesta.

Ravintolakeikka alkoi hupaisasti. Meillä ei ollut pöytävarausta, ja ennen sisälle astumista kurkistelimme varovasti ikkunoista sisälle ja tutkimme ruokalistaa. Sisään mennessämme meidät vastaanottanut Marie oli puhelimessa ja osoitti meille pöydän erittäin ystävällisesti ja hymyillen. Aperitiivit ja alkuruoat nautittuamme tuli joku vanhempi mies keräämään pois lautasemme, mutta koska istuin selkä häneen päin ja olin syventynyt keskusteluumme, en katsonut sen tarkemmin. Erja ihmetteli, miksi mies katseli minua niin pitkään ja kääntyi vielä ravintolasalin toiselta puoleltakin katsomaan. Kohautin olkapäitäni enkä kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, kunnes mies ilmestyi uudestaan pöytämme viereen, tällä kertaa kättelemään minua. "Tervetuloa, voi miten mukavaa, että tulitte! Minä näin kotoani teidän tulevan ja soitin heti Marielle, että Fifi on tulossa tänne!" 

Olin hetkisen verran huuli pyöreänä, sillä olin ravintolassa ensimmäistä kertaa enkä tiennyt tuntevani paikan omistajaa Jean-Claudea, mutta sitten minulle valkeni, että meidän on täytynyt tavata jossain Mireille-yhteydessä. Jostain kumman syystä monet fanit muistavat minut paremmin kuin minä heidät. Olemme hyvin todennäköisesti tulleet esitellyiksi toisillemme, ehkä jutelleetkin, mutta en osannut tätä ennen yhdistää Jean-Claudea tähän ravintolaan. Rupattelimme mukavia ja JC lupasi kertoa minulta terveisiä soittaessaan seuraavana päivänä Mireillelle. Mariekin kertoi olleensa Tallinnan konsertissa puolitoista vuotta sitten, vaikka en häntäkään muistanut ennen tavanneeni. Aperitiivimme menivät talon laskuun ja kiittelimme vuolaasti mainiosta illallisesta. Vastedes käyn Chansonnier'ssa aina Pariisissa ollessani.

Ruoan jälkeen päätimme vielä lähteä katsomaan hämärän aikaan tasatunnein vilkkuvaa Eiffel-tornia, jonka vilkkumista en ollut nähnyt vielä koskaan livenä. Vilkkuminen kestää muutaman minuutin, ja totta kai missasimme klo 23:n vilkunnan, joten meidän oli odotettava 55 minuuttia keskiyötä ja seuraavaa vilkkumista. Aika kului mainiosti kahvilassa kaakaota juoden, ja kun keskiyö koitti, oli näky odotuksen arvoinen:

Sunnuntain pyhitimme hieman henkisemmille aktiviteeteille. Suuntasimme heti aamusta Père-Lachaisen hautausmaalle. Minä en muista turisteista poiketen ostanut sinne karttaa enkä myöskään ottanut mukaani vanhaa karttaa ensimmäiseltä käynniltäni 1996, joten kuljeskelimme umpimähkään pitkin valtavaa aluetta. Välillä pysähdyimme hetkeksi kuuntelemaan vastaan tulleiden opastettujen kierrosten selityksiä, välillä taas emme nähneet ympärillämme ketään muita. Père-Lachaise on aina yhtä vaikuttava ja kaunis:

Se tuo aina mieleeni Kamelianaisen kohtauksen, jossa Armand kaivauttaa tuberkuloosiin kuolleen Margueriten haudan auki saadakseen vielä kerran nähdä rakastettunsa.

Seuraava kohteemme oli Sacré-Coeur, joka on kauneudestaan ja upeista näköaloistaan huolimatta yksi Pariisin kammottavimmista paikoista loppumattoman turistivirran takia. Valokuvia on vaikea ottaa, kun joku tunkee aina eteen, kadulla ei tahdo päästä kulkemaan eteenpäin ja kirkon sisälle saa jonottaa. Onneksi pyhän Ritan patsaan edessä ei ollut sietämätöntä tungosta ja saimme istua siinä hetken rauhassa. 

