Krokoviikonloppu vol. 1

Edellisellä kerralla muistaakseni mainitsin, että viettäisimme kuluneen viikonlopun Pierrelattessa Drômen departementissa, n. 140 km Aixista. Alunperin tarkoitus oli lähteä sinne perjantai-iltapäivällä ja palata lauantaina, mutta koska välillä on kivaa olla spontaani, pidensimme yllättäen oleiluamme vuorokaudella ja palasimme vasta sunnuntai-iltana. 

Pierrelatte osoittautui mukavaksi pieneksi provencelaiskaupungiksi kirkkoineen ja vanhoine kivitaloineen, kuten niin moni muukin paikka tällä seudulla. Meidän viehättävä pieni hotellimme sijaitsi 1500-luvulta peräisin olevassa entisessä luostarissa:

Musta rinkula merkkaa meidän ikkunaamme. Pääsimme aivan rakennuksen toiseen päähän rauhaan ja hiljaisuuteen, vaikka tosiasiassa olisimme olleet aivan yhtä rauhassa missä tahansa, sillä koko hotellissa oli meidän lisäksemme kolme muuta vierasta. 

Aivan hotellin takana sijaitsi Pierrelatten todennäköisesti paras ravintola, Le Jardin de Tienou, josta olin etukäteen lukenut netistä pelkkiä ylistäviä arvioita. Eikä suotta: olen harvoin syönyt yhtä herkullista illallista! Samppanja-aperitiivin jälkeen ensin kaksi niin paksua siivua hanhenmaksaa, että ne jaksoi juuri ja juuri syödä:

Foie gras'lla jatkettiin edelleen: ankkatournedos'n päällä hanhenmaksaviipale ja kyljessä kaikenlaista kasvismössöä, joita kyllä kaikkia urheasti maistoin. (Paitsi sientä, jonka vaihdoin E:n porkkanaan.)

Chèvrejuustoon ei enää lisätty hanhenmaksaa, mutta hunajaa ja seesaminsiemeniä kyllä:

Jälkiruoissa oli panostettu erityisesti ulkonäköön ja esillepanoon. Minulla keskeltä sula suklaaleivos ja E:llä nougat-suklaakastikesieni:

Hieman eroa siihen, kun kotona läiskäisemme lautaselle kasan spagettia ja rasiasta margariinia päälle... Kaiken yllämainitun kaverina paikallista roséta, ja kaikki tämä noin 50 euroa per kuono. 

Seuraavana aamuna tosiaan päätimme, ettei vielä ole aika lähteä kotiin, ja vietimme aamupäivän kuljeskelemalla Pierrelatten vanhassa keskustassa. Kaupunki on alkujaan syntynyt komean kallionlohkareen juurelle:

Tarina kertoo kivenlohkareen pudonneen tuohon, kun jättiläinen Gargantua istahti Mont Ventoux -vuorelle kaivamaan saappaastaan terävän pikkukiven ja ärsyyntyneenä nakkasi sen menemään. 

 Pakollinen linssiludekuva vanhan kaivon edessä. 

Pierrelatten entinen vankila, jossa nykyään sijaitsee arkeologiaan erikoistunut kaupunginmuseo. Näin turistisesongin ulkopuolella museo oli kuitenkin kiinni.

Kujan päässä hotellimme ja etenkin sen ikivanha portti, jonka alta munkit lienevät kulkeneen luostariinsa. 

Pelkkä Pierrelatte ei kuitenkaan ollut ensisijainen syy pidentää viikonloppua, vaan lyhyen ajomatkan päässä sijaitseva Grignanin linna. Linnaan liittyy erottamattomasti markiisitar de Sévigné, joka jäi 1600-luvun kirjallisuushistoriaan kirjeidensä ansiosta. Markiisittaren tytär Françoise-Marguerite, Grignanin kreivitär, oli Provencen kuvernöörin puoliso ja muutti miehensä mukana ensin Aixiin ja sieltä Grignaniin. Mme de Sévigné kirjoitti 25 vuoden aikana tyttärelleen reilu tuhat kirjettä, joista hänen tyttärentyttärensä Pauline de Simiane antoi osan julkaistavaksi 1700-luvun alussa. Kirjeistä on sittemmin julkaistu vuosisatojen aikana useita, enemmän tai vähemmän autenttisia kokelmia. 

