torstai 24. heinäkuuta 2008

Suomalainen kulttuuri kelpasi ranskalaisille

Tiistainen Karita Mattilan konsertti Aixin festivaaleilla oli menestys. Loppuunmyyty se ei tosin ollut, mutta Grand Théâtre de Provencen isossa salissa oli silti reilusti väkeä. Minulla oli odotettua parempi paikka aivan toisen parven reunalla, josta näin oikein hyvin suoraan lavalle. Ohjelmisto käsitti mm. Kuulan, Melartinin ja Merikannon musiikkia, joka aplodeista päätellen upposi kiitettävästi aixilaisyleisöön, vaikka minun lisäkseni kukaan tuskin sanoja ymmärsikään. Karita puhui vallan sujuvaa ranskaa, korjasi ohjelman painovirheitä (kuten että Erkki kirjoitetaan kahdella k:lla eikä kahdella r:llä) ja yritti selittää L. Onervan runojen sisältöä paikallisille. Kaksituntisen konsertin päätteeksi näimme vilahduksen oopperadiivan showesiintyjäpuolesta, kun Karita heitti riehakkaasti ensimmäisen encoren päätteeksi spagaatin keskellä lavaa. Konsertti oli omiaan piristämään työpäivän jälkeen, vaikka lopulta pääsinkin kotiin vasta vähän vaille yksitoista. Onneksi tuli mentyä...! Pienoista säätämistä konserttiin pääsy tosin vaati: koska en ehtinyt kotiin töiden ja konsertin välissä, kävin salaa suihkussa E:n työpaikan ullakolla (minulla oli iltapuku, kengät ja korut muovikassissa mukana) ja sitten ilmaisessa meikkauksessa Body Shopissa. Hikisenä, työvaatteissa ja naama aurinkovoiteesta kiiltävänä olisin todennäköisesti nauttinut illasta huomattavasti vähemmän.

Muuten en ennätä tehdä juuri muuta kuin töitä. Olen jo tässä vaiheessa täysin kyllästynyt kaduilla maleksiviin turistilaumoihin, mutta vielä pitää jaksaa kuusi viikkoa. Kollegoiden kanssa ihmettelimme, miksi lomalle lähtö oikeuttaa jättämään aivot ja harkintakyvyn kotiin. Ihmiset seisovat keskellä katua kirjoittamassa tekstiviestejä tai tutkimassa karttaa; he näkevät selvästi, että 2,30 metriä korkea kirkkaansininen auto tulee hiljaa kohti, mutta kenellekään ei tule mieleen siirtyä jalkakäytävälle, ennen kuin auto on kohdalla ja minä tai kollegani ystävällisesti pyydämme saada jatkaa matkaa. Kukaan ei sentään ole vielä toistaiseksi lausunut kohtalokasta kommenttia siitä, kuinka meistä Aixissa asuvista varmasti tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisimme lomalla. Ei nimittäin tunnu. Jos olisin lomalla, en taatusti ajelisi ihmisjoukossa tai kykkisi liikenneruuhkissa iltapäivän kuumimpaan aikaan, vaan loikoilisin kotona ikkunaluukut kiinni hyvän kirjan tai musiikin parissa. Etelässä asuminen ei ole sen autuaampaa kuin pohjoisessakaan, paitsi että täällä on välillä vielä ankeampaa olla töissä, kun ympärillä on lähes pelkkiä lomalaisia.

Lopuksi nöyrä pyyntö kaikille Facebook-ystävilleni: voisitteko ystävällisesti välttää lähettämästä minulle kutsuja sovelluksiin/ryhmiin/tapahtumiin? Käyn Facebookissa enää satunnaisesti, joten pyyntöjä kertyy välillä suunnaton määrä, enkä haluaisi käyttää kallisarvoista nettikahvila-aikaa niiden poistamiseen. Kiitos! :)

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Melkein jumissa vankikopissa

