tiistai 30. maaliskuuta 2010

Bimont, majavien märkä uni

Sunnuntaina sain vihdoin tahtoni läpi, kun lounaan jälkeen E. ajoi meidät muutaman kilometrin päähän Bimontin padolle. Kävimme padolla jo viime kesänä lounastettuamme sen lähellä, mutta silloin minulla ei ollut kameraa mukana. Siitä lähtien olen kysynyt lähes joka sunnuntai, milloin mennään uudestaan katsomaan patoa, ja nyt E. kyllästyi inttämiseen ja lupasi, että tällä kertaa viimein mennään. 87 metriä korkea ja 180 metriä pitkä pato on komea näky, siinä olisi majavapopulaatio ekstaasissa! 


Bimontin padolle tulee maanalaisen tunnelin kautta vettä Verdon-joesta Canal de Provence -kanavaa pitkin ja sieltä johdetaan vesi useaan Aixin seudun pikkukuntaan ja pieni osa jopa Marseilleen. En ole patoekspertti, joten tarkempaa tietoutta kaipaavat voivat tutustua oheiseen Wikipedian linkkiin. Minä hinguin padolle ennen kaikkea upeiden maisemien takia: padon päästä päähän pääsee vapaasti kävelemään ja sieltä on mahtava näköala Sainte Victoire  -vuorelle, joka näyttää taas tästä kulmasta aivan erilaiselta kuin meidän kylästämme. 


Padolta lähtee myös kävelyreittejä ja parkkipaikan vieressä näytti olevan sopiva alue eväiden syöntiin. Sunnuntaina oli ihanan aurinkoista, juuri sopiva sää Sainte Victoiren kuvaamiseen: pilvisellä ilmalla se pysyttelee visusti piilossa ja liian kuumalla sitä verhoaa kevyt saastesumu. Todennäköisesti loistavan kelin ansiosta padolla kävi sunnuntaina samaan aikaan meidän kanssamme noin puolet Aixin väestöstä ja iso parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. E. odotti siis autossa kaksoisrivissä keskellä ajoväylää sen aikaa, kun minä kipaisin ottamaan valokuvia ja ihailemaan vuorta. 

 Tyypillisen karua Aixin takamaiden luontoa.

Kaukaa patoallas näytti vähän suomalaiselta järveltä. Melkein alkoi tehdä mieli mökille, vaikka  minä olenkin saaristo- ja meri-ihminen enkä juuri innostu järvistä.

Fifi the linssilude. 

lauantai 27. maaliskuuta 2010

Suomi maailmankartalle

Kerrankin blogi on aivan ajan hermolla: postauksen kuvat näkyivät Ranskan televisioruuduilla alle puoli tuntia sitten!

Katselen parhaillaan TF1-kanavalta Qui veut gagner des millions- eli Haluatko miljonääriksi -ohjelmaa ja surffailen samalla netissä. Äsken lueskelin Helsingin Sanomien tuoreita uutisia, kun tuttu sana herätti mielenkiintoni: Finlande! Näyttelijät Alain Chabat ja Jean-Paul Rouve saivat vastattavakseen seuraavan kysymyksen:

  "Vuonna 1996 Sonkajarven (sic) kylässä Suomessa järjestettiin ensimmäinen maailmanmestaruuskilpailu...
A. Kotiloiden sylkemisessä
B. Vaimonkannossa
C. Kelkantyönnössä
D. Pastorin selässä juoksussa"

Kilpailijat pohtivat vastausta pitkään ja hartaasti; heidän mukaansa mm. on s'emmerde en Finlande eli Suomessa on pirun tylsää. He päätyivät fifty-fifty-vaihtoehtoon:


Pastorin selässä juoksu olisi kuulemma vallan mahdollista, koska Suomessa ei varmaankaan sunnuntaisin ole muutakaan tekemistä. Lopulta Chabat ja Rouve valitsivat ensimmäisenä mieleensä tulleen vaihtoehdon eli eukonkannon ja näyttivät melko huolestuneilta:


Tulosta ei tarvinnut kauaa odottaa:

Oikeinhan se meni! 

Airelle myönsi minulle aiemmin tänään mahtavan palkinnon, kaunis kiitos ja kumarrus! 

Palkinto tulee myöntää edelleen seitsemälle muulle bloggaajalle, joiden hengentuotteita seuraan säännöllisesti. Tehtävä on vaikea, sillä lempiblogeistani on kovin hankalaa valita vain 7 ja lisäksi Airelle ennätti jo myöntää palkinnon useille seuraamilleni blogeille.  Minä puolestani lähetän tunnustuksen seuraaville bloggareille:

Susu, jonka tunnen oikeassa elämässäkin ja jonka mainiot jutut, pörröinen Tassu-kissa ja mökki-innostus jaksavat aina ilahduttaa.

