lauantai 29. marraskuuta 2008

Leipää ja sirkushuveja

Blogi on taas jäänyt vallan hunningolle, sillä teen parhaillaan niin pitkiä työpäiviä, etten illalla enää kykene kirjoittelemaan mitään järkevää. Ensi viikolla on sentään luvassa kolme vapaapäivää, mutta seuraavalla viikolla niitä on yksi ainoa ja työtunteja puolestaan 46. En silti valita; koskaan ei tiedä, milloin seuraavaksi saan töitä. Eniten surettaa ero mopseista.

Guru ja varsinkin Mirkku olivat haltioissaan lumesta. Mirkku nuoli kotipihan puhdasta lunta minkä kerkesi eikä välillä ehtinyt edes tarpeilleen, kun lumessa peuhaaminen oli tärkeämpää. Yritin saada koiruuksista lumileikkikuvia, mutta otukset eivät pysyneet kertaakaan paikallaan riittävän kauaa, jotta kuva olisi onnistunut! Täytyy siis tyytyä kuvaan kaverusten herttaisesta lepohetkestä sekä tämänhetkiseen kännykkäni taustakuvaan, jossa Mirkku poseeraa rakkaan pesupallonsa kanssa:





Pitkissä työpäivissä on myös se hyvä puoli, että rahaa tulee, mutta sitä ei kulu, koska töiltä ei ehdi ostoksille. Torstaina tosin hankin osan joululahjakirjoista, Mamma Mia -DVD:n (jonka aion katsoa heti maanantaina vapaapäivän kunniaksi!) sekä Laura Pausinin vastailmestyneen italialais-espanjalaisen tupla-albumin Primavera in anticipo/Primavera anticipada. Koska töissä tulee päivittäin puhuttua ruotsia, investoin myös ruotsinkieliseen (käännös-)romaaniin Den andra systern Boleyn, josta tehtyä elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt. Viimevuotinen yritykseni lukea ruotsiksi tyssäsi tylsään kerrontaan – kirjan jokainen luku päättyi siihen, että päähenkilöt menivät nukkumaan – joten tällä kertaa panostin rakkaaseen historiallisuuteeni. Vielä kun ehtisi lukea enemmän kuin pakolliset pari sivua ennen nukkumaanmenoa!

Lopuksi päivän nipotushuomio: tämänaamuisten Helsingin Sanomien kulttuurisivujen Kuiskaaja-palstalla oli pienoisartikkeli otsikolla Vähän ennen vedenpaisumusta. Pikkujutussa arvosteltiin Stockmannin tämän vuoden jouluteemaa, Marie Antoinettea: "Mikä kuvaisikaan paremmin kriisitunnelmia kuin rinnastus Ranskan ancien régimen katastrofaaliseen talouspolitiikkaan, jossa eliitin täydellinen vieraantuminen todellisuudesta kohtasi alamaisten leipäjonot." Huomio oli kenties paikallaan, mutta sinänsä oivaltavan tekstin vesitti viimeinen virke, "meidän jälkeemme vedenpaisumus"; après nous, le déluge -toteamuksella kun ei ole mitään tekemistä Marie Antoinetten kanssa, vaan se on lähtöisin Ludvig XV:n rakastajattarelta markiisitar de Pompadourilta. Hetken olin jo aikeissa lähettää oikaisun Hesarin kulttuuritoimitukseen, kunnes totesin, ettei moinen huomio kiinnosta ketään muuta kuin minua. Pääsinpä silti pätemään, edes blogissani!

tiistai 25. marraskuuta 2008

Uuden lelun lumoissa

Tänään menin ja ostin lähes hetken mielijohteesta uuden puhelimen. Taloustieteilijäkaverini mainitsi eilen tilanneensa jostain nettikaupasta hiljattain ilmestyneen käpälän, ja minun oli tarkoitus vain mennä kauppaan katsomaan, millaisesta mallista oli kyse. Ihastuin kuitenkin ikihyviksi vehkeeseen, ja koska viininpunaista mallia oli jäljellä enää yksi, päätimme äidin kanssa yhteistuumin viedä sen saman tien mukanamme kotiin. Eipä ole suurta eroa, saanko sen nyt vaiko vasta jouluna. Nokian 3600 Slide on jo osoittautunut miellyttäväksi ja helppokäyttöiseksi: sen takapinta on erikoista kumimaista ja pehmeää materiaalia, näyttö iso ja värikäs, kamera entistä laadukkaampi ja sovellusvalikoima runsas. Aparaatissa on jopa Yahoo Go -widget, jolla pääsen lukemaan Yahoo-meilini suoraan käpälästä.



