maanantai 30. huhtikuuta 2012

Kävyt eivät juhli

Kirjoitin juuri Facebookissa, että jos Provencessa vietettäisiin suomalaistyyppistä vapunaattoa, se tapahtuisi tänä vuonna kaatosateessa. Onneksi ei vietetä, ja onneksi en ole (enää) Suomessa siinä elämäntilanteessa ja/tai iässä, jolloin vapunvietto oli yksi vuoden tärkeimpiä tapahtumia.

Kahdeksan vuotta hengailin vappuaattoisin Turun keskustassa ja yliopiston liepeillä, milloin villasukat jalassa, milloin pelkkä t-paita haalarin alla. Joskus täysin vieraan ihmisen kotona vappubileissä, toisinaan taas hytisemässä Aurajoen rannan jokilaivoissa käsineet kädessä hakien lämpöä mukillisesta terästettyä kaakaota. Päivän kohokohta oli joka tapauksessa aina sama: kello kuudelta Taidemuseonmäen hirvittävässä tungoksessa kaivoimme repusta enemmän tai vähemmän valkoisen lakin sekä koko päivän selässä keikkuneen, taskulämpöisen samppanjapullon. Minun juomani oli aina nimenomaan samppanjaa, ei kuohuviiniä, ja minulla oli vappusamppanjaa varten oma lasi, jota käytin aina ja vain Taidemuseonmäellä ja joka nyt kerää pölyä mummon ruokasalin vitriinissä. Taskulämmintä samppanjaa kamalampaa juomaa ei olekaan, mutta silloin se maistui ah niin hyvältä. Olihan vappu, ja minä olin opiskelija. Oli minun juhlani ja siitä piti nauttia.


Nykyisin en taatusti enää nauttisi perinteisestä opiskelijavapusta. Tämä on kolmas vuosi peräkkäin, kun en vietä vappua mitenkään: Ranskassa tunnetaan vain toukokuun ensimmäinen päivä, ja vaikka viime vuonna olinkin vapun aikaan Suomessa, olin sairaslomalla ja pysyttelin visusti kotona.

Jos tänä vuonna olisin Turussa, saattaisin mennä nostalgisin mielin painamaan säälittävän ruskeapilkkuisen lakin päähäni ja palata sitten rauhassa kotiin nauttimaan lasillisen jääkaappikylmää samppanjaa vappulasistani, mutta siinä kaikki. Minusta on tullut käpy. En enää jaksaisi valtavia ihmisjoukkoja, huutoa ja meteliä, ilmassa lenteleviä pullonkorkkeja, päämäärätöntä vaeltelua koleassa illassa, humalaisten opiskelijoiden katselemista ja kuuntelemista, jonottamista ensin baaritiskille ja sitten vessaan, sitten uudelleen baaritiskille ja uudelleen vessaan.

Tänä vapunaattona menemme E:n kanssa ensin vakuutusyhtiöön ja sitten mahdollisesti syömään pihviravintolan "toinen pihvi ilmaiseksi" -tarjouksen houkuttelemina. Sitten palaamme kotiin, istumme sohvalla, katselemme amerikkalaista poliisisarjaa ja menemme kiltisti nukkumaan klo 23. Käpy mikä käpy. Korkeintaan saatan näyttää E:lle vanhaa kuvaa itsestäni haalarissa ja valkolakissa, vappulasi kädessä, ja kertoa, kuinka hurjaa vappueloa vietin vielä kolme vuotta sitten hamassa nuoruudessani. 


Hauskaa vappua kaikille, olitte sitten käpyjä, opiskelijoita tai mitä tahansa siltä väliltä! 