Tulin taas viettämään pitkää ruokatuntiani nettikahvilaan. Työpäivät on rakennettu siten, että jokainen tekee neljän tunnin aamuvuoron noin yhdeksästä yhteen ja sen jälkeen joko iltapäivävuoron kolmesta viiteen tai iltavuoron viidestä kahdeksaan. Minulle lankesivat torstain ja perjantain myöhäisvuorot, joten ruokatuntini kestää varttia yli yhdestä viittä yli viiteen. Syömisessä ei kauan mene, ja viikon visainen kysymys kuuluukin, mitä tehdä melkein neljä tuntia keskellä päivää. Kotiin en viitsi lähteä, koska busseja kulkee vain puolen tunnin välein ja ehtisin olla kotona ainoastaan reilun tunnin. Nettikahvila tarjoaa oivan ilmastoidun turvapaikan, jossa voi viipyä niin kauan kuin haluaa. Samalla tulee kirjoiteltua blogiinkin, vaikka minulla ei parhaillaan olekaan mitään erityistä kerrottavaa. Sekä töitä että lämpöä riittää, tosin tänään puhaltaa oikein miellyttävä mistraali.

Viime lauantaina pistäydyimme vaihteeksi Sisteronissa. Tällä kertaa tutustuimme vihdoin myös korkealla kaupungin yläpuolella kohoavaan linnoitukseen, joka koostuu usean eri vuosisadan aikana rakennetuista osista. Linnoitukselle pääsee kätevästi pienellä turistijunalla, jolla me ajelimme sattumoisin ilmaiseksi: nousimme kyytiin juuri, kun juna oli lähdössä, eikä kuljettaja huomannut tulla keräämään meiltä rahaa. Säästöä se on viidenkin euron säästö! Kiipeilimme puolitoista tuntia pitkin muureja ja kapusimme jopa kapeaan ja korkeaan torniin, jossa 1600-luvulla pidettiin vankina Puolan kuningasta Juhana II Kasimiria. Tornin kuoppaiset portaat olivat hankalan korkeat, kaiteena toimi rautakettinki ja portaikko oli leveydeltään juuri ja juuri yhden ihmisen kuljettava. Kolmannesta kerroksesta tornin huipulta oli hieno näköala alas Sisteroniin, Durance-joelle ja Alpeille vievälle A51-moottoritielle, mutta takaisin alas laskeutuminen vaati uhkarohkeaa asennetta. Kettinkiin takertumalla ja seinistä tukea ottamalla pääsimme turvallisesti maanpinnalle, mutta yhtään isokokoisempi ihminen saattaisi hyvinkin jäädä jumiin. Linnoituksen kappelissa toimii muuten nykyisin provencelainen kirjakauppa, josta hankin houkuttelevan, paikallisia kertomuksia ja myyttejä käsittelevän teoksen Contes et légendes de Provence.

Tänä viikonloppuna pysymme visusti kotona. Minulla on onneksi jälleen vapaat lauantait, joten minnekään ei ole välttämättä pakko lähteä. Aion lukea mummon lähettämiä suomalaisia lehtileikkeitä kuluneiden viikkojen uutisista ja saada myös loppuun 1700-luvulle sijoittuvan dekkarin Le Fantôme de la rue Royale, jonka lainasin viime viikolla kirjastosta. (Kiitokset Maurelitalle kirjavinkistä!)

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Pikapäivitys

Työt kutsuvat puolen tunnin päästä, joten lisään vain nopeasti muutaman rivin blogiin. Tulin aamulla hyvissä ajoin ennen puoltapäivää keskustaan, mutta yllätys yllätys, kymmeneltä aukeava nettikahvila oli kiinni vielä varttia vaille yksitoista! Kohta en oikeasti enää jaksa näitä täysin satunnaisia aukioloaikoja. Onneksi poikkesin tätä kautta vielä ennen töihin menoa.

Ensimmäinen työpäiväni sujui kaikin puolin mukavasti, oli kiva nähdä vanhoja ja uusia kollegoita pitkästä aikaa. Inhokkipomoni poissaolon ansiosta tunnelma työpaikalla oli rento ja vapautunut. Vielä eilen itse työssäkin tuntui olevan jonkinlaista uutuudenviehätystä, tosin se tuskin kestää kovin kauaa... Ainoa haittapuoli on, että ajaessa ei saa käyttää avokantaisia kenkiä, joten siihen tarkoitukseen muuten soveltuvat Crocs-sandaalini ovat nyt pannassa. Poikkesin äsken ostamassa Andrén alennusmyynnistä matalat remmisandaalit, jotka pysyvät taatusti jalassa joka tilanteessa.