Linna hallitsee kaukaa katsottuna koko pientä Grignanin kylää ja Mme de Sévigné sulkakynineen puolestaan sen keskustaa:

Linnaan käydään sisään mahtipontisen sivurakennuksen kautta, ja sieltä näkee upeasti sekä alas kylään että ympäröivälle maaseudulle:

Ennätimme juuri ja juuri mukaan opastetulle kierrokselle, jonka aikana keskityin niin tarkkaan kuuntelemaan, etten tullut ottaneeksi montakaan valokuvaa. Muutenkin linnassa sai kuvata vain ilman salamaa, joten suurin osa vähistäkin kuvistani epäonnistui.

Opaskierroksella pääsee käymään myös Mme de Sévignén huoneessa, joka muutoin on yleisöltä suljettu. Markiisitar asui aina samassa huoneessa linnassa vieraillessaan ja myös kuoli siellä 1696, tosin ei tässä samassa vuoteessa:

Esillä oli myös yksi autenttinen ja alkuperäinen kirje, jota ihastelin lähes yhtä kauan kuin taannoin Pariisissa Marie Antoinetten hiuksia. Kirjoituksesta on toki nykyään vaikea saada selvää, mutta muutama sana sieltä täältä kyllä aukeaa:

Kiehtovan yksityiskohtainen veistos yhdestä 1600-luvun kuuluisimmasta kirjailijasta, joka ei kuitenkaan koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjaa:

Tässä kampauksessa on riittänyt väkertämistä...!

Palanen Mme de Sévignén pukua:

Oma kantotuoli voisi olla nykyäänkin hauska. "Menkää te bussilla, minä tulen kantotuolissa perässä."

Koska Mme de Sévigné kuoli Grignanissa, hänet on haudattu linnan alapuolella olevan kirkon alttarin viereen lattian alle. Me kävimme tietysti katsomassa kirkkoa ja varsinkin hautaa:

Linnavierailu oli äärimmäisen mielenkiintoinen, ja minä laitoin jo Suomi-listalleni muistutuksen siitä, että tuon Sévignén kirjeiden taskupainoksen kirjahyllystäni tänne uudelleen luettavaksi. 

Linnassa kului koko lauantai-iltapäivä, joten krokotiilit jäivät pakostakin sunnuntain ohjelmanumeroksi. Krokotunnelmia luvassa seuraavassa postauksessa:

   

Rikkinäinen ruoto

Vaikka ranskalaisen sairausvakuutuksen haukkuminen tuntuu taas vaihteeksi olevan blogini ykkösaihe, täytyy minun rehellisyyden nimissä myöntää, että on siinä paljon hyvääkin. Kun on oikeus valtion myöntämään ilmaiseen lisävakuutukseen vähävaraisille, saa kaiken sairaanhoidon (lääkärit, lääkkeet, kokeet jne.) ilmaiseksi. Tietysti se edellyttää vakavammanlaatuista köyhyyttä, mikä taas ei ole haluttavaa eikä suositeltavaa, mutta jotain positiivista siis rahattomuudessakin. 

Olen nyt viikon sisällä käynyt kaksi kertaa lääkärissä, kaksi kertaa apteekissa, kaksi kertaa fysioterapeutilla ja kerran laboratoriossa kuluttamatta senttiäkään. Viime viikon alussa selkälihakseni jumittuivat pitkän ja tehokkaan työnhakupäivän päätteeksi (lue: koko päivä tietokoneella epäergonomisessa kyyryssä ruokapöydän ääressä) siinä määrin, että epäilin jo vähintään munuaiskiviä. Seuraavana aamuna marssin heti yhdeksältä lääkärille, jolta sain 3-4 eri lääkettä ja lähetteen fysioterapeutille. Eilen kävin verikoetulosten kanssa uudestaan (en kyllä ymmärtänyt, mitä verikoe kertoo lihaksista, mutta tulipahan tutkittua kaikenlaista siinä samalla) ja sain taas kolmea eri lääkettä. Täällä saa pienimpäänkin ongelmaan aina pussillisen lääkkeitä, ja sitten valitetaan, kun Sécurité socialen budjetti on miljardeja alijäämäinen. Parhaillaan Ruotsissa vaihdossa oleva viimevuotinen opiskelukaverini päivitteli Facebookissa, kuinka ruotsalaiset lääkärit ovat huonoja ja kelvottomia: hän ei ollut saanut flunssaan lainkaan lääkkeitä, vaan se menee kuulemma itsestään ohi! 