Buttermilk Bisquits, joka on ulkosuomalainen kuten minäkin ja jonka Hollanti-huomioita ja kauniita kuvia seuraan päivittäin.

Sanna, joka minun tavallani on kiinnostunut kosmetiikasta ja kauneudenhoidosta ja jonka upeat kynsilakkaukset ovat kuin pieniä taideteoksia.

Duussi, joka tanssii ja kääntää Turussa ja jonka kanssa olemme viettäneet monta hauskaa ja herkullista lounashetkeä.

PullerinaBamps, blogi täynnä ihanan kauniita, sadunomaisia piirroksia.   

Annikki, jonka humoristinen muotiblogi piristää rennolla asenteellaan ja kompleksittomuudellaan.

 
Ansku, joka on tuoreimpia blogilöytöjäni ja jonka postaukset kuvineen saavat minut haluamaan uudelleen Barcelonaan mahdollisimman pikaisesti. 

torstai 25. maaliskuuta 2010

Kevään merkkejä kylässä

Vedin vihdoin eilen uudet kävelyvarusteet päälleni ja uskaltauduin ovesta ulos (tosin ilman saparoita). Tyylikästä ja urheilullista lookiani korostivat vielä Gapista (vaatekaupasta, ei alppikaupungista) ostamani pinkki-harmaaraidalliset sukat. Enää puuttuivat kävelysauvat! Jos joku muuten keksii, miten ne saisi lähetettyä tänne, sopii jättää vihjeitä kommenttilootaan. 

Sää oli lähes täydellinen kävelylenkkiä varten: +17°C, pilvistä ja raikas tuuli. Tällaiset iltapäivät pitää hyödyntää, sillä kesähelteellä täällä ei kävele vapaaehtoisesti kukaan pidempää matkaa kuin bussipysäkiltä kotiovelle. Nappasin lähtiessäni kameran mukaan ja innostuinkin kuvaamaan erityisesti keväistä luontoa – tai sitä, mitä nyt tällaisessa esikaupunkikylässä luonnoksi voi kutsua.  Tällaiselta täällä eilen näytti:

Voikukkia kasvaa jo joka puolella. 

Arc-joessa on vaihteeksi runsaasti vettä viime päivien sateiden jälkeen. Arc virtaa muutaman kymmenen metrin päässä talostamme, ja kesäöisin meille asti kuulee sammakoiden kurnuttavan sen varsilla.

Koivuissa on jo näin komeat lehtien alut; ei mikään ihme, että minä olen niiskuneiti jo toista viikkoa!

Arc-joen varrella on myös vanha lavoir (mikä se on suomeksi, pesula?), jossa perheenemännät kävivät ammoin pesemässä pyykkinsä. 

 Näitä ihania kukkivia kirsikkapuita (?) näkyy parhaillaan joka puolella. Tuollaisia minäkin haluaisin joskus pihaani.

Provencen puusto toistaa itseään junaradan varressa: sypressi, palmu, sypressi, palmu... ja voikukkia palmun juurella.
Tällainen syreeniä muistuttava komea pensas kukki jonkin talon pihalla, mutta ei kai syreeni sentään vielä kuki? 

Kadunvarren kukat sen kun rehottavat. Vielä kun saataisiin puihin lehdet...

Näitä hienoja keltakukkaisia pensaita on myös joka toisen pihassa. En tietenkään kehdannut mennä kenenkään pihalle ottamaan kuvia, mutta tämä pensas sijaitsee risteyksessä keskellä kylää.    

Tulin eilen kävelleeksi sellaisilla pikkukaduilla, joilla en ole vielä seitsemän vuoden aikana kertaakaan kulkenut. Kylän uumenista löytyi mm. tällainen ennen näkemätön talo, lieneekö ravintola?