    

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Töitä ja lomia

Radiohiljaisuuteni on näemmä taas kestänyt niin kauan, että alan saada kevyesti huolestuneita puheluita ja viestejä: Missä olet? Onhan kaikki OK? Oletko ehkä jossain matkalla, kun blogi, Facebook ja Twitter eivät ole moneen päivään osanneet kertoa kuulumisiasi? Tämä on nykyaikaa parhaimmillaan (pahimmillaan?); heti kun ihmiseen ei saa yhteyttä netitse, on syytä epäillä, että jokin on hullusti. Pakkohan sen on olla kipeä, jos se ei edes twiittaa!

Ei, en ole kipeä enkä matkoilla. Sen sijaan meillä kyllä lomaillaan, sillä E. on vielä tämän viikon kevätlomallaan ja melkein joka päivä on jotain pientä tai isompaa menoa ja tekemistä. Lauantaina jouduin koko päiväksi evakkoon keskustaan, koska E. ja avuksi tullut siivooja tekivät vuosittaisen, perusteellisen kevätsiivouksen ("perusteellisella" tarkoitan esim. hellan kannen irti ruuvaamista ja ruuvinreikien puhdistamista pumpulipuikolla...) ja niinpä minun oli parasta pysyä pois jaloista. Katsoin kaksi elokuvaa, yhden huonon (Lumikki) ja yhden hyvän (tuore saksalaisleffa Über uns das All), kävin syömässä ja ostamassa käsivoidetta ja juomassa monacoa lempiterassillani odotellessani "nyt saat tulla kotiin" -viestiä. 

Pelkkää lomaa ei elämä silti ole: minä olin nimittäin viime viikolla töissä! Tosin vain päivän mittaisella vuokratyökomennuksella, mutta kuitenkin. Työ oli tarjouskilpailuvastauksen kääntämistä ranskasta englanniksi ja sujui ennakko-odotuksistani huolimatta varsin juohevasti. Koska missio oli huippuluottamuksellinen, en voi antaa enempiä yksityiskohtia, mutta kyse oli täkäläisestä rakennusfirmasta ja kaupunkiin mahdollisesti jossain vaiheessa rakennettavasta amerikkalaisyrityksen lippulaivamyymälästä. Tarjouskilpailusta vastaava sihteeri, jonka kanssa tein töitä, oli oikein mukava, haki minut aamulla autolla töihin ja toi illalla takaisin ja olipa vielä kehunut minua vuokratyöfirmallekin. Ehkäpä sieltä myöhemmin irtoaa muitakin pätkiä...! 

Töitä olisi kieltämättä kiva tehdä enemmänkin, sillä näköpiirissä on parhaillaan kaksi tärkeää tapahtumaa. Ensin kesäkuussa tulen vajaaksi kolmeksi viikoksi Suomeen ja pistäydyn sieltä käsin hyvän ystäväni kanssa Berliinissä, ja Ranskaan palattuani lähdemme heinäkuun alussa E:n kanssa pitkäksi viikonlopuksi Amsterdamiin. E. on ollut ulkomailla viimeksi aivan 80-luvun alussa, ja minä sain hänet lopulta vakuuttumaan siitä, että Amsterdam on erinomainen paikka uskaltautua kotimaan rajojen ulkopuolelle. Itse ihastuin kaupunkiin ikihyviksi ensivisiitilläni 2009 ja olen aina halunnut sinne takaisin. Viime päivät ovatkin kuluneet matkaoppaita silmäillessä. 

Ai niin, joku ehkä haluaa tietää, miten kävi väsytystaistelussani sairausvakuutusta vastaan? Minä voitin! Tai ainakin osittain, koska sain lopulta korvaukseni, huimat 46 euroa. Alunperin toki maksoin Mehiläiseen yhteensä 128 euroa, mutta korvaus on kieltämättä Sécun perustaksan mukainen, joten pulinat pois. Kannatti sittenkin täytellä lomakkeita ja huudella niiden perään.
 

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Ilonaiheita

Provencen huhtikuu on alkanut melko synkissä ja sateisissa merkeissä. Sadetta saisi minun puolestani tulla lisääkin, sillä kesäksi tänne todella kaivataan vettä. Useimpina päivinä maailma on kuitenkin tavallisen syvänsinisen ja kirkkaanvihreän sijasta tasaisesti hailakan siniharmaa, mutta sadetta ripottelee niin harvoin ja vähän, ettei siitä ole sanottavasti hyötyä. Silloin minusta on mukava keksiä erilaisia pieniä iloitsemisen aiheita synkästä säästä huolimatta. Tällaisia löysin tällä viikolla:

Kampaaja




Minulla on ollut täällä kampaajaongelma jo varsin pitkään. Vaikka selkeästi ilmoitan, mitä haluan ja toivon, ei lopputulos koskaan vastaa odotuksiani. Väri on joko liian lämmin, liian vaalea tai liian tumma – jokin aika sitten kampaaja oma-aloitteisesti värjäsi pääni punaruskeaksi ja selitti, että se vaalenee (= haalistuu) siitä itsestään. Niin vaalenikin, ja näytti nimenomaan haalistuneelta punaruskealta. 

Viikko sitten menin kalliin kansallisen merkkikampaamon sijasta kylän omaan pieneen kampaamoon. Lopputuloksena oli juuri sellainen pää, jonka halusin: vaaleanruskea, kylmällä vaalealla raidoitettu, sopivan pituinen. Vähintään 20 euroa halvemmalla kuin merkkikampaamossa ja alle 100 metrin päässä kotioveltani. Miksi en aiemmin tajunnut mennä sinne?

Kevätvärit


Kuva on kammottavan huono, otettu itselaukaisimella huoneen toisesta päästä ja zoomattu ja saksittu alkuperäisestä, jossa näkyi puolet asunnostamme. Pointtina kuitenkin se, että sateisena ja viileänäkin päivänä voi pukeutua keväisesti. Keskiviikkona mustaan ja ruskeaan verhoutuneet ihmiset katselivat minua oudosti sateenvarjojensa alta, kun kuljin kuvan vaatetuksessa Cours Mirabeaulla. Minulla oli pinkki toppi, sen päällä ruusu- ja ruiskukkakuvioinen, pitsihihainen sifonkipaita ja viimeisenä äidin kutoma vaaleanpunainen lyhythihainen villatakki. Tarkenin mainiosti, joten miksi yhtäkkiä olisin pukeutunut kuin kylmimpänä ja pimeimpänä talvipäivänä vain siksi, että satoi?

Lehdet

 (kuva)

Tällä viikolla minua on hemmoteltu useammalla naistenlehdellä. Posti toi ensin Trendin, sitten BIBAn ja tänään Ellen, jonka hiljattain tilasin Air Francen kautta vuodeksi eurolla (siis euro/nro, ei euro/vuosi!) ja sain bonuksena 1500 lentomailia. Lehdistä olen löytänyt kaikenlaista kiinnostavaa, kuten esimerkiksi Trendin vinkin uudesta Lieracin puhdistusöljystä. Minulla on tapana ostaa kosmetiikkani Sephoralta ja lentokentiltä eikä apteekista, mutta näihin tuotteisiin halusin tutustua. 

(kuva)

Trendin mukaan öljyn suositushinta on Suomessa 22 euroa, mutta täällä minä maksoin omastani 13,60 e. Hyvin lähti väripeite kuonolta, joten kelpo tuote. Kiva, että suomalaiset lehdet antavat vihjeitä siitä, mitä Ranskassa kannattaa ostaa!
 
Pääsiäispuput
 
 
Meillä syödään pääsiäisenä munien sijasta pupuja. Sveitsiläisen Lindtin suklaapuput, Lapins Or, odottavat jo juhlallisessa rivissä kaapin päällä.
 
Kevätvärit 2
 


 
Kaipaan keväisiä värejä vaatteideni lisäksi myös kasvoilleni ja kynsiini. Maanantaina lakkasin viimemainitut laventelinvärisiksi Mavalan viimekesäisellä Touch of Provence -lakalla (osuva nimi!) ja äsken vaihdoin värin kovasti hypetetyn Essien koralli-persikkaiseen sävyyn Cute as a Button. Kuvassa lopputulos salamalla ja ilman, oikea väri on jotain noiden väliltä. Pirteä joka tapauksessa. 
 
Sephoran, Monoprix'n ja Paul-leipomon myyjät
 
Tällä viikolla olen saanut niin erinomaista palvelua em. liikkeissä, että se on jäänyt erityisesti mieleeni. Sephoralla toki käyn niin usein, ettei ole ihmekään, että myyjät muistavat minut, mutta eilen siellä oltiin harvinaisen mukavia. Sisään astuttuani paikalla oli kaksi luottomyyjääni, joista minua lähimpänä seissyt huikkasi toiselle kesken asiakaspalvelunsa "katsos, lempiasiakkaamme tuli!" ja jatkoi sen jälkeen juttua oman asiakkaansa kanssa. Toinen myyjistä paitsi haki ja myi minulle tarvitsemani tuotteen, myös esitteli sen minulle tosikäytössä omalla ihollani, jakoi omat vinkkinsä ja kokemuksensa sen käytöstä, suositteli minulle kysymäni toisen tuotteen sijasta paremmin sopivan vastaavan tuotteen ja kysyi lopuksi, mistä kaikista voiteista ja tuoksuista haluaisin näytteitä. Sain jo viime viikolla eräästä meikkivoiteesta pienen muovipurkillisen kotiin vietäväksi, ja samainen myyjä oli laittanut purkin niin täyteen, että olen meikannut siitä viikon ja vieläkin on voidetta jäljellä. Nyt sain testattavaksi toista meikkivoidetta sekä kahta hajuvesiuutuutta. Ainakaan ei tule tehtyä hukkaostoksia. 
 
Sen sijaan kummastelin, mistä Monoprix'n, paikallisen Anttilan, myyjä mahtoi niin hyvin muistaa minut. Kassalla myyjä muistutti kanta-asiakaskortista, "tiedän että teillä on se, minä kehotin teitä silloin ottamaan sen" (kortti on ollut minulla jo vuoden...!) ja tiedusteli, missä asun. Kysymystä ihmetellessäni myyjä sanoi, että jos joskus haluaisin tehdä ruokaosastolla enemmän ostoksia kuin itse jaksan kantaa kotiin, heillä on ilmainen kotiinkuljetuspalvelu. Tätä keskustelua emme siis käyneet ruoka- vaan naistenvaateosastolla. Mistä myyjä mahtoi tietää, ettei minulla ole autoa enkä niin ollen voi ostaa kerralla enempää kuin mitä pystyn bussilla roudaamaan?
 
Haen yleensä jokapäiväisen leipämme Paul-ketjun leipomosta Aixin keskustasta. Usein ostan samalla kertaa lounaaksi täytetyn patongin, joista tonnikalatäytteinen on ehdottomasti paras. Viidellä viime kerralla tonnikalapatongit ovat kuitenkin olleet aina loppu. Alkuviikosta ennätin juuri astua leipomoon sisälle, kun energinen myyjätyttö hihkaisi kaupan toisesta päästä: "Nyt meillä on tonnikalapatonkeja!" ja lisäsi vielä olevansa niin hyvällä mielellä, kun pystyi vihdoinkin myymään minulle tonnikalaleivän. En ollut ehtinyt edes avata suutani kysyäkseni, oliko tonnikalaleipiä vielä jäljellä. Ostin tietysti sellaisen, vaikka en alunperin ollut aikonut ottaa muuta kuin perusleivän illallispöytäämme.
 
Toivottavasti ensi viikkokin on yhtä täynnä pieniä arkipäiväisiä ilonaiheita itse kullekin. Sitä odotellessa, tipuista ja pupuista pääsiäistä!            
 
 
 (kuva)