Anyway, olen yrittänyt viikolla välttää mahdollisimman paljon tietokoneen käyttöä pöydän ääressä, ja toistaiseksi ruotoni vaikuttaa ihan kohtuukuntoiselta. Paras pysyäkin sellaisena, sillä loppuviikoksi minulla on ohjelmaa enemmän kuin riittävästi: huomisaamuna menen virallisesti ilmoittautumaan työkkäriin mukanani ilmoittautumispapereiden lisäksi yli 20 sivua kopioita työ- ja opiskelutodistuksista, palkkakuiteista ja vanhoista työttömyyskorvauspäätöksistä. Ne pitää olla, vaikka tiedän jo etukäteen, ettei minulla ole enää oikeutta työttömyyskorvaukseen niin kauan kuin en ole ollut uudelleen töissä Ranskassa. Korvausta saadakseen pitäisi siis olla töissä, mutta jos on töissä, ei enää tarvitse työttömyyskorvausta... äh, Merdemaan juttuja nämäkin. 

Perjantaina on Marseillessa ennakkoäänestys ja sieltä pitää tulla kipin kapin kotiin, koska E:llä on poikkeuksellisesti vapaa perjantai-iltapäivä ja me lähdemme sittenkin Pierrelatteen katsomaan krokotiileja. Löysin meille 1500-luvun luostariin perustetusta hotellista  "Krokotiiliviikonloppu pariskunnille" -tarjouksen, joka sisältää paitsi hotelliyön aamiaisineen, myös liput krokotiilifarmille:

(kuva)

   

Merdemaa on jännä paikka, Merdemaa on iloinen

Krediitit Merdemaa-nimityksestä menevät rakkaalle äidilleni, joka taannoin hermostui pahemman kerran ranskalaisten rekrytointi- ja vähän muihinkin tapoihin. Todellisuudessa tämä on jännä maa asua: joka viikko tai vähintään kuukausi kohdalle osuu jotain odottamatonta, johon tyypillisin reaktio on tämänkaltainen:

(kuva)

Tuorein esimerkki on, yllätys yllätys, vanha ystävämme sairausvakuutus. Minähän tunnetusti olin syksyllä kaksi kertaa Suomessa ja tietysti molemmilla kerroilla kipeä. En vakavasti, mutta sen verran, että lääkärissä piti käydä. Ranskaan palattuani keksin tiedustella, saisiko suomalaisista lääkärikäynneistä täällä korvausta sillä perusteella, että eurooppalainen sairaanhoitokortti ei kelvannut suomalaisella lääkäriasemalla. Ajattelin, että jos jotain saa, on se oikein hyvä, ja jos ei saa, ei haittaa. 

Laitoin siis huolellisesti täytetyt korvaushakemuslomakkeet menemään, liitteenä tietenkin Mehiläisen alkuperäiset maksukuitit. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, ja ihmettelin jo, menikö hakemus noin helpolla läpi; ei toki mennyt! Perjantaina tuli paksu kuori saatesanan kera: "Voimme ryhtyä käsittelemään hakemustanne vasta, kun olette lähettänyt takaisin tämän kirjeen liitteineen sekä valokopion koko passistanne. Huom! Myös tyhjistä sivuista." 

(kuva)

Koska mikään inhimillinen ei ole ranskalaiselle byrokraatille vierasta, saattaa hyvin olla, että kirjeen lähettänyt henkilö/taho vilpittömästi kuvittelee löytävänsä passistani viisumin tai leiman kaltaisen todisteen siitä, että olen tosiaan ollut kyseisenä aikana matkoilla. Tosiasiassa minulla on kyllä olemassa passi, mutta Suomen liittymisestä Schengeniin saakka olen matkustanut lähinnä henkilökortilla enkä liikkunut missään Schengen-alueen ulkopuolella, joten passissani ei ole henkilötietosivua lukuun ottamatta mitään merkintää. 

Ennen kuin aloin kopioida 42 (vai montako niitä nyt on) tyhjää passisivua, päätin varmuuden vuoksi soittaa sairausvakuutuksen palvelunumeroon ja kysyä, onko tämä nyt aivan välttämätöntä. Langan toisessa päässä nainen selvitti asiaa (varmaan kysyi vieruskaveriltaan) ja totesi sitten, että koska sitä passia nyt on keksitty teiltä kysyä, niin kyllä se kannattaisi esittää, mutta ei hän osaa sanoa, miksi. "Teillähän ei siis ole mitään viisumia tai vastaavaa, koska olette sieltä kotoisin?" Juu ei ole, eikä Suomeen sen puoleen kantaranskalainenkaan viisumia tarvitse... Kehotti sentään kirjoittamaan saatekirjeen, jossa selitän, että passini on tyhjä, koska Schengen-maissa ei tarvitse passia. 

Omatoimisesti päätin puhelun jälkeen tehdä kompromissin: aion kopioida passin henkilötietosivun ja ensimmäisen tyhjän aukeaman ja kirjoittaa kyytipojaksi tulikivenkatkuisen mitä kohteliaimman kirjeen, jossa perustelen, miksi en ole lähettämässä heille neljääkymmentä tyhjää passisivua. Jos vielä sen jälkeen kuuluu ininää, jätän asian sikseen. En minä niiden korvausten puutteeseen kuole, mutta periaatteessa niihin olisi oikeus, joten yritän kaikkeni. Vaikka tulisi viisi euroa, on se aina parempi minun taskussani kuin Sécurité socialen. 

(kuva)

Cocooning

E. palasi tänään töihin ja niin minunkin "joululomani" on ohi. Vietin lähes koko viime viikon kotona pyjamassa, satunnaisia kauppareissuja ja auton huollossa käyttämistä lukuun ottamatta. Alkujaan tarkoitus oli lähteä jonain päivänä katsomaan krokotiileja Pierrelatten krokotiilifarmille, mutta meidän tuurillamme tietenkin normaalisti aina auki oleva kohde on tässä tammikuussa suljettu. 

(kuva)

Krokojen puutteessa tyydyimme enimmäkseen nyhjäämään kotona, nukkumaan pitkiä päiväunia ja katselemaan DVD:ltä Xenaa ja Mr Beania. 

Yksi dramaattinen hetki lomaan sentään sisältyi, kun E. tiskatessaan onnistui rikkomaan ison lasisen uunivuoan, jota me käytimme uunissa pellin asemesta. Vuoka halkesi siististi kahtia, paitsi että siitä irtosi tiskialtaaseen yksi pieni lasinpalanen, johon E. totta kai tökkäsi sormensa. Minä olin samaan aikaan sängyssä torkkumassa ja mutisin ensi hätään "laita siihen laastari", mutta menin sitten kuitenkin toteamaan tilanteen. Onneksi menin: haava ei ollut syvä mutta koko sormenpään levyinen ja vuoti helkkaristi verta, sitä oli paitsi juuri tiskatuilla astioilla, myös tiskialtaassa, keittiön lattialla ja kylpyhuoneen lavuaarissa. E. sadatteli, ettei hän ainakaan lähde minnekään sairaalaan tikattavaksi, johon minä, että mennään sitten edes apteekkiin sidottavaksi. Kiskoimme yllemme ensimmäiset eteen sattuneet vaatteet – pimeänä talvi-iltana mustalla toppatakilla voi onneksi peittää paljon – ja kipaisimme lähikorttelin apteekkiin. Mistään vakavammasta vammasta ei tosiaan ollut kyse, mutta samalla päivitimme varastomme hiukan tukevammilla sidetarpeilla kuin pari vuotta vanha Hansaplast-rulla. Kävipä mielessäni, että mikäli en ihan nyt heti välittömästi työllisty, voisi olla hyödyksi ja ajankuluksi käydä jonkinlainen ensiapukurssi siltä varalta, että joskus sattuu jotain tätä hurjempaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi.

Mitä työllistymiseen tulee, näkymät eivät toistaiseksi ole sanottavasti valoisammat. Kävin viimeksi tiistaina työhaastattelussa kaupalliseksi assistentiksi ydinvoima-alan firmaan läheisellä yritysalueella, mutta suoraan sanoen olisin melkoisen yllättynyt, jos sieltä tulisi positiivinen vastaus. Haastattelija oli kyllä ystävällinen ja kiinnostuneen oloinen, mutta kommentit olivat täsmälleen samat kuin edellisilläkin kerroilla: profiilini on hyvä ja kielitaito harvinaisen ihailtava, mutta suurena miinuksena on kokemuksen puute. Tämä rouva sentään suostui myöntämään, että onhan se ihan normaaliakin, koska olen vastavalmistunut. Joka kerta tekee mieleni kysyä, mistä sitä kokemusta oletetaan saatavan, jos minnekään ei oteta töihin. Seuraavalle haastattelijalle aion huomauttaa suloisesti hymyillen, että onhan madame tai monsieurkin joskus ollut aloittelija ja hakenut ensimmäistä työpaikkaansa, oliko hänellä silloin paljon kokemusta?      

Kuvitettu vuosi

Tuntuuko teistä muistakin, että vuodet kuluvat sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee? Minun on nimittäin oikeasti vaikea uskoa, että jälleen yksi vuosi on takanapäin.  Vuoden vaihtuminen on eräs lempitapahtumistani: paitsi että vuodenvaihteessa on oiva hetki muistella mennyttä ja suunnitella tulevaa, on se samalla myös lupa kääntää katse toiveikkaasti kohti kevättä. Tammikuu on toki sydäntalvea täällä etelässäkin, mutta se kuulostaa silti olevan paljon lähempänä kevättä kuin esimerkiksi marraskuun loppu. Tästä on suunta ainoastaan kohti valoisampia ja lämpimämpiä päiviä, hitaasti mutta varmasti.

Vuosi 2011 oli arabikeväineen ja Norjan tragedioineen maailmanlaajuisestikin merkityksellinen vuosi, mutta aivan erityisesti se oli sitä minulle henkilökohtaisesti. Vietin onnelliset kolme kuukautta tähänastisen elämäni parhaassa työpaikassa, sain uusia rakkaita ystäviä, valmistuin toisen kerran, sain vihdoin äidin vieraakseni omaan kotiini ja lopuksi tapasin vielä Mireillen. Seuraavassa palaan pikaisesti kuluneen vuoden unohtumattomimpiin hetkiin kuvieni myötä:

Tammikuussa vierailin Avignonissa opiskelukaverini Loun kanssa ja halasin elefanttia paavien palatsin edessä:

Loppukuussa sain ensimmäisen todistukseni ja kuulin päässeeni läpi kaikista tenteistä:

Helmikuussa vanhenin sangen kunnioitettavaan ikään ja juhlin sitä yliopiston saksankurssilla:

Vietin hiihtoloman Suomessa mahtavien lumikinosten keskellä:

Maaliskuussa sain valmiiksi kirjallisen lopputyöni, joka käsitteli roséviinin myyntiä ja vientiä Suomeen. Sain työstäni erinomaisen arvosanan 17/20:

Huhtikuussa kävin äänestämässä eduskuntavaaleissa Suomen konsulaatissa Marseillessa ja käytin tilaisuutta hyväkseni tutustuakseni Monte Criston kreivistä tuttuun Ifin linnaan:

 

Huhtikuun puolivälissä pakkasin kolmen kuukauden aikana tarvittavan määrän omaisuuttani ja läksin innoissani "ulkomaille" töihin:

Toukokuussa käyskentelin keväisessä Turussa  ja iloitsin siitä, että sain pitkästä aikaa kerrankin viettää kunnolla aikaa Suomessa:

Salon kodissa tuskailimme muutaman viikon keittiöremontin keskellä ja opimme todella arvostamaan kodinkoneita ja lämpimiä aterioita:

Kesäkuussa viihdyin harvinaisen paljon parvekkeella, milloin meikkaamassa anivarhain ennen töihin lähtöä, milloin aamiaisella mopsien kanssa:

Juhannuksesta tuli ikimuistoinen, sillä vietin sen mökillä ensimmäistä kertaa ainakin 15 vuoteen ja ennen kaikkea uin meressä, mitä en ollut tehnyt sitten lapsuuteni:

Heinäkuussa sen sijaan olin synkällä mielellä, koska jouduin hyvästelemään työpaikkani ja kollegani, ja ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, Turun kotiini tuli yllättäen vedenpaisumus, jonka jälkiä korjattiin viisi kuukautta, aivan viime viikkoihin saakka:

Piristyäkseni lähdin pitkästä aikaa risteilylle Tukholmaan ja sain ihailla kaunista kesäistä saaristoa:

Elokuussa sain Ranskaan odotetun vieraan, kun äiti vuosien jahkailun jälkeen lopulta tuli käymään Aixissa. Vuokrasin auton ja kiertelimme 10 päivän ajan lähiseutuja nauttien joka hetkestä:

 Syyskuussa lomailimme totuttuun tapaan Alpeilla:

 

 Tällä kertaa tosin loma alkoi tavallista komeammissa puitteissa aidossa linnassa:

Lokakuussa lähdin taas kolmeksi viikoksi Suomeen, mutta tällä kertaa aivan muuta kuin tavallista kotona käyntiä varten. Lokakuun viimeisenä päivänä minulla oli ilo, onni ja kunnia tavata Tallinnassa Mireille:

Marraskuussa vietin enimmäkseen hiljaiseloa kotona. Ranskassa satoi ja satoi, joten välillä pääsin ihailemaan sateenkaaria olohuoneen ikkunasta:

Joulukuussa lähdimme parin päivän pikalomalle Pariisiin:

Vietin tietenkin joulua kotona Suomessa perheeni parissa. Tänä vuonna perhe laajeni joulupäivänä uudella pienellä pojalla:

Vuoden kuluttua näemme, millainen on vuoden 2012 kuvitus!

Onnellista uutta vuotta kaikille!