Kuva kotoisin täältä.

En välttämättä olisi tarvinnut uutta puhelinta, sillä entinen toimii edelleen. Taidankin pitää entistä käpälää Ranskassa varapuhelimena siltä varalta, että sikäläinen Orangen prepaid-liittymäni on liian vaatimaton uuden hienon värkin vaatimuksiin. En edes muista, onko ranskalaisessa liittymässäni WAP-ominaisuus – sen saadakseen kun pitää soittaa asiakaspalveluun ja todistella taas monella eri tavalla olevansa oikeasti liittymän haltija, ennen kuin WAP-asetukset suostutaan kytkemään. Olen muutenkin vapaaehtoisesti mahdollisimman vähän tekemisissä ranskalaisten puhelinoperaattoreiden kanssa, sillä touhu vaikuttaa useimmiten niin monimutkaiselta, ettei voi kuin ihailla perinteistä suomalaista systeemiä. Paitsi että kaikki siellä myytävät kännykät ovat operaattorin lukitsemia ainakin ensimmäiset puoli vuotta, on koko liittymän käsite jotenkin outo. Sitä hankittaessa valitaan, millaisen summan haluaa kuukaudessa maksaa, ja kuukausittaista puheaikaa saa suhteessa tähän summaan. E. esimerkiksi maksaa liittymästään 21 euroa kuussa ja saa sillä puhua pari tuntia. E:n isä taas sai kännykän vasta viime kesänä ja hän puolestaan maksaa 26 euroa/kk, johon sisältyy saman verran puheaikaa, mutta pariin itse valittuun numeroon saa soittaa rajattomasti ilmaiseksi. Minulle ei ole koskaan selvinnyt, mitä tapahtuu, jos tuon maagisen rajan ylittää. E. laskee aina tarkasti puheaika-uniténsa ja ilmoittaa joskus jopa kesken puhelun, että ihan kohta unitét loppuvat, mutta ylihuomenna niitä tulee taas lisää. Kun olen Ranskassa, E. soittaa paljon vähemmän ja puheaikaa jää käyttämättä; kesälläkin jouduin pari kertaa soittamaan äidille ja mummolle E:n puhelimesta ja lörpöttelemään niitä näitä, jotta ennalta maksettu puheaika ei menisi hukkaan. Koska asun Ranskassa vain osa-aikaisesti, valitsin itselleni Mobicarte-prepaid-liittymän, johon käyn ostamassa latauslipukkeen tupakkakaupasta tai supermarketin kassalta. Tällä systeemillä ainakin tiedän tarkalleen, paljonko rahaa puheluihini kuluu, mutta haittapuolena on kulujen ennalta arvioimisen vaikeus: pari kertaa olen ollut alppikylässä kaukana latauslippujen myyntipaikoista saldonani vain muutama euro. On niin paljon yksinkertaisempaa puhua sen verran kuin haluaa ja maksaa lasku kuun lopussa...!

Takaisin tähän päivään. Kun uusi käpälä sitten oli hankittu, piti pähkäillä, miten saan siirrettyä kaiken sisällön (kuvat, äänet, yhteystiedot yms.) entisestä puhelimesta uuteen. Sen sijaan, että olisin heti soittanut Antin apuun, päätin yrittää olla omatoiminen ja säätää itse. Nokian PC Suite -ohjelman avulla tein ensin varmuuskopion entisestä puhelimesta tietokoneelle, sitten vain SIM-kortti uuteen käpälään, se USB-kaapelilla kiinni koneeseen ja siirtämään tietoja uuteen puhelimeen. Pienten takaiskujen jälkeen homma onnistui ja menetin ainoastaan tunnearvoltaan tärkeän tekstiviestiarkistoni, jonka tosin pitäisi kaiken järjen mukaan olla edelleen tallessa tietokoneella varmuuskopiokansiossa. Mirkku-taustakuva, MM-soittoäänet sun muut sen sijaan siirtyivät kiltisti uuteen kännykkään. Vähänkö olen velho!

tiistai 18. marraskuuta 2008

Akateeminen kaupantäti, päivää!

Akateeminen pätkätyö tuntuu olevan päivän sana, ja myös minä pääsen jälleen tästä trendistä osalliseksi. Akateemista työssä tosin on lähinnä liikkeen nimi, vaikka tuleehan siinä samalla myös hyödynnettyä virkamiesruotsia... niin, ja olen minä kirjallisuuttakin aikanaan opiskellut. Kaksi ensimmäistä työpäivää ovat sujuneet suunnilleen kommelluksitta, ruotsin sanastoni kömpii hiljalleen muistin syövereistä kielen päälle kieppumaan ja lahjapaketointikin onnistuu. Vielä kun koipilihakseni tottuisivat olemaan tuntikausia pystyasennossa ja kannattelemaan muuta kroppaa...! Työn touhussa sitä ei edes huomaa, mutta kun kahvi- tai ruokatauon jälkeen kampeaa itsensä taas seisaalleen, selkä tuntuu vallan rikkinäiseltä ja jalat ainakin tonnin painoisilta. Äsken katselin makuuasennossa Cranfordin naisia enkä meinannut päästä sängyltä ylös. Kokemuksesta onneksi tiedän, että muutamassa päivässä kintut tottuvat. Hankin työkengikseni hyväksi havaitut krokot:



Nämä sopivat hienosti yhteen tyylikkäähkön työasun ja kuviosukkahousujen kanssa. Tällä kertaa en saanut työvaatteiksi lainkaan housuja, joten säärten verhoamisen suhteen on oltava luova. Eilen minulla oli mustat aaltokuvioiset Wolfordit ja tänään viininpunaiset pitsisukat. Kollega oli kuulemma jo ennättänyt kaivata erikoisia sukkiani! Kun vielä löytäisin ne kaikki viimevuotiset sukkahousut jostain...

Menneenä viikonloppuna sain taas vieraakseni T-M:n Espoosta mirkutussession merkeissä. Sain tuoreita Pietari-kuvia ja -videoita, viimekeväisen Hampurin konserttijulisteen ja venäläisen CD:n, jossa kappaleiden studioversioista on tehty muka livekonsertti miksaamalla taputuksia biisien väliin. Fanin tottunut korva kyllä erottaa liveversion levytyksestä! Mirkutimme koko lauantaipäivän ja nautimme siinä ohessa kreikkalaisen illallisen sekä kolme ja puoli pulloa viiniä. Ystäväni lähdettyä sunnuntaipäivä kului lähinnä levyjä ripatessa; iPodini on syönyt jo 479 laulua (toki muutakin kuin Mimiä) ja tilaa on silti vielä puolitoista gigatavua.

Huomenna ja ylihuomenna on vapaapäivä ja suunnittelin käyväni kotona mopseja tervehtimässä ja nauttimassa yhdistetyt isän syntymäpäivä- ja uuden auton korkkauskahvit. Suvunsisäisten uudelleenjärjestelyiden seurauksena nimittäin kahdeksan vuotta vanha Nissanimme lähti vaihtoon ja tilalle tuli erään sukulaisen entinen, pari vuotta vanha Audi. Vannoutuneena Audi-naisena olen muutokseen tyytyväinen, vaikka vanhaa kunnon Kurumaa tuleekin ikävä.

Lauantaina taas on luvassa viikinki-illallinen työkavereiden kanssa. Sunnuntaiksi sain mummon siivellä kutsun Stockmannin kanta-asiakasiltaan, mutta kuinkas ollakaan, olen siellä samaan aikaan töissä! Hiukkasen harmitti, mutta sitten totesin, että on järkevämpää olla ansaitsemassa kuin tuhlaamassa, etenkin sunnuntaina: kun Fifi tiskin taa vilahtaa, niin palkka tilille kilahtaa...!

torstai 13. marraskuuta 2008

Hiljaista ja hämärää

Tässäpä tiivistettynä kuluneen viikon tunnelmat. Olen ollut viime perjantaista asti Salossa nauttimassa koirien hellyttävästä seurasta; maanantaina nimittäin työt kutsuvat, enkä todennäköisesti pääse moikkaamaan mopojengiä kuin silloin tällöin.

