tiistai 18. lokakuuta 2016

Tunnelmia Prahasta

Kauan odotettu Praha on nyt takana ja täytyy (taas kerran) sanoa, että reissu oli joka euron arvoinen! Kommelluksilta ei toki edelleenkään säästytty, siitä lisää myöhemmin.

E pärjäsi koko matkan ajan paremmin kuin osasin odottaa ja oli reipas lentokoneessa. Välillä olin kyllä jo valmis lyömään hanskat tiskiin ja julistamaan, että tämä oli tässä ja ikinä ei enää lähdetä yhdessä ulkomaille, mutta ne fiilikset hävisivät onneksi nopeasti.

Menomatka sujui suunnilleen odotetusti pienestä viivästyksestä huolimatta, kun lennolle Amsterdamista Prahaan piti odotella matkustamohenkilökuntaa saapuvaksi edelliseltä, myöhästyneeltä lennolta. E tuskastui jonossa odottelemiseen jo heti alussa ja kyseli epäuskoisena, pitääkö tässä nyt oikeasti seistä 20 minuuttia ilman, että mitään tapahtuu tai päästään minnekään. Sanoin, että pitää, ei kone lähde ilman lentoemäntiä ja jos nämä tulevat myöhässä edelliseltä lennolta, ei sille voi mitään ja 20 minuutin myöhästyminen ei ole vielä mitään. Varsinainen lentäminen sujui sen sijaan E:ltä oikein hienosti; hän huomasi heti ensimmäisellä menolennolla, ettei siinä tapahdu mitään sen erikoisempaa kuin jos istuisi bussissa tai junassa, kunhan ei turhaan katsele ulos. 


Konsertti oli vasta sunnuntai-iltana, joten meillä oli koko lauantai aikaa tutustua Prahaan. Suurin osa päivästä kuluikin ydinkeskustassa kierrellessä. Etukäteen olin ajatellut E:n kyllästyvän heti, mutta yllätyksekseni tylsistynyt olinkin minä: E halusi nimittäin shoppailla! En olisi ikinä uskonut. Hotellilta oli 2 aseman metromatka Venceslauksen aukiolle, jonka molemmilla puolilla oli samoja kansainvälisten kauppaketjujen liikkeitä kuin joka ainoassa muussakin eurooppalaisessa pääkaupungissa. E halusi ostaa kengät ja neuleen ja ilmoitti, että ilman niitä ei lähdetä takaisin. Neule löytyi helposti, mutta sopivat kengät saatiin vasta neljännestä liikkeestä. Kerrankin minä en ollut tullut Prahaan ostoksille, vaan kuljeskelemaan, katselemaan ja ottamaan valokuvia. Lisäksi tiesin, ettei E jaksaisi kävellä koko päivää enkä halunnut, että hän väsyttäisi itsensä jo heti alkuun ennen kuin olimme ehtineet vanhaankaupunkiin. 



Vanhankaupungin aukio oli kamala kokemus! Olin käynyt siellä viimeksi 15 vuotta sitten enkä todellakaan muistanut, kuinka järkyttävä tungos siellä on. E ei tiennyt etukäteen kaupungista mitään, mutta minä halusin nähdä edes kuuluisan astronomisen kellon. Kyllä me sen lopulta näimme, mutta yhtään pidemmäksi aikaa emme kestäneet jäädä aukiolle. Tuhansien ihmisten massa vyöryi päälle joka suunnasta niin, että me raivasimme kyynärpäitä käyttäen pakoreitin ensimmäiselle mahdolliselle sivukujalle. Aivan sama mihin suuntaan olimme menossa, kunhan pääsimme äkkiä pois paikalta! 


Kaarlensiltaa emme kumpikaan halunneet edes lähestyä. Minä olen siellä ollut ja E totesi, että sehän on vain silta, on hän siltoja ennenkin nähnyt. Sen sijaan hyppäsimme turistijunaan – rakastamme pieniä junia ja menemme sellaisella jokaisessa kaupungissa, jossa se on mahdollista – ja kiersimme sen ansiosta pitkin Prahaa linnakukkulalle asti väsyttämättä itseämme turhaan. Yksi iltapäivä oli joka tapauksessa liian lyhyt, jotta olisimme ehtineet vierailla linnassa tai museoissa sisällä. 




Junan jälkeen iltapäivä oli jo pitkällä ja kuten olin aavistanut, E alkoi väsyä ja kyllästyä kävelemiseen, ihmisjoukkoihin ja epätasaisiin mukulakivikatuihin. Emme olleet tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen syöneet lounasta ja nyt alkoi tulla nälkä, mutta yritin selittää, ettei vielä neljältä ole kiva syödä illallista (Suomessa toki näin tehdään, mutta meidän normaali illallisaikamme on pikemminkin klo 21) eikä kannata mennä vanhankaupungin aukion turistirysäravintoloihin, vaan yrittää etsiä joku vähän autenttisempi paikka vähän kauempaa. 



Lopulta E oli kuitenkin niin huonolla tuulella ja minä niin kyllästynyt kuuntelemaan jupinaa alikehittyneistä Itä-Euroopan maista ja matkustamisen kamaluudesta ja siitä, kuinka paljon kivempaa olisi olla kotona lepäämässä, että menimme ensimmäiseen eteen osuneeseen ravintolaan. Ei olisi kannattanut.

Paikka oli ahdas ja meluisa kellari, jossa isojen pöytäseurueiden äänekäs seurustelu esti kaikenlaisen keskustelun. Tarjoilija ei osannut englantia eikä saksaa ja ruoka oli suoraan sanoen surkeaa. Minä tilasin ankkaa, mutta tarjoilija ei osannut kertoa, onko se koipi vai rintapala. Ajattelin, että syön sen mitä eteen tuodaan, mutta kyseessä oli pala selkärankaa kylkiluineen ja niiden välissä pieni pala syötävää lihaa. Annokseen kuului lisäksi pehmeitä leivänpaloja ja punakaalia, jota en syö. Jyrsimme odotellessa nälkäämme pöydässä olleita rinkeleitä, jotka osoittautuivat maksullisiksi. Liha oli niin kuivaa, että pyysin sen seuraksi jotain kastiketta ja sain ketsuppia. Koska en välitä syödä ankkaa ketsupin kanssa, kysyin olisiko jotain toista kastikemahdollisuutta: majoneesia löytyi, mutta "it costs extra". Whatever. E:llä oli rasvaisia porsaan ribsejä, joiden kanssa hän oli pyytänyt listalla olevia perunakroketteja ja sai ranskanperunoita. Sanoin, ettemme olleet tilanneet niitä, johon vastaus kuului lyhyesti "no croquettes now". Jaoimme sitten kourallisen ranskalaisia, jotta minäkin sain jotain syötävää kuivan ankanpalaseni kanssa. Vettä ei saanut muuten kuin 25 cl:n pulloissa, mikä ei riitä mihinkään, joten E joi olutta ja minä roséviiniä, lämmintä tietysti. Olimme niin kettuuntuneita, että söimme sen minkä pystyimme ja lähdimme mahdollisimman nopeasti pois. Laskusta kävi ilmi, että lisämaksua ei peritty ainoastaan pienestä kupillisesta majoneesia vaan myös ruokailuvälineistä! Ei montaa kymmentä senttiä, mutta kuitenkin. Sorminko olisi pitänyt syödä? Onneksi emme ottaneet leipäkorista leipää, varmaan siitäkin olisi pitänyt maksaa ylimääräistä. 

Muutenkin ranskalaiseen kohteliaisuuteen tottuneina meitä ihmetytti tsekkiläinen palvelu, tai pikemminkin sen puute. Harva tarjoilija tervehti, kiitti tai sanoi olkaa hyvä tai näkemiin. Varmaan heidän ei tarvitse, koska turisteja riittää muutenkin asiakkaiksi pilvin pimein, mutta etenkin E oli kummissaan ihmisten töykeydestä.

Sunnuntaina meitä ei oikein kumpaakaan kiinnostanut enää lähteä keskustaan, joten vietimme aikaa hotellissa. Huoneen siivouksessa kesti tuhottoman kauan, koska siivoojia oli vain yksi kerrosta kohden, joten istuskelimme aulassa äänekkään japanilaisturistilauman vieressä ja yritimme tuloksetta keskittyä lukemiseen. Kun huone oli vihdoin taas käytössämme, äkkäsin sattumalta ikkunasta berliiniläisystäväni, jotka olivat juuri saapuneet. Nappasin puhelimen mukaani ja kiirehdin takaisin alakertaan tervehtimään. Sitten jäinkin sille tielleni odottelemaan kongressikeskuksen maanalaisen parkkihallin sisäänajoluiskalle, josko Mireille pian saapuisi. Ja saapuihan hän! Meitä oli paikalla vain kolme berliiniläistä ja minä, joten ehdimme vaihtaa nopeat poskisuukot koko Mireillen seurueen kanssa ennen kuin lähdimme kukin tahoillemme valmistautumaan iltaa varten.


Itse konsertista otin tällä kertaa vain videoita enkä lainkaan kuvia, koska en jaksanut raahata kameraa mukanani ja Mireille on joka tapauksessa joka konsertissa saman näköinen, joten viime vuoden kuvat kelpaavat mainiosti. Konsertti oli jälleen kerran hieno elämys, Mireille oli elämänsä kunnossa ja ennen kaikkea oli mahtavaa tavata taas kerran kaikki fanituttavat Ranskasta, Saksasta, Sveitsistä, Puolasta... 


Konsertin jälkeen meillä oli harvinainen tilaisuus päästä pitkästä aikaa backstagelle. Mireille oli tapansa mukaan disponible, ystävällinen, herttainen ja loputtoman kärsivällinen, vaikka varmasti väsynyt.



   
Rupattelimme jonkin aikaa, mutta kello lähestyi puoltayötä ja meitä odotti aikainen herätys, joten toivotimme Mireillelle hyviä seuraavia konsertteja Puolassa ja lähdimme viereiseen hotelliimme toipumaan illan elämyksistä.

Paluumatka osoittautui koko reissun haastavimmaksi osuudeksi. Meillä oli Czech Airlinesin operoima lento Prahasta Pariisiin ja sieltä normaalisti Air Francella Marseilleen. Lennon oli tarkoitus lähteä Prahasta klo 12.25, mutta se lähti lopulta vasta klo 14, joten jatkolentomme meni pipariksi. Kaiken lisäksi Pariisissa piti vaihtaa terminaalia ja E oli loputtoman kyllästynyt kävelemään kilometrikaupalla eri lentokentillä, jonottamaan milloin turvatarkastukseen ja milloin AF:n asiakaspalvelutiskille, etsimään kahvilaa, etsimään vessaa, etsimään oikeaa lähtöporttia. Välillä tuntui kuin olisin matkustanut lapsen kanssa: koko ajan piti selittää, että nyt mennään turvatarkastukseen, ota takki ja huivi pois ja laita ne tuohon muovikoppaan, näytä maihinnousukortin viivakoodia automaattiportin lukulaitteeseen, tuolta ruudulta näkyy miltä portilta lähdetään, ollaan rivillä 7, sinulla on paikka keskellä ja minulla käytävällä, koneeseen ei pääse sisään kuin puoli tuntia ennen lähtöaikaa, laita turvavyö kiinni, onhan puhelin pois päältä, mitä haluat juoda... Kyllä minä ymmärrän, että matkustamaan tottuneelle kaikenlainen lentokentillä toimiminen on itsestään selvää ja tuskin koskaan matkustavalle taas kaikki on uutta ja epäselvää, mutta kieltämättä välillä teki mieli sanoa, että onko tämä muka oikeasti näin monimutkaista? Sille ei mitään voi, että turvatarkastuksesta pitää mennä läpi joka kerta uudestaan ja että siinä pitää riisua takki ja muukin ylimääräinen vaate; onko sitä takkia pakko pitää päällä sen sijaan, että laittaisi sen matkalaukkuun kuten ehdotin? E murjotti suuren osan matkasta, ilmoitti ettei ikinä enää lennä koska kaikki on niin vaikeaa ja ihmetteli, kuinka joku viitsii matkustaa vapaaehtoisesti minnekään. 

Kun vihdoin viimein olimme saaneet uudet paikat seuraavalle lennolle Marseilleen ja päässeet jo melkein kotiin, tuli eteen vielä viimeinen ongelma. Lentokentältä meille on vähän alle 20 km ja yleensä ajan sen alle puolessa tunnissa. Tie on puoliksi kunnon leveää kaksikaistaista pikatietä ja puoliksi vanhaa kapeaa maantietä. Juuri tuolla kapealla osuudella sattui olemaan bussi joko kolaroinut tai muuten epäkunnossa, mikä tukki tien toisen puolen täysin, joten poliisit päästivät aina muutaman auton vuorotellen molemmista suunnista kiertämään tukoksen. Ruuhka oli sen mukainen ja matka kentältä kotiin kesti puolen tunnin sijasta puolitoista. Kotona olimme puoli kymmeneltä illalla ja niin väsyneinä, ettemme edes purkaneet matkalaukkuja. 

Olihan reissu! Kolmeen päivään mahtui niin onnea kuin ärsytystäkin, ja vaikka me hyvinkin saatamme vielä joskus lähteä yhdessä jonnekin ulkomaille, matkustan silti edelleen mieluiten yksin. Se on niin paljon helpompaa.     

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin olin juuri Prahassa. Käytiin syyskuussa toisen pariskunnan kanssa.
Samanlainen kokemus oli huonosta ravintolasta meilläkin yhtenä iltana,
Valitsin nälissäni olemisen. En voinut syödä sitä ruokaa, vaikka en ihan nirso ole omasta mielestäni.
Onneksi oli myös kaksi hyvää kuppilaa matkan aikana.

Alan kallistumaan sille linjalle mitä Helena Petäistö tarkoittaa että hyvillä ravintolavinkeillä varustettu matka on niin paljon parempi reissu.
Tsekkaan melkein aina Tripadvisorin kommentit ravintoloista ja aina hotelleista.
Nyt jäi suunnitelmat ruokapaikoista tekemättä ja taitaa jäädä viimeiseksi kerraksi kun ilman suunnitelmia tai kavereiden vinkkiä hyvästä paikasta lähden ainakaan kaupunkimatkoille.

Kiva kun olet taas linjoilla. Ihan niitä arkijuttuja on kiva lukea. Meikkiostoksista, harrastuksista ja muista.

Nina