Alas kukkulalta tulimme somalla Montmartrobus-pikkubussilla, joka jätti meidät Pigallelle juuri sopivasti Sainte Ritan kappelin eteen. Poikkesin sinne kiittämään työpaikan saamisesta, minkä jälkeen olimme suorittaneet kaiken etukäteen suunnittelemamme ohjelman. Nousimme satunnaiseen metroon ja jäimme pois satunnaisella asemalla, minkä ansiosta päädyimme vasemmalle rannalle St Germain des Prés'n kaupunginosaan. Lisää päämäärätöntä vaeltelua, kunnes pysähdyimme erään kahvilan terassille ja olimme yksimielisesti ansainneet kunnon virvokkeet:

Kun samppanjalasit olivat tyhjät ja juustokakkulautanen näytti mopsin puhtaaksi nuolemalta, nousimme ohi kulkeneeseen bussiin ja jäimme odottamaan, minne päätyisimme. Bussi heitti meidät kolkon näköiselle Place d'Italielle kaupungin kaakkoisosaan, mistä palasimme metrolla takaisin ydinkeskustaan Châtelet'n nurkille. Sopivaa illallispaikkaa etsiessämme huomasin aivan sattumalta viereisellä aukiolla suihkulähteen, joka näytti oudon tutulta:

Vilkaisu taaksepäin osoitti, etten ollut erehtynyt: olimme pyytämättä ja yllätyksenä päätyneet rue de la Ferronnerielle, jolla Ravaillac murhasi kuningas Henrik IV:n 1610! Suihkulähde taas sijaitsi nykyisellä place Joachim du Bellaylla, joka on entisen, 1780-luvulla suljetun ja tyhjennetyn Cimetière des Innocents -hautausmaan paikalla. Historiaintoilija hekumoi ja ehdotti seuralaiselleen aperitiivia baarissa nimeltä Au Coeur couronné, joka sijaitsee aivan Henrik IV:n murhapaikan edessä. Baarin nimi tulee paikalla kuninkaan aikana sijainneesta liikkeestä, jonka kyltissä oli pahaenteisesti nuolen lävistämä kruunattu sydän. 

Riittävän innostavaa ravintolaa emme niiltä kulmilta löytäneet, joten siirryimme St Michelin aukiolle parempien apajien toivossa:

Lopulta päädyimme erittäin keskinkertaiseen pizzeriaan, koska kumpikaan ei enää jaksanut kävellä kilometrikaupalla edestakaisin. Istuimme kaikessa rauhassa ikkunapöydässä, minä kasvot ikkunaan päin, kun huomasin, että kadulla seisoi keski-ikäinen mies tuijottelemassa sisään ja hymyilemässä oudosti. Näytti ihan siltä, että mies tuijotti nimenomaan meitä. Välillä ukko siirtyi kadun vastapäiselle puolelle, välillä taas ravintolan ovelle, mutta jatkoi koko ajan kurkistelua. Pois lähtiessämme stalkkeria ei juuri sillä hetkellä näkynyt, mutta metroasemaa lähestyessämme mies ilmestyi jostain peräämme ja seurasi meitä; ei ihan niskaan huohottaen, mutta ei kaukana siitä. Nappasin Erjaa käsivarresta ja käännyimme pienelle sivukadulle miehen seuratessa meitä edelleen. Menimme sisään matkamuistokauppaan ja olimme katselevinamme postikortteja niin kauan, ettei äijää enää näkynyt. Kiersimme varmuuden vuoksi korttelin pikkukatuja pitkin ennen kuin hyökkäsimme sisään metroon, missä mies ei voinut enää tietää, mihin suuntaan olimme lähteneet. Tapaus oli äärimmäisen omituinen, ja ainakin olen varma, ettei tässä ollut kyseessä kukaan puolituttu Mireille-ihminen.

Maanantaina oli vuorossa enää kotimatka, minulla onneksi vain tunnin mittainen. Haikeina mutta onnellisina erosimme Finnairin lähtöselvitysjonossa, mutta ei toki ilman seuraavan matkakohteemme valintaa: ensi vuonna kutsuu Amsterdam...!