Sainte-Victoire pysytteli tiiviisti pilviverhojen suojissa. Kesällä kirkkaalla säällä se näyttää tältä kohdalta upealta; vielä jos tuon Carrefourin ruman parkkitalon saisi tuosta edestä matalaksi.
Päätin kävelyni viereiselle tiilitehtaalle, jolla on synkkä historia. Toisen maailmansodan alusta saakka täällä pidettiin vankeina ensin Etelä-Ranskassa asuvia saksalaisia ja itävaltalaisia ja myöhemmin juutalaisia. Vuonna 1942 lähes 2000 juutalaista lähetettiin täältä Drancyn kautta Auschwitziin. Aiheesta on tehty jopa elokuva, Les Milles - Les trains de la liberté (1995), jota ei tosin E:n mukaan ole kuvattu täällä vaan jossain toisessa kylässä. Tiilten valmistus lopetettiin tehtaalla vähän aikaa sitten, mutta se on edelleen pystyssä ja näyttää pimeinä öinä todella aavemaiselta. Olemme E:n kanssa varmoja, että siellä kummittelee, enkä minä ainakaan ikinä suostuisi kulkemaan tehtaan ohi pimeän aikaan. Pahaksi onneksi tehdas sijaitsee vain parinsadan metrin päässä meiltä eikä ikkunasta voi katsoa ulos näkemättä sitä.

Poikkesin ensimmäistä kertaa sisälle leirin vartijoiden entiseen ruokasaliin, jonka seinille tuntemattomiksi jääneet vangit ovat maalanneet freskoja:

    

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Hektinen alkuviikko

Vaihteeksi tämä viikko on alkanut tohinalla ja kiireellä sen sijaan, että olisin loikonut tuntikausia lukemassa Marie-Antoinette-romaania tai tuijottanut TVkaistalta Matkaoppaita. Vaikka aurinko onkin lähtenyt vaihteeksi paistamaan muille kuin meille provencelaisille, minuun jäi mukavan lauantain jäljiltä sen verran puhtia, että ryhdyin hoitamaan asioitani jo  heti maanantaiaamuna. 

Tapasin pari viikkoa sitten Suomen konsulin Marseillessa ja nyt konsuli on jo ehtinyt delegoida minulle kaikenlaista mielenkiintoista aktiviteettia. Toukokuun alussa järjestetään eurooppalainen ystävyyspäivä aixilaisessa Sainte Marien teknisessä yksityislukiossa, ja olen luvannut mennä sinne melkein koko päiväksi kertomaan Suomesta ja esittelemään kieltämme ja kulttuuriamme. Palkkaa siitä ei tietenkään saa, mutta hyödyllisiä kontakteja toivottavasti. (Ohimennen sanoen varsinkin näiden yksityisten katolisten koulujen nimet kuulostavat suomalaisen perusluterilaisen korvaan aika erikoisilta. Jokin Jeesuksen Pyhän Sydämen lukio on kieltämättä komeampi nimi kuin Salon lukio tai Turun normaalikoulu.) Eräs isä tiedusteli myös suomentunteja Vaasaan vaihtoon lähtevälle pojalleen ja minä tarjouduin innolla opettajaksi, saa nähdä kuinka käy. Ja jotta tekeminen ei vain lopu kesken, yritän tässä samalla kiivaasti löytää auktorisoitua kääntäjää yo-, HuK- ja FM-todistuksilleni sitä täkäläistä kaupallista koulutusta varten, johon olen nyt vihdoin päättänyt tosissani hakea. Verokarhuunkin olin yhteydessä työttömyyskorvaukseni verotusta varten ja sain sikäli positiivisia uutisia, että niistä ei tarvitse maksaa Suomeen veroja. Karhun ranskalaiskollegoiden yhteydenottoa odotellessa... 

Toissailtana satuin jostain syystä vilkuilemaan Helsingin Sanomien tuoreita uutissähkeitä, kun eräs otsikko sai lähes kirjaimellisesti hiukset nousemaan pystyyn ja sydämen kurkkuun. Lufthansa ryhtyy lakkoon 13.4. Ei näin, ei todellakaan näin. Mainittuna päivänä minä lennän Leipzigiin ja silloin ei piru vie lakkoilla! Sen kerran, kun lennän jollain muulla kuin Air Francella... Ranskalaiset nyt lakkoilevat joka viides minuutti, mutta eikös saksalaisten kuulu olla täsmällistä ja kurinalaista porukkaa? (Lievähköt yleistykseni menkööt hermostumisen piikkiin, tut mir leid.) Soitin heti eilisaamuna LH:n ranskalaiseen palvelunumeroon, josta pienen odottelun jälkeen vastattiin yllättäen englanniksi. Kysyin kokeeksi, onko mahdollista keskustella ranskaksi. No, only in English, please. Mikäs siinä, minun kielitaitoni kyllä riitti, mutta miten olisi käynyt tavallisen riviranskalaisen? Anyway, Lufthansalta kehotettiin odottamaan muutama päivä ja soittamaan sitten uudelleen, siihen mennessä lakosta pitäisi jo olla lisätietoa. Missään nimessä lentoja ei kannata vielä tässä vaiheessa ryhtyä itse säätämään, koska niin kauan kuin lakko on epävarma, muutoksista joutuu maksamaan. Lakosta johtuvat muutokset taas ovat ilmaisia. 