Maanantai-illan vietimme ilman sähköä, sillä valot sammuivat syysmyrskyn seurauksena ja syttyivät vasta kaksi ja puoli tuntia myöhemmin. Tunnelma kynttilöin valaistussa kodissa oli erikoinen, vähän kuin jouluna. Istuimme kaikki rauhassa olohuoneessa, juttelimme niitä näitä ja katselimme kynttilöiden seinille heijastamia varjoja. Koiratkin istuivat alkuhämmennyksen jälkeen hiljaa sylissä rapsutettavina. Yritin lukea ja kutoa kynttilänvalossa, mutta hämäryys alkoi rasittaa silmiä, joten tyydyin olemaan tekemättä mitään. Muistelin, kuinka Myrskyluodon Maijassa vietettiin hämäränhetkiä, joiden aikana vanha Olle kömpi tupaan kertomaan talonväelle tarinoita. Nyt meilläkin oli oma, harvinainen hämäränhetkemme. Niitä voisi viettää lisääkin, ei siihen välttämättä sähkökatkosta tarvita.

Kirjoista puheen ollen, luin eilen loppuun Riivauksen ja aloitan tänä iltana uuden romaanin, jonka valitsin lähes yksinomaan nimen perusteella: Le Cercle littéraire des amateurs d'épluchures de patates (The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society) eli suunnilleen perunankuoripiirakoiden ystävien kirjallinen seura. En tiedä etukäteen juuri muuta kuin että kyseessä on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirjeromaani, mutta kaikki netistä löytämäni arvostelut ovat olleet yksimielisesti positiivisia ja vilisseet ylistäviä adjektiiveja. Kirjeromaaneihin törmää nykyisin niin harvoin (en ole tainnut lukea ainuttakaan sitten Vaarallisten suhteiden...!), että rakenne ja kirjan nimi riittivät vakuuttamaan minut. Toivottavasti en pety!

Viikon mopsiuutinen: Guru oli tänään leikkauksen jälkitarkastuksessa Kirkkonummella, ja silmät todettiin hienosti parantuneiksi. Vihreä muovikauluri sai kyytiä ja Tärppä on taas entisellään. Lainaan oheen postauksen kuvitukseksi Jennan ottaman kuvan, joka on yksi suloisimmista näkemistäni mopsiaiheisista valokuvista:

Photobucket

Kuvassa on Gurun äidin Carlan ja Kalle-sulhasen yhteensolmiutuneet hännät. Pentuja odotellaan jouluksi!

torstai 6. marraskuuta 2008

Omituinen otus

Susu heitti minua seuraavanlaisella haasteella:

"Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."

Tässä siis viisi omituisuuttani sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1. Olen huulipunarohmu. Pikainen laskutoimitus osoitti, että meikkilaatikossani on parhaillaan 28 huulipunaa, ja Salossa on lisäksi muutama harvoin käytetty lisää. Tosin Mireille on kehunut omistavansa 2000 huulipunaa, joten minulla on vielä matkaa ennätykseen.

2. Tykkään laittaa jääpaloja viinilasiini – jopa punaviiniin.

3. Olen nähnyt elokuvan Cherbourgin sateenvarjot 19 kertaa ja itken joka kerta, koska Geneviève ja Guy eivät vieläkään saa toisiaan. Ehkä 20. kerralla loppu olisi jotenkin mystisesti muuttunut onnelliseksi...?

4. Inhoan suunnattomasti kaikkia hyönteisiä, sekä elävinä että valokuvissa. Koulussa en kerran voinut lukea biologian kokeisiin, koska kirjassa oli ötököiden kuvia. Tästä syystä myös Helsingin Sanomien Tiede & luonto -sivuja pitää lukea hyvin varovasti, koska ötökänkuva saattaa yllättää pahaa aavistamattoman lukijan.

5. En pysty käyttämään parittomia alusvaatteita, ts. ylä- ja alaosan on