Mirkkua ja Gurua on edelleen hirmu ikävä, viime yönä näin jopa unta Mirkusta! Toivottavasti en missaa töissä kyytiin haluavia asiakkaita, kun uneksin vain mopsinpennuista... Mutta nyt kiireesti ajelemaan! Yritän ehtiä huomenna uudelleen netin ääreen kertomaan mm. lauantaisesta käynnistämme Sisteronin linnoituksen vankitornissa.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Meille tuli vauva!

Hartaasti odotettu mopsivaavimme Mirkku tuli eilen kotiin! Ikävä kyllä minä olen edelleen tuhansien kilometrien päässä kotoa enkä pääse osallistumaan pikkuisen hoitoon. Varmaan eka kerta, kun minua harmittaa olla Ranskassa eikä kotona...! Olen eilisillasta saakka pommittanut äitiä tekstiviesteillä ja soitoilla: joko Mirkku söi, miten Guru-eno suhtautuu Mirkkuun, nukkuuko Mirkku, haukkuuko se, onko jo käyty ulkona... Valokuvia on kuulemma tulossa mahdollisimman pian (vinkki Jensille: laita äkkiä niitä kuvia!!!). Mirkku oli kuulemma ollut hurjan kiltisti automatkan Inkoosta Saloon ja kotiutunut meille varsin nopeasti. Takapihalla oli käyty katsomassa muurahaisia ja leikitty Guru-enon kanssa. Eno vahtii ja suojelee Mirkkua ja molemmat koirat kulkevat peräkanaa edestakaisin. Mirkku oli yrittänyt jopa haukkua, mutta ihan vielä ei taito riitä, ja lopputulos kuulosti lähinnä koiranlelun vinkunalta. Lutukulta <3 <3 <3

Koirakuumetta lievittääkseni kävin eilen elokuvissa katsomassa uuden ranskalaisen produktion, Le bruit des gens autour, joka on suurimmaksi osaksi kuvattu Avignonissa. Siinä seurataan Avignonin teatterifestivaaleille osallistuvia ihmisiä: näyttelijöitä, tuottajia, näytelmäkirjailijoita, katsojia, tanssijoita avustajineen jne. Henkilöt kohtaavat, eroavat, tutustuvat ja ystävystyvät minulle niin tutun kaupungin kaduilla. Eroava näyttelijäpariskunta esittää näyttämöllä eroavaa paria, nuori laulajatar suree naimisiin mennyttä ex-poikaystäväänsä ja yrittää itsemurhaa siinä onnistumatta, diivaileva tanssijatar aloittaa suhteen homoassistenttinsa kanssa ja puolihysteerinen aasialaistaustainen teatterifani seuraa ihailemiaan näyttelijöitä kaikkialle. Pidän erityisesti juuri tällaisista pienistä ja yksinkertaisista ranskalaisfilmeistä, joita Suomessa ei näe juuri koskaan, ainakaan Finnkinon monopoliteattereissa Turussa.

Huomenna ajamme Sisteroniin tarkoituksena tutustua vihdoin myös kaupunkia hallitsevaan linnakkeeseen, jonka olemme tähän saakka nähneet vain ulkopuolelta. Maanantaisen kansallispäivän ansiosta on pitkä viikonloppu, ja tiistaina menenkin jo töihin. Seitsemän viikkoa auton ratissa ei hirmuisesti houkuttele, mutta jotain sitä on elääkseen tehtävä.

torstai 10. heinäkuuta 2008

Kulttuuria ja liikuntaa

Olen nyt onnellinen Aix-en-Provencen kaupunginkirjaston lainauskortin omistaja. Tiliote kelpasi mukisematta todistukseksi, ja sain vielä kaupan päälle kehuja ranskantaidostani – ihmettelen kyllä mistä hyvästä, sillä muistaakseni tilanteessa ei tullut puhuttua muuta kuin normitervehdykset ja se, että tulin ilmoittautumaan kirjaston käyttäjäksi. Eilen lainasin ensimmäisen kirjani ja tutustuin muutenkin pääkirjastoon, jossa en ollut aiemmin käynyt. Kirjastolla on mahtipontinen nimi Cité du livre, Kirjakaupunki: iso ja moderni se onkin, mutta jotenkin kokonaisuudesta jäi huolimaton vaikutelma. Kirjat eivät aina olleet oikeilla paikoillaan hyllyissä, joiltakin varsin tuottoisilta kirjailijoilta (kuten Sagan, Nothomb tai Makine) oli tarjolla vain pari teosta eikä niitä löytynyt edes kirjaston tietokannasta, ihmiset ottivat kirjoja hyllystä, selailivat niitä ja tunkivat ne sitten sattumanvaraisesti mihin tahansa kohtaan hyllyssä... mutta joka tapauksessa kirjaston käyttö tulee edullisemmaksi kuin kaiken tarvitsemani kirjallisuuden ostaminen uutena, joten palaan sinne jatkossakin.