Eilen iltapäivällä puolestaan hyödyin Le Printemps du cinéma -kampanjasta, jonka aikana kaikkiin elokuvanäytöksiin pääsi 3,50 eurolla. Kävin katsomassa minulle erittäin epätavallisen gangsterifilmin Blanc comme neige, joka sisälsi lähinnä ampumista ja näyttäviä takaa-ajoja kalliilla autoilla renkaat ulvoen Marseillen kaduilla sekä... Oulun takametsissä. Elokuva on nimittäin kuvattu osaksi Suomessa ja gangsterijengiä esittävät Pertti Koivula, Ilkka Koivula ja Kai Lehtinen. Pertti Koivulalle oli nakitettu kunnioitettava määrä ranskankielisiä repliikkejä, joista osasta sai selvää, kaikista ei. En todellakaan olisi maksanut tämän elokuvan näkemisestä euroakaan enempää, mutta olihan se huvittavaa nähdä pääosan esittäjän François Cluzet'n rämpivän umpihangessa oululaisessa metsässä Partioaitan toppatakki yllään. Ja vaikka en ole koskaan käynyt lähelläkään Oulua, tuli elokuvan taustamaisemia katsellessa jotenkin niin kotoinen olo: juuri tuollaiselta näyttää suomalaisen supermarketin parkkipaikka tai luminen ja jäinen metsätie tai punainen rintamamiestalo. Hotellihuoneen poronsarvinaulakko ja Juhani Palmun latomaalauskopio eivät taatusti nekään puhutelleet salissa ketään muuta katsojaa. 

 (kuva täältä)

Elokuvan jälkeen E:n päästyä töistä menimme hetken mielijohteesta juomaan rommicocktailit  espanjalaiseen Tapas Café -ravintolaan. Sieltä lähtiessämme keksimme ostaa nutellapäällysteiset vohvelit kadunvarren kojusta. Vohveli oli suussasulavan herkullinen, mutta... arvatkaapa, kuka onnistui sotkemaan Nutellaa punaisen nahkatakkinsa etumukseen? Juuri niin. Onneksi viiru on vain noin puolen sentin mittainen, sillä sitä tuskin saa ikinä pois. Millainen loppu ahneella taas olikaan?
 

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Ranskaantuneet koolla

Vietimme eilen pitkän ja hauskan päivän Aixissa kuuden eri puolille Etelä-Ranskaa asettuneen suomalaisen kesken. Mukana olivat minun lisäkseni Airelle, Stazzy, Ella, Krii ja Mikri. Oli valtavan mukavaa tavata Ella, Krii ja Mikri ensimmäistä kertaa ja Stazzy ja Airelle toista kertaa ja ennen kaikkea tutustua toisiimme paremmin kuin pelkkien blogitekstien perusteella.

Kokoonnuimme aluksi La Brillanen luomuviinitilalle maistelemaan punaviinejä ja nauttimaan upean piknik-pöytämme antimista:




Ella esittelee meille tilan tuotteita:

Stazzy maistelee:
 

Loppuviikon upeiden, aurinkoisten päivien jälkeen oli harmillista, että kohdallemme osui pilvinen ja harmaa sää. Onneksi ei sentään satanut, mutta periprovencelaiset maisemat viinitilan ympärillä olisivat näyttäneet huomattavasti paremmilta auringonpaisteessa:


Ella, Stazzy, Fifi ja Airelle:

Viinien ja piknikin jälkeen lähdimme katselemaan Aixin keskustaa. Aikamme kierreltyämme poikkesimme teelle Viktorille, tässä teetä nuuhkimassa Ella, Stazzy ja Airelle:

Teen jälkeen olikin aika vähitellen siirtyä aperitiiveille Cours Mirabeaulle ennen pizza- ja roséviini-illallista suosikkiravintolassani La Grangessa. Pizzat olivat niin herkullisia, että ne katosivat parempiin suihin ennen kuin kukaan ehti napata niistä kuvaa... ja jälkiruoat samoin.

Illalliselta siirryimme vielä Stazzyn, Kriin, Mikrin ja Ellan kanssa viimeiselle lasilliselle/tuopilliselle irlantilaispubiin Coursin varrelle. Ulkoterassilla sain oivan tilaisuuden testata kamerani yömuotokuvaominaisuutta:
Otin mallia Tuhkimosta ja olin kotona tasan kello kaksitoista...! Suuret kiitokset vielä kaikille mukana olleille, ainakin minulla oli hurjan hauskaa ja odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme!