Esimerkkiarkipäivä suoraan elävästä elämästä

Kun pari viikkoa sitten kyselin, mistä aiheista blogissani haluttaisiin lukea, melkein jokaisessa vastauksessa mainittiin ranskalainen perusarki. Allez, täältä pesee kun kerran pyysitte: millainen on normipäivä tässä tavallisessa, tylsähkössä elämässäni?

Aamulla minulla on kello soimassa vaihtelevasti välillä 5.45 - 6.15. Aikaisemmin heräsin systemaattisesti klo 5.30, mutta olen varmaan vanhentunut muutamassa kuukaudessa sen verran, etten millään enää jaksaisi herätä ihan niin aikaisin. Kaikista työkavereista minä asun lähimpänä byroota, vähän alle 5 km:n päässä, ja herään silti kaikkein aikaisimmin (sanotaanko oikeasti noin? kuulostaa kummalta). Tykkään kuitenkin mieluummin herätä ajoissa ja tehdä kaikki pitkälliset aamutoimeni rauhassa kuin nukkua viime hetkeen saakka ja riehua sitten puoli tuntia hulluna, kun pitäisi jo olla valmista eikä ole. 

Mitä näihin tärkeisiin aamutoimiini sitten kuuluu? Yleensä aloitan lounassalaatin valmistuksella. Todennäköisesti olisi järkevämpää tehdä salaatti valmiiksi edellisiltana kuin istua kuudelta aamulla puolinukuksissa keittiön pöydän ääressä pilkkomassa kurkkua, mutta kun en tykkää yön yli jääkaapissa muovipurkissa nukkuneesta eväästä. Samana päivänä valmistetussa salaatissa on ihan erilainen tuoreuden tuntu, tai sitten se on pelkästään psykologista. 

Kun lounas on valmis, menen suihkuun, pesen ja kuivaan hiukseni ja herätän sitten E:n. Tässä vaiheessa aikaa heräämisestä on kulunut noin tunti. Tehokkaampaa olisi, jos a) meillä olisi kaksi kylpyhuonetta tai b) voisimme olla siellä molemmat yhtä aikaa, mutta kylpyhuoneeseemme ei kerta kaikkiaan mahdu kahta ihmistä samanaikaisesti. Minä en pääsisi kiipeämään pois kylpyammeesta, jos E olisi samaan aikaan pesemässä hampaitaan, koska kylpyammeen ja pesualtaan välillä on ehkä noin 50 cm tilaa. E vielä ylpeilee, että meidän asunnossamme on isompi kylppäri kuin naapureilla. En viitsinyt sanoa, että vanhempieni kylpyhuone on suunnilleen olohuoneemme kokoinen ja kyseessä on tavallinen rivitalo eikä mikään ökyhuvila. Tästä kuvasta saa käsityksen mittasuhteista:

     

Kun olen saanut E:n hereille, menen olohuoneeseen meikkaamaan. Siihen kuluu 30-45 minuuttia riippuen siitä, kuinka yksinkertaisen tai monimutkaisen sotamaalauksen kulloinkin päätän tehdä. Joskus olisi kiva mennä töihin ilman meikkiä tai pelkällä ripsivärillä, mutta ne harvat kerrat kun olen moista yrittänyt, saan osakseni vaivihkaisia katseita ja kommentteja tyyliin "ethän vaan ole kipeä" tai "onhan sinulla kaikki hyvin". Olen opettanut nämä penteleet liian hyvään...! 

Itse asiassa aamutoimillani on samanlaiset "time slots" kuin lentokoneilla tai tv-ohjelmilla: kaikki tapahtuu suunnilleen samaan aikaan joka aamu. Jos meikki on valmis klo 7.50, tiedän olevani aikataulussa; jos olen jo pukeutunut klo 7.40, olen aikataulusta edellä; ja jos kaikki on vielä vaiheessa kello kahdeksalta, on aamu menossa pahasti ns. reisille. Tämän takia pyrin aina valitsemaan vaatteeni ja käsilaukkuni ym. asusteet jo edellisenä iltana, koska aamulla minulla ei todellakaan ole aikaa seisoskella vaatekaapin edessä pohtimassa, huvittaisiko tänään laittaa harmaa hame vai punamusta mekko. Joskus tietty käy niinkin, ettei edellisiltana valittuja vaatteita yhtäkkiä ollenkaan huvitakaan pukea päälle, mutta se ei onneksi ole ihan normiarkea. 

Yleensä olemme E:n kanssa talosta ulkona varttia yli kahdeksan. Lähtöä edeltää joka aamu jonkinlainen säätö, kun E pohtii (ja kysyy totta kai minun mielipidettäni!), pitäisikö ikkunaluukut sulkea vai jättää auki ja viedäänkö roskat tänään vai vasta huomenna. Hän myös laittaa edellisiltana tiskatut tiskit takaisin paikoilleen, pesee silmälasinsa ainakin kaksi kertaa, pyyhkii pöydän ja tekee kaikenlaista, mikä minun mielestäni voisi vallan hyvin odottaa iltaan. Mitä väliä, onko pöydällä tomaatinsiemenlimaa tai leivänmuruja, kun kumpikaan ei ole kotona niitä näkemässä? Kuulemma töihin ei voi lähteä, jos kotona on jokin epäsiisteys odottamassa. Toista kertaa en kyllä ota puolisokseni pesukarhua... Toki ajatuksena olisi pärjätä tällä yhdellä ja samalla puolisolla loppuelämä. 

Aamiaista syömme kotona vain viikonloppuisin, arkiaamuina menemme kahvilaan. Kylässä on neljä baari-kahvilaa, joista jokaisella on oma asiakaskuntansa eikä kenellekään tulisi mieleenkään mennä muihin kolmeen. Kahvilat aukeavat seitsemän maissa. Useimmat juovat vain nopean perusespresson, mutta me otamme aina saman perusaamiaisen: E:lle iso maitokahvi, minulle pienempi maitokahvi ja kolme tartines eli voileipää, käytännössä kirjaimellisesti leipää ja voita eli kolmeen osaan leikattu, halkaistu patonki, jolloin kumpikin saa kolme puolikasta. Yhdellä puolikkaalla on voita ja hilloa, kahdella muulla pelkkää voita. Kuitupitoisia ja ravitsevia aamiaisia puurolla ja kinkkujuustoleivillä ei täällä harrasteta. Satunnaisesti poikkeamme leipomossa ennen kahvilaan menoa ja nappaamme mukaamme tuoreita, vielä kuumia croissanteja ja/tai suklaaleipiä, mutta hyvin harvoin, sillä ne ovat tuhoksi sekä E:n kolesterolille että minun linjoilleni. 

Kahvilassa kuluu normaalisti puolisen tuntia. Minä luen sanomalehden ja E höpöttää vieressä ja häiritsee lehdenlukuani. Sitten lähdemme kumpikin töihin; yleensä ajamme peräkkäin, vilkuttelemme toisillemme taustapeilin kautta ja lähetämme lentosuukkoja. Töissä olen nykyään melko tasan yhdeksältä, joskus viisi minuuttia ennen tai viisi yli. 

Lounastunti kestää meillä puolitoista tuntia, puoli yhdestä kahteen. Yleensä syön töissä aamulla tekemäni salaatin, tai jos olen ollut laiska tai kotona ei satu olemaan salaattiaineksia, tilaan töihin valmiin lounassalaatin tai muun kevyehkön lounaan. Syötyäni joko istuskelen kahteen asti aulan mukavissa nojatuoleissa ja luen tai lähden nopeille asioille, tankkaamaan, pesemään auton tms. Joskus lähden ruokatunnilla kotiin, koska matka kestää vain kymmenisen minuuttia ja koska syön nopeasti, minulle jää hyvinkin melkein tunti aikaa lojua sängyssä lukemassa. Sen jälkeen on tosin pahuksen vaikea lähteä uudestaan takaisin töihin. 

Pääsen töistä klo 18.30 tai niillä main, E viiden nurkilla. Kotiin lähtiessä päivittäinen suuri arvoitus kuuluu, mistä ja kuinka nopeasti löydän parkkipaikan. Talossamme ei ole pihaa, omia parkkipaikkoja tai autotalleja, joten auto on jossain kadun varrella, minne sen sattuu saamaan. Joskus on onni myötä ja paikka löytyy saman tien ihan vierestä, mutta olen myös useammin kuin kerran ajellut korttelirallia kylän ympäri 25 minuuttia ennen kuin vähänkään kelvollinen paikka on vapautunut. Jännitystä elämään! Ikinä ei voi tietää töistä lähtiessä, mihin aikaan oikeasti on kotona.

Ranskalaiseen arkeen kuuluu aivan oleellisena osana jokapäiväisen leivän ostaminen. Kylän kolmella boulangeriella on jokaisella omat vahvuutensa: yksi tekee keskinkertaista leipää mutta älyttömän hyviä croissanteja, toisella on kylän rapein leipä ja kolmannella mukavin myyjä ja varma parkkipaikka oven edessä. Leivän hakee useimmiten E, koska hän pääsee töistä ennen minua. Suomessa minusta tuntuu aina kummalliselta, että leipää ei osteta joka päivä, vaikka ruisleipä säilyykin aivan eri tavalla kuin patonki. Joskus kotona ollessani vanhemmat toteavat, ettei tänään tarvitakaan kaupasta mitään, johon minä aina, että tarvitaanhan me leipää! Ranskalainen, ainakaan omani, ei myöskään pysty syömään mitään ilman leivän puputtamista. Ravintolassakin pitää lopettaa syöminen siksi aikaa, että tarjoilija tuo uuden leipäkorin, vaikka ruoka olisi kuinka lämmintä ja hyvää. 

   

Töistä tultuani tarvitsen aina noin puolen tunnin hengähdystauon, jonka aikana saan olla aivan rauhassa, mieluiten yksin makuuhuoneessa Facebookissa tai lukemassa. E taas on heti innokkaana kertomassa päivän kuulumisiaan ja valittaa, ettei ole nähnyt minua sitten aamun ja nyt kun olisi aikaa keskustella, sulkeudun toiseen huoneeseen. Keskustelu vain ei ole varsinaista keskustelua vaan monologia siitä, mitä töissä on tapahtunut, mitä kukakin on sanonut, mitä postia on tullut, paljonko asiakkaita leipäkaupassa oli sun muuta, mitä minun ei aivan välttämättä ole saatava tietää heti välittömästi. Useimmiten E häipyy jossain vaiheessa suihkuun ja minä nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, rentoudun ja pitkitän sängystä nousemista mahdollisimman kauan. Tästä syystä iltamme venyvät joka kerta myöhään: tehokkaampiakin voisimme olla, ruoka voisi olla pöydässä jo ennen kahdeksaa ja me nukkumassa kymmeneltä, mutta minä todella tarvitsen muutamaa hetkeä itselleni. 

Tavallisesti alamme siinä kahdeksan jälkeen miettiä, mitä syötäisiin. Minä olen kaikkea muuta kuin ranskalainen perheenemäntä, joka laittaa joka päivä itse tuoreista aineksista kunnon aterian. Meillä kriteereinä ovat, että ruoan pitää valmistua mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman vähällä vaivalla ja tuottaa mahdollisimman vähän tiskiä. Niinpä me syömme paljon puolivalmiita juttuja: kala- tai jauhelihapihvejä, valmiita lihapullia, pastaa valmiskastikkeella... Ei minulla ole aikaa keitellä tunnin verran muhivaa bolognaisekastiketta, kun purkista kerran saa ihan syömäkelpoista parissa minuutissa. Joskus joku sanoi, että itse tehty ruoka tulee ihan yhtä nopeasti, mutta ei tule: siinä ajassa, jossa olen jo tehnyt perunamuussin valmiista jauheesta, ei perunoiden keitinvesikään vielä kunnolla kiehuisi. Ja sitten ne pitäisi vielä keittää kypsiksi ja muussata.

Minä syön tavallisesti nopeammin kuin E ja häivyn takaisin makuuhuoneeseen jättäen E:n syömään loppuun ja katsomaan samalla tv:tä. Jossain vaiheessa hän tulee huutelemaan minua tiskaamaan, jolloin vastaan viisi kertaa peräkkäin "ihan kohta" ja toivon, että E kyllästyisi ja tiskaisi itse. Joskus näin käykin. 

Ranskassa illan tv-ohjelmat tulevat yleensä klo 21 ja 23 välillä, joten jos haluamme katsoa jotain, ei nukkumaan mennä ennen kuin aikaisintaan klo 23. Iltapesut, seuraavan aamun tavaroiden valmistelu, hetki juttelua sängyssä ennen nukahtamista ja voilà, kello on taas puoli kaksitoista ja unta ehtii jälleen saada vain reilut kuusi tuntia ennen seuraavaa päivää ja samoja rutiineja. 

Tällaisia päiväni useimmiten ovat, hashtag #myfrenchlife. Kuten huomaatte, tällaisesta tasapaksusta päiväohjelmasta on hankala kehitellä kovin kiehtovia postauksia blogiin. Toivottavasti saitte tästä kiinnostavan kurkistuksen suomalais-ranskalaiseen arkeeni! Kommentoikaa ja kyselkää ihmeessä, jos haluatte tietää jotain, mitä en ole tullut ajatelleeksi mainita.     

Uusi pää

Kun viime viikolla päivittelin, ettei minulle tapahdu mitään, en ollenkaan muistanut mainita, että itse asiassa minulla on parhaillaan meneillään hyvinkin suuri ulkonäöllinen muutos.

Olen muuttanut kampaustani! 

Jollekin se on hyvinkin arkipäiväistä, mutta minun kohdallani niin harvinaista, että se todellakin ansaitsee oman blogipostauksen. Olenhan pitänyt täsmälleen samaa otsispolkkatukkaa suunnilleen siitä asti, kun minulla alkoi olla riittävästi hiuksia, eli yli 30 vuotta. Kampaaja oli aivan ihmeissään, miten joku pystyy pitäytymään samassa hiusmallissa koko ikänsä. Pääasiallinen perusteluni oli helppous: minun ei koskaan tarvinnut tehdä hiuksilleni mitään muuta kuin pestä ja kuivata ne. Ei kihartimia, suoristusrautoja, lämpörullia tai muitakaan vempeleitä, vain hiustenkuivaajalla tukka kuivaksi ja voilà. Bad hair day oli minulle lähes tuntematon käsite.

Olin kuitenkin jo jonkin aikaa ollut kyllästynyt. Ei ihmekään, kun peilistä oli jo lapsuudesta saakka katsonut aina samannäköinen pää, mitä nyt väri ja latvojen pituus oli vuosien saatossa hiukan vaihdellut. Selitin kampaajalle, kuinka kaipaisin vähän jotain uutta mutta ei kuitenkaan liian radikaalia, ei liian lyhyttä mutta ei kovin paljon pidempääkään, jotain, mikä uudistaisi kevyesti lookini olematta silti dramaattisen erilainen. Toisin sanoen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä halusin. Onneksi kampaajalla oli. 

Tänään näytän tältä:

Etenkin alimmasta kuvasta erottuu hyvin, että hiukseni on leikattu kerroksittain, mikä tuo niihin volyymia. Suurin muutos on otsatukka; ensimmäisinä päivinä jouduin katsomaan peiliin kaksi kertaa peräkkäin, koska peilikuvani näytti niin kertakaikkisen oudolta, mutta nyt olen tottunut ja täytyy myöntää, että ei harmita hiukkaakaan. 

Olen saanut pelkästään positiivista palautetta: kuulemma näytän aikuisemmalta, pirteämmältä, kasvoni tulevat paremmin esille ja muutenkin kaikki on paremmin kuin ennen. Kieltämättä itsekin näen eron. Allaolevilla kuvilla on eroa tasan kuukausi:

Kumpi on teidän mielestänne parempi, entinen vai uusi kampaus?

  

... ettei jotain hyvääkin

Susu-ystäväni oli eilisessä kommentissaan oikeassa: kettumekko päällä ei voi ketuttaa! Tällainen se on:

   

Kieltämättä minua ei tänään ole ketuttanut yhtään. Luin eilisen postaukseni uudelleen ja kokosin sen vastapainoksi kaikenlaista, mikä ketutuksen sijaan ilahduttaa:

Melkein 30 FB-tykkäystä ylläolevaan kuvaani. En sen kummemmin kalastele tykkäyksiä enkä kommentteja enkä kovin usein edes julkaise kuvia itsestäni, en ainakaan kokovartalokuvia, mutta kukapa ei kehuista pitäisi, jos sellaisia saa. 

Pomo kehui eilen kahteen eri otteeseen valmistelemaani tiivistelmää Suomen sähkömarkkinoista. Hän kysyi, olivatko kaikki siihen käyttämäni sivut vain suomeksi (Energiavirasto, Työ- ja elinkeinoministeriö, Energiateollisuus jne.) ja kun sanoin niiden olleen, hän huomautti pääpomolle, etteivät he olisi millään saaneet tarvitsemiaan tietoja ilman minua. 

Saan pian työpöytäni yläpuolelle somat led-tuikkuvalot nykyisten teollisuushallivalojen tilalle.

Kävin tänään lounaalla Ikeassa ja ostin paitsi silliä, myös vaaleanpunaisen roskiksen ja kynä- ja paperiliitinpurkin:

Menen tänään ensimmäistä kertaa uudelle vesijumppatunnille.

Lähden kuukauden päästä viikonlopuksi Amsterdamiin. 

Lauantaina kampaajalle lähtiessäni en ehtinyt enkä viitsinyt meikata kunnolla ja vain kevyesti ehostin kasvoni. Sain epätavallisesta lookistani kehuja ja tänään tulin samanlaisilla nudekasvoilla töihin:

On jo melkein lokakuun puoliväli, mutta täällä tarkenee edelleen paljain säärin ja ilman takkia. Minulla on tosin uusi, loppukesän alennusmyynneistä ostamani hopeanharmaa välikausitakki, jota jo mielelläni pitäisin, mutta jokainen päivä ilman sukkia on ehdottomasti plussaa.

Työkaveri tarjoili meille aamulla omasta puutarhastaan poimimiaan omenoita.

Tervetuloa päiväksi seuraani

Koska arkipäiväpostaukseni koetaan kiinnostaviksi, mikä olisikaan siinä kategoriassa parempi kuin kuvitettu postaus yhdestä perusarkipäivästäni? Pääsette yksinoikeudella seuraamaan minua eilisen päivän aikana, toki ainoastaan niiltä osin, jotka soveltuvat kuvattaviksi ja julkaistaviksi.

Eilen oli lenkkiaamu, joten lähdin liikkeelle jo anivarhain (tai ennen sianpieremää, kuten berliiniläisellä ystävälläni on hurmaavasti tapana sanoa). Lähdin kotoa klo 6.40, ajoin leipomon kautta töihin, tulin tuomaan eväät jääkaappiin ja laittamaan työhuoneeni ilmastoinnin valmiiksi päälle ja lähdin lenkille tasan klo 7. Aurinko oli vielä melko matalalla, mutta lämpötila jo +25°C.

    

Näkymiä lenkkireittini varrelta:

Ei ihan helpolla uskoisi, että ollaan yhdellä Etelä-Ranskan suurimmista teollisuus- ja yritysalueista! Tältä lenkkipolkuni näytti jälkeenpäin kartalla:

Kun kuvan klikkaa suuremmaksi, näkyy yritysalueen raja selvästi. Me olemme onneksi aivan sen laidalla ja heti kadun toisesta päästä aukeaa kukkula, jolla risteilevät polut näkyvät hyvin kuvassa. Valinnanvaraa riittää, jotta samaa reittiä ei tarvitse kulkea joka kerta!

Lenkin jälkeen painelin kiireesti suihkuun ja sitten levitin maalausateljeeni työpöydälleni. Päivän kasvoni ovat tässä pussukassa:

Karut ennen- ja jälkeen-kuvat:

Ai että oli huikeaa meikata ilmastoidussa byroossa ilman, että kaikki valuu saman tien noroina kasvoilta! 

Kun olin saanut kauneustuotteeni siivottua näkyviltä ja työkaverit olivat suorittaneet joka-aamuisen poskisuudelmakierroksen, oli lopultakin aamiaisen aika:

Suklaa-vaniljakreemileivonnainen todennäköisesti hävitti parissa minuutissa koko lenkistä saadun hyödyn, mutta en minä nyt paahtoleipääkään pysty töissä laittamaan.

Koska aamupäivä oli melko hiljainen, minulla oli aikaa opiskella itsekseni Excelin saloja.