Lisää kulttuuria on tiedossa sopivasti Mireillen syntymäpäivänä 22.7. Ostin nimittäin kyseiseksi illaksi lipun Karita Mattilan konserttiin! Konsertti on osa Aixin kuulua klassisen musiikin ja oopperan festivaalia, ja luvassa on mm. Errki Melartinin ja Oscar Merikannon musiikkia (sic). Maksoin lipustani huimat 24,20 euroa; paikka on toisella parvella, mutta matkailutoimiston lippupisteen myyjärouva vakuutti, että sieltä näkee aivan kohtuullisesti. Ja kuuntelemaanhan minä ensisijaisesti menen...! E. ei suostunut houkuttelusta, lahjomisesta ja uhkailusta huolimatta tulemaan seuraksi, joten menen yksin. Toivottavasti en ole työpäivän jälkeen liian stressaantuneen ja nukkavierun näköinen.

Toissapäivänä päätin ensimmäistä kertaa tänne tuloni jälkeen lähteä lenkille. Kotona olen tottunut kävelemään kaupungille ja takaisin harva se päivä ja vesijuoksemaan säännöllisesti, mutta täällä liikunta jää aina aikomisen asteelle. Asun Aixin kaupunkiin kuuluvassa kylässä noin 10 km päässä kaupungista, joten ainoa mahdollinen kulkuneuvo on bussi tai auto; uimahallissa käyminen vie kokonaisen iltapäivän eikä siellä järjestetä kesäisin mitään ohjattua liikuntaa; lenkkeily taas on helteen takia haastavaa. Liikkumattomuuden ja veden juomisen vuoksi muutun aina kesäisin epänormaalin plösöksi, mikä ei ole suotavaa. Koska tiistai-iltapäivänä tuuli eikä helle näin ollen ollut tappava, kävin kolmen vartin kävelylenkillä pitkin kylää. Kuljin pitkin pieniä katuja ja kujia, joilla en ollut aikaisemmin käynyt, ja kävelin hautausmaalle asti katsomaan E:n 19-vuotiaana kuolleen veljen hautaa. Yhdestä ainoasta lenkistä ei tietysti ole paljon hyötyä, mutta toivon löytäväni jostain riittävästi energiaa ja viitsimistä käydä kävelemässä useamminkin.

Tänään täytyy muistaa katsoa uutiset kahdeksalta! Legendaarinen TF1-kanavan uutisankkuri PPDA eli Patrick Poivre d'Arvor vetää tänään viimeisen uutislähetyksensä. PPDA irtisanottiin yli 20 vuoden uran jälkeen ja korvataan nuorella Laurence Ferrari -nimisellä blondilla. Kuulin uutisen ensimmäistä kertaa lentokoneessa tullessani tänne ja olin hämmästyksestä sanaton. Vähän kuin Yle olisi irtisanonut Arvi Lindin. En tiedä vieläkään tapauksen syitä, mutta epäilen politiikkaa: Ranskassa melkein kaikkeen löytyy jokin poliittinen syy. Harmittaa PPDA:n puolesta, vaikka yleensä katsonkin mieluummin France 2:n uutisia. Parhaillaan tosin joudun katkaisemaan uutislähetyksen kesken kaiken, sillä samaan aikaan tulee France 3:lta Tour de Francen tuloslähetys, jonka E. haluaa nähdä päivittäin.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Maaseudulla sirisee

Oiva tapa viettää helteistä sunnuntai-iltapäivää on lähteä keskelle Vauclusen maaseutua turistirysäkylään, maksaa puolen tunnin parkkipaikasta kolme euroa ja kuunnella cigale-kaskaiden siritystä niin kauan, että saa päänsäryn. Eilen vierailimme nimittäin Gordesin kylässä keskellä Luberonin luonnonpuistoaluetta. Gordes on ikivanha, vuoren rinteeseen rakennettu kylä, joka on mustanaan turisteja (ja hintataso sen mukainen) mutta josta on huima näköala alas naapuridepartementti Vauclusen maaseudulle. Täältä voi lukea Helsingin Sanomien toukokuisen artikkelin Gordesista. Kylän varsinainen vetonaula on muutaman kilometrin päässä sijaitseva bories-museo: kuten HS:n jutussakin kerrotaan, boriet ovat muinaisia kivistä ladottuja suippokattoisia taloja, jotka ovat toimineet sekä varastoina että navettoina ja asuinrakennuksina. Museo käsittää parikymmentä kunnostettua borieta, joita voi kiertää omin päin katselemassa. Useimpiin pääsee tutustumaan myös sisältä, tosin oviaukot ovat noin puolitoista metriä korkeita (muinaiset ihmiset olivat siis joko hyvin lyhyitä tai sitten kyttyräselkäisiä ainaisesta kumartumisesta) ja boriet niukasti sisustettuja: joissakin ei ole sisällä mitään, joissain taas vanhoja tarvekaluja kuten lampaan keritsimiä tai viiniruukkuja. Borie-museo oli kiinnostava nähdä, tosin sieltä jäi itse taloja paremmin mieleen lakkaamaton cigaleiden siritys. Periprovencelaiset cigalet sirittävät kuollakseen heti kun lämpötila on kolmenkymmenen asteen tienoilla, ja koska museossa oli lukuisista italialaisturisteista huolimatta melko hiljaista, puista kantautuva sihinä yltyi välillä hurjan voimakkaaksi ja tuntui korvissa ja päässä vielä illallakin. Cigalet ovat ovelia siinä, että ne kyllä kuulee mutta ei näe, sillä otukset piiloutuvat visusti puunlehtien joukkoon. Muutama vuosi sitten Fontaine de Vauclusessa paikallinen ukko myi kahdella eurolla puiden juurelta löytämiään kuolleita cigaleita, ja amerikkalaisturistit ostivat niitä innolla ja huokailivat niiden olevan niin ihanan provencelaisia. Tästä jäi minulle ja E:lle ikimuistoinen sisäpiirivitsi "en kyllä maksaisi kahta euroa kuolleesta hyönteisestä", joka saa aikaan varman naurun missä tahansa tilanteessa.

Muuten viikonloppu kului lähinnä lukiessa. Parhaillaan ahmin Ludvig XVI:n sisaren Elisabethin elämäkertaa; tänä kesänä en näytä pääsevän eroon Ranskan hoviin liittyvistä teoksista. Koska asunnossamme on käsittämättömän vähän säilytystilaa ja kirjojen jatkuva lähettäminen Suomeen maksaa maltaita, tein uuden aluevaltauksen ja kävin kirjastossa tiedustelemassa mahdollisuutta hankkia kirjastokortti. Sen hankkiminen osoittautui oletettua helpommaksi: tarvitaan vain henkilöllisyystodistus, justificatif de domicile eli asuinpaikkatodistus sekä 15 euroa rahaa. Asuinpaikkatodistuksia tarvitaan Ranskassa lähes joka tilanteessa, ja käytännössä sellaiseksi kelpaa puhelin-, sähkö- tai kaasulasku, josta käyvät ilmi nimi ja osoite. Koska minulla ei ole omaa asuntoa, kaikki laskut tulevat totta kai E:n nimellä, joten virallisin "oma" paperini on pankin tiliote. Se saa luvan kelvata kirjastossa, tai muuten todistan ensin tiliotteella asuvani E:n luona ja esitän sitten puhelinlaskulla E:n asuvan mainitussa osoitteessa.

Olisin käynyt kirjastossa jo tänään, mutta se on maanantaisin kiinni. Yksi hankalimpia asioita Ranskassa on mielestäni se, että kaikki asiointi pitää ajoittaa kauppojen, virastojen yms. sekalaisten aukioloaikojen mukaan. Isot kaupat ja kauppaketjut ovat yleensä auki maanantaista lauantaihin koko päivän, mutta pienempien liikkeiden osalta käytäntö vaihtelee suuresti. Monet kaupat ovat päivällä kiinni tunnista kolmeen tuntia, jotkut ovat auki vain iltapäivisin, ja jos kauppa on auki lauantaisin, se on todennäköisesti maanantaina suljettu. Oma lukunsa ovat yksityisyrittäjänaisten liikkeet, jotka ovat usein kiinni keskiviikkoisin, sillä ranskalaislapsilla ei ole keskiviikkoisin koulua. Kampaajani esimerkiksi pitää liikkeensä kiinni paitsi maanantaisin myös keskiviikkoisin, vaikka hänen lapsensa opiskelevat jo yliopistossa. Jos siis ei tarkkaan muista, milloin mikäkin paikka on auki, kannattaa varata vähintään kaksi eri asiointikertaa, jotta osuu varmasti oikeaan aikaan paikalle.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Huh hellettä

Ihanan vuoristoloman jälkeen keskikaupungilla oleskelu tuntuu tunkkaiselta, hikiseltä ja uuvuttavalta. Tänään alkoivat Bouches-du-Rhônen departementin alennusmyynnit, joten keskusta on tavallistakin tukkoisempi naisten parveillessa putiikeissa. Minua ei näillä helteillä kiinnosta tippaakaan sovittaa vaatteita eikä kenkiä, eikä taloudellinen tilanteenikaan juuri kehota vinguttamaan visaa tai ohentamaan shekkivihkoa. Odotan suosiolla parin viikon kuluttua koittavaa deuxième démarque -rysäystä, jolloin jo alennettuja hintoja lasketaan toistamiseen. Jos silloin löydän jotain ehdottoman tarpeellista, tartun tilaisuuteen, muuten en.

Pakenin hellettä nettikahvilaan ja ostin saman tien 5 tunnin ennakkomaksetun forfait'n, jotta voin mennä ja tulla kiertämättä joka kerta kassan kautta. Vaihdoin samalla kuppilaa, sillä entinen sijaitsi korkean mäen päällä ei aivan keskustassa ja oli lisäksi auki vähän miten sattuu. Nykyinen netticaféni puolestaan on aivan kaupungintalon takana ja kuulemma auki koko kesän, joten hukkareissuja ei tule viime kesän tapaan. Koneessa näkyy jopa olevan muistikorttipaikka ja usb-kolo, joten hyvällä onnella saan valokuviakin blogiin jossain vaiheessa. Sitä odotellessa viimevuotisia lomamaisemiani voi tarkastella syyskuisessa postauksessa.

Heinäkuun ensimmäinen päivä on Ranskassa aina merkittävä: silloin astuu voimaan moni uudistus, määräys ja laki. Eilen esimerkiksi tulivat pakollisiksi autoissa varoituskolmio ja keltainen heijastinliivi, jonka on sijaittava auton sisätiloissa eikä takaluukussa. Apteekeissa särky- yms. itsehoitolääkkeitä saa eilisestä alkaen ottaa itse hyllystä, eikä niitä enää tarvitse pyytää apteekin työntekijöiltä kuten tähän asti. (Suomessahan reseptivapaita lääkkeitä on saanut itse valita hyllystä niin kauan kuin minä muistan...) Myös minun palkkani nousi vajaalla prosentilla, vaikka en vielä ole aloittanut töitä. Minimipalkkaa nostettiin inflaation vuoksi edellisen kerran toukokuun alussa, joten olen oikeastaan saanut jo kaksi palkankorotusta pienen ajan sisällä! Huomenna menen ilmoittautumaan työpaikalle ja varmistamaan, että ennalta sovitut asiat pitävät yhä paikkansa. Minun pitäisi aloittaa työt joko ensi viikolla tai viimeistään 15.7. kansallispäivävapaan jälkeen.

Alkuviikosta vihjailtiin lämpötilojen laskevan jopa huomattavasti, mutta toistaiseksi mitään siihen viittaavaakaan ei ole ilmennyt. Joka iltapäivä elohopea kipuaa jonnekin +36° tienoille, ja minä hiivin pitkin seinänvieriä yrittäen epätoivoisesti etsiä varjopaikkoja. Eilen en poistunut kotoa kuin nopeasti syömään vastapäiseen lounasravintolaan, mutta päivän saldo oli silti kaksi kylmää suihkua ja yksi kylmä kylpy. Tätä menoa nahkani kuoriutuu pois kuin käärmeellä...! Meikkaaminenkin on lähes mahdotonta: kosteusvoide jää limaiseksi kalvoksi hikoilevalle iholle ja puuteri tekee kammottavia ruskeita läikkiä sinne tänne. Parempi siis turvautua pelkkään aurinkovoiteeseen ja kulkea naturellina; joka tapauksessa viimeistään töissä joudun jättämään meikin kokonaan pois hikoilun ja auringonpaahteen takia.