Ennen kuin tulin tänne töihin, en ollut käyttänyt Exceliä juuri ollenkaan. Nykyisin töihini kuuluu lähinnä valmiiksi luotujen taulukoiden täyttämistä ja muokkaamista, minkä hallitsenkin, mutta halusin opetella hieman vaativampia tehtäviä siltä varalta, että joskus joutuisin sellaisia tekemään ja jotta en silloin olisi comme une poule devant un couteau, kuin kana veitsen edessä, eli aivan osaamaton. 

Lounaaksi minulla oli poikkeuksellisesti kaupan valmissalaatti eikä itse tehty. Ehdin tosin syödä lohi-kurkku-pastasalaatistani leijonanosan ennen kuin muistin ottaa kuvan:

    
Tällainen on normaali työpaikkalounaani: salaatti, Krisprolls-korppu tai pari, maustamaton rahka, hedelmä (tässä tapauksessa litteä persikka, uusi suosikkini, sekä luumu) ja tölkki Perrieriä. 

Iltapäivä kuluikin sitten työn touhussa kääntäessäni erästä dokumenttia englanniksi. Dokumentti alkoi isoilla punaisilla kirjaimilla STRICTLY CONFIDENTIAL, joten siitä ei tietenkään ole kuvaa, mutta tällaiselta työympäristöni näyttää noin muuten, esim. juuri tällä hetkellä:

Työrupeaman katkaisi hetkeksi hedelmälähetti. Kollegani mies on työttömäksi jäätyään hiljattain ryhtynyt toimittamaan viikottaisia vihannes- ja hedelmätilauksia. Toisin sanoen hän kokoaa joka viikko vaihtuvan muutaman kilon kassillisen vihanneksia ja/tai hedelmiä ja toimittaa viikon annoksen tilauksesta perille. Kaikki tuotteet ovat luomua ja tulevat lähiseudulta, korkeintaan parinkymmenen kilometrin säteeltä Aixista. 

Tämän viikon hedelmäkassissa oli vesimelonia, tavallista melonia, luumuja ja nektariineja:

Lähdin töistä n. klo 18.45 ja jouduin vielä käymään läheisessä Carrefour-hypermarket-ostoskeskuksessa hakemassa kenkäni, joiden korkolaput piti uusia.

Käväisin kaupan puolella ostamassa illalliseksi E:lle grillatun kanankoiven ja itselleni sushia ja pääsin sitten lopultakin kotiin. Iltaisin olen työpäivän jäljiltä ja kuumuuden takia niin väsynyt, etten saa aikaiseksi kuin aivan välttämättömimmän: ruokaa pöytään, tiskit tiskattua ellen onnistu nakittamaan hommaa E:lle ja seuraavan päivän vaatteet ja tavarat valmiiksi. Sekin on useimmiten kinkkistä puuhaa. Minkä näistä nyt valitsisi?

Täksi päiväksi ylleni valikoitui lopulta musta valkopilkullinen mekko, joka näyttää henkarilla tältä...

... ja tänään ylläni tältä:

Vielä oli siirrettävä omaisuuteni eilisestä käsilaukusta tämänpäiväiseen...

... ja päivä oli pulkassa, aika mennä kylpyhuoneen kautta sänkyyn ja toivoa, että tänä yönä olisi edes vähän vähemmän kuuma. Ei varsinaisesti ollut, mutta en sentään heräillyt pitkin yötä. 

Hankala heinäkuu

Suomessa ei kavereiden Facebook-päivitysten ja iltapäivälehtien otsikoiden perusteella ole tänä vuonna ollut kesää juuri ollenkaan, mutta lohdutukseksi voin sanoa, ettei tämä toinen ääripääkään mitään varsinaista herkkua ole. Etelä-Ranskassa on ollut jatkuva helle toukokuusta saakka; en edes muista, milloin päivälämpötila olisi viimeksi ollut alle +30°C. En ole enää aikoihin viitsinyt katsoa säätiedotuksia, koska ilmankin tietää tasan tarkkaan, että seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä on jälleen +34° tai enemmän. 

Tämä on 12. Aixissa viettämäni kesä, joten periaatteessa minun pitäisi olla jo tottunut tähän, mutta raskasta ainainen kuumuus on silti. Kyse ei ole vain suomalaisista helteensietogeeneistäni, vaan täällä koko ikänsä asuneet kolleganikin valittavat, kuinka tätä ei vain enää jaksaisi. Asuntomme sisälämpötila on jatkuvasti +28°C tienoilla, alin lukema tänä kesänä oli +25°C sisällä ja siitäkin on muutama viikko aikaa. 

Nukkuminen on tukalaa, sillä yölläkin lämpötila pysyttelee lähellä +25°C eikä ilmassa ole tuulen häivääkään. Heräilen pitkin yötä, kääntelen kylkeä ja yritän nukkua mahdollisimman kaukana E:stä, jotta ihokontakti ei tekisi olosta vieläkin kuumempaa. Meillä on tänä kesänä ikkunoissa hyttysverkot, mikä mahdollistaa ikkunoiden ja ikkunaluukkujen auki jättämisen yöksi, mutta siitä ei ole juurikaan apua. Myöhään eilisiltana seisoin pimeän turvin alasti hyttysverkon edessä enkä tuntenut mitään eroa makuuhuoneen sisäilman ja ulkolämpötilan välillä. Ainoa keino saada unta on mennä kylmään suihkuun juuri ennen nukkumaanmenoa, jättää iho kuivaamatta ja mennä kostealla iholla nukkumaan. Lakanat kastuvat joka tapauksessa hiestä yön aikana. Tänä aamuna minun oli tarkoitus mennä varhaiselle aamulenkille, mutta en jaksanut, koska heti aamulla klo 7.30 oli jo +27 astetta lämmintä. 

Aamuisin hiukset eivät kuivu pesun jälkeen lämmöstä huolimatta, koska päänahka hikoaa. Olen siirtynyt meikkaamaan värillisellä aurinkovoiteella, koska mikään normaali meikkituote ei toistaiseksi pysy hikisillä kasvoillani. Silmät ehostan Make Up For Ever -merkin vedenkestävillä tuotteilla, joita käyttää mm. Ranskan taitouintijoukkue. Ne ovat ainoat, jotka eivät valu värillisinä hikinoroina silmien alle ja pitkin poskia. Käytän töissä ohuita ja avokaulaisia kesämekkoja, mutta nekin tuntuvat liimautuvat ihoon kiinni. En käsitä, miten byroon miehet pärjäävät pitkissä housuissa, umpikengissä ja sukissa!

Päivä kuluu mukavasti ilmastoidussa byroossa, mutta heti kun avaan kotioven, iskee vastaan lähes tukahduttava, höyrysaunatyyppinen ilma. Olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen pitkiin työpäiviini ja siihen, että käyn kotona vain nukkumassa, koska suoraan sanoen kotona on parhaillaan aika tuskallista viettää aikaa muualla kuin viileän suihkun alla. Jos minulla olisi uima-allas, kuten täkäläisillä yleensä on, hyppäisin sinne heti töistä päästyäni enkä tulisi pois ennen myöhäistä iltaa...! 

Kuumuus vaikuttaa myös ruokahaluun. Eilen minun oli tarkoitus tehdä pastaa ja jauhelihakastiketta, mutta pelkkä ajatuskin kiehuvasta vesikattilasta sai nälän kaikkoamaan. Lopulta joimme illalliseksi pullon samppanjaa ja söimme paahtoleipää ja melonia. 

Vaikka siis Suomessa kesä on kurja, antaisin tällä haavaa aika paljon siitä hyvästä, että saisin edes muutaman viileän, raikkaan päivän tänne kuumuuteen. Sellaisia ei kuitenkaan ole luvassa: vaikka aamun sanomalehden sääsivu julistaa lämpötilan laskevan perjantaina, tarkoittaa se käytännössä lämpötilan laskua +35°:sta +31°:een. Ei paljon lohduta. Pohjoisen ihmiset maksavat satoja euroja äkkilähdöistä etelän lämpöön; jos voisin, vaihtaisin kernaasti hieman etelän lämpöä vaikkapa sadekuuroon. Tekisi hyvää puolin ja toisin.  

   

Olympia 2014

Lokakuu vilahti jälleen kerran ohi lähes huomaamatta, ensimmäiset viikot kärsimättömän odotuksen vallassa ja viimeinen puolestaan toipuessa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Näin antoisaa kuukautta ei aivan joka vuosi kohdalle osukaan, valitettavasti!

Puhun tietenkin viikon takaisesta Mireillen Olympia-viikonlopusta. Edellisestä kerrasta vuonna 2005 oli kulunut jo yhdeksän vuotta, joten lienee ymmärrettävää, että innostukseni ja kärsimättömyyteni olivat huipussaan viime torstaina, kun tuli vihdoin aika nousta Pariisin-koneeseen. Liput minulla oli ollut jo miltei vuoden ja varasin jopa parkkipaikan lentokentältä melkein kuukautta aiemmin, jotta kaikki varmasti olisi ennakoitua ja valmista hyvissä ajoin.

Lähdin Pariisiin työpäiväni jälkeen ja lento lähti puolisen tuntia myöhässä, joten olin lopulta perillä hotellissani vasta iltakymmenen jälkeen. Olin sopinut samalle illalle treffit parhaan pariisilaisystäväni Gillesin kanssa, jota en ollut nähnyt kolmeen vuoteen, eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, vaikka vihdoin tavatessamme kello oli jo yli yhdentoista. Vaikka olemmekin pitäneet yhteyttä Facebookissa ja sähköpostitse, juteltavaa oli niin paljon, että aperitiivi + pizza -illallisemme kesti lopulta pikkutunneille saakka. Lupasin tulevaisuudessa käydä vähän useammin pääkaupungissa vierailulla.

Perjantai oli ensimmäinen varsinainen konserttipäivä ja olin totta kai heti aamusta aivan täpinöissäni. Istuin aamiaispöydässä ja mietin, miten kummassa saisin aikani kulumaan iltaan asti. Ikään kuin Pariisissa pääsisi tekemisen puute iskemään...! Koska olin paikalla vain ja ainoastaan Mireilleä varten, minua ei edes huvittanut kiertää nähtävyyksillä, jotka suurimmaksi osaksi tunnen jo muutenkin. Museoihin ei keskittymiseni olisi riittänyt, kun tiesin, mitä illalla olisi luvassa. Niinpä kävin vain jokaisen Pariisin-visiitin pakollisissa kohteissa, Pyhän Ritan kappelissa Pigallella Moulin Rougea vastapäätä sekä St Philippe du Roulen kirkossa. 

Yksi suunniteltu vierailukohde minulla oli, nimittäin Café des Chats, kissakahvila. Niitä on Pariisissa kaksi, toinen Marais'ssa ja toinen Bastillen korttelissa. Minä menin Bastillen kahvilaan, koska sinne ei tarvitse pöytävarausta. Teen kissakahvilasta piakkoin oman postauksen kuvineen.

Ennen kissakahvilassa nauttimaani lounasta päädyin sentään Champs-Elysées'n Sephoralle, jonka kuuluisi olla jokaisen kosmetiikkafanin taivas ja paratiisi. Minulle Sephora ei ole sen eksoottisempi kuin keskivertosuomalaiselle Sokos tai Anttila, koska ketjun liikkeitä on Aixissakin kaksi, mutta Champs-Elysées'n lippulaivaliike on toki aivan eri kokoluokkaa. Siellä myydään tuotteita ja merkkejä, joista ei Aixissa ole välttämättä kuultukaan. 

Huomasin kuitenkin yllätyksekseni, etten kaivannut sieltä mitään ylimääräistä niiden artikkeleiden lisäksi, joita olin tullut varta vasten hakemaan. Alunperin menin ostamaan matkakokoista silmämeikinpuhdistusainetta sekä tehokkaampaa peitevoidetta tummille silmänalusille, koska tiesin, etten tuona viikonloppuna nukkuisi montakaan tuntia. Ne mukanani myös poistuin kaupasta, mutta yhtään heräteostosta minua ei edes huvittanut tehdä. Ihmettelin itsekin, kuinka voin olla näin blasée. (Paatunut, kyllästynyt, muuttunut välinpitämättömäksi? Pitkä bloggaamattomuus kostautunee nyt, sillä en taaskaan tahdo keksiä monille sanoille suomenkielisiä vastineita.) 

Mireillellä on yleensä tapana saapua konserttisalille klo 15 maissa ja olin päättänyt hankkiutua Olympian takaovelle niihin aikoihin. Tällä kertaa olin edellisistä Olympia-kerroista poiketen valinnut hotellini samalta kadulta, rue Caumartinilta, enkä todellakaan enää ikinä asetu minnekään muualle. On luksusta voida palata konsertin jälkeen kävellen takaisin tai viipyä viime hetkille saakka hotellihuoneessa tietäen, että Olympian sisäänkäynnille on kahden minuutin kävelymatka.

Paikalle päästyäni totesin kuitenkin, että paikalla ei ollut enää juuri ketään, ja tajusin myöhästyneeni. Toisella puolella katua vastaan tuli fanituttuja, jotka vahvistivat, että Mireille oli tullut jo melkein tuntia aiemmin ja vapissut niin valtavasti jännityksestä, ettei hän ollut pystynyt pitelemään kynää kädessään kirjoittaakseen jollekin nimikirjoituksen. Koska minulla näin ollen oli koko loppuiltapäivä aikaa, kävin vaateostoksilla hotellini vieressä ja olin juuri tullut kaupasta ulos, kun espoolainen faniystäväni T-M bongasi minut kadulta. Mekään emme olleet nähneet sitten Tallinnan konsertin syksyllä 2011. Menimme huoneeseeni toviksi juttelemaan, kunnes oli jo aika alkaa valmistautua iltaa varten, sillä menimme yhteisen saksalaiskaverimme kanssa syömään ennen konserttia. Vielä siinä vaiheessa oli vaikeaa tajuta, mitä pian olisi edessä, mutta saavuttuamme ravintolasta Olympian eteen se iski:

Niin kauan ja hartaasti odotettu tapahtuma oli vihdoinkin aivan käsillä. Ensin olin laskenut kuukausia, sitten viikkoja, päiviä ja nyt lopulta laskin enää minuutteja. 43 minuuttia konsertin alkuun kuulosti suunnattoman paljon paremmalta kuin 10 kuukautta ja kaksi viikkoa...!

Jokainen Olympia on aina mainio tilaisuus tavata fanituttavia, joiden kanssa ei muuten tule pidettyä yhteyttä ollenkaan riittävän usein. Minusta tuntui lopulta, että joka kerran päätä kääntäessäni näin väkijoukossa jonkun vanhan tutun, jota piti ehdottomasti päästä tervehtimään: ranskalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, puolalaisia, sveitsiläisiä, itävaltalaisia, tanskalaisia... Fanien kesken esittelemmekin itsemme useimmiten nimellä ja kotipaikalla: Anna Suomesta, Petra Berliinistä, Marina Tanskasta tai Jean-Michel Pariisista. Kaikkein antoisin puoli itse varsinaisen konsertin lisäksi onkin tutustua tai tavata uudelleen ihmisiä niin monista maista ja huomata, kuinka Mireillen ansiosta neljästä tai viidestä kansallisuudesta koostuvassa pöytäseurueessa voi ilo olla ylimmillään ja ystävyyksiä syntyä, vaikka vain kaksi ihmistä kymmenestä läsnäolevasta olisi tuntenut toisensa etukäteen. Joku tuntee aina jonkun, joka tuntee jonkun toisen, joka esittelee muut jollekin kolmannelle. Yhteistä kieltäkään ei välttämättä aina tarvita.

Minulla ja T-M:lla oli aivan sattumalta vierekkäiset paikat eturivissä, vaikka olimme varanneet lippumme eri aikaan ja eri maissa. Eturivissä saa tosin niskansa kipeäksi, mutta on sen arvoista istua max. kahden metrin päässä Mireillestä ja seurata lähietäisyydeltä jokaista ilmettä, elettä ja hiustenheilautusta. Kamerani 21-kertaisella zoomilla pääsin jopa aivan Mireillen iholle:

Tällaiset lähikuvat eivät kuitenkaan yleensä ole niitä kauneimpia, joten tyydyin zoomailemaan vähän maltillisemmin. Koko ajan kuitenkin tykitin kuvia siihen tahtiin, että kahdesta konsertista kertyi yhteensä yli 270 valokuvaa. 

   

Kuinka kuvailla konserttielämystä sanoilla? Mireillen konsertit ovat erikoisella tavalla toistensa kaltaisia ja kuitenkin ainutlaatuisia. Tällä kertaa oli kyse paitsi paluusta ranskalaisille estradeille yhdeksän vuoden tauon jälkeen, myös ennen kaikkea 50-vuotistaiteilijajuhlasta, ja MM oli selvästi nähnyt tavallista enemmän vaivaa ohjelmiston eteen. Useita perinteisiä standardikappaleita oli korvattu harvinaisemmilla, joita minäkään en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä. Mukana oli myös järisyttävän vahva ja tunteellinen L'Hymne à l'amour, jonka aikana Mireille itsekin itki niin, että kappale oli vaikea saada laulettua loppuun:

    

Ihme kyllä, minä en itkenyt kertaakaan, mutta olin lähes jatkuvasti kokonaan kananlihalla ja kylmät väreet juoksivat pitkin kroppaani. 

Kuten joka kerta, en olisi suonut illan loppuvan ikinä, mutta vääjäämättömästi kappaleita oli jäljellä aina vain vähemmän ja sitten olikin loppuhuipennuksen aika:

        

Lavalle tuotiin valtava kakkuviritys, jonka tosin epäilen olleen enemmän paperimassaa kuin kakkua (sama kakku nähtiin nimittäin joka ilta), Mireille esitteli yleisölle äitinsä ja sitten laulettiin Joyeux anniversaire Mireille. 

Kun vihdoin olimme kymmeniä minuutteja huudettuamme ja taputettuamme purkautuneet ulos Olympiasta, suuntasin kahden ystäväni kanssa viereiseen viinibaariin debriefingiin samppanjapullollisen äärelle. Kello kävi jälleen kolmea ennen kuin olin takaisin hotellihuoneessani: en tainnut kertaakaan torstain ja sunnuntain välillä mennä nukkumaan ennen kolmea yöllä. 

Seuraavan päivän ohjelma oli hyvinkin samanlainen: päivällä hengailua ja yli kaksi tuntia odottelua Olympian artistisisäänkäynnillä, taas uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista, hotellille, uusi mekko päälle ja ravintolan kautta jälleen Olympiaan. Vietin suuren osan iltapäivästä strasbourgilaisen ystäväni Pierren seurassa, jota en ollut nähnyt yhdeksään vuoteen ja silloinkin pikaisesti ohimennen. Edellisestä kunnon tapaamisestamme oli kulunut 12 vuotta. Olimme soitelleet säännöllisen epäsäännöllisesti kerran tai pari vuodessa ja oli huikeaa nähdä, kuinka parin minuutin kuluttua jälleennäkemisestämme tuntui kuin emme olisi erossa olleetkaan. 

Konsertti oli yhtä upea kuin edellisenäkin iltana:

    

Jälkeenpäin menimme vielä Pierren kanssa myöhäisillalliselle mukanamme sekalainen seurakunta sveitsiläisiä ja espanjalaisia/etelämerikkalaisia, joista en tuntenut ketään, mutta hauskaa oli. Kutsuin Pierren hetkeksi huoneeseeni jatkamaan juttua ja kuten arvata saattaa, ehdin jälleen nukkua maksimissaan neljä tuntia ennen kuin oli taas herättävä aamiaiselle. Myös hyvä kaverini, Mireillen Sophie-sisko asui samassa hotellissa ja aamiaisen jälkeen tapasimme sattumalta, juttelimme hetken ja lupasimme tavata uudelleen Avignonissa ensi viikonloppuna.

Sitten minulla ei enää ollutkaan aikaa muuhun kuin pikaiseen matkalaukun pakkaamiseen ennen kuin oli pakko hypätä taksiin kohti Orlya. Olin koko kotimatkan ajan aivan muissa maailmoissa – ja suuren osan seuraavan päivän työpäivästäkin, myönnän – ja nyt lasken päiviä, tunteja ja minuutteja ensi torstaihin, jolloin näen Mireillen jälleen Marseillessa. Luvassa sama esitys, ja kuitenkin niin erilainen.      

A très bientôt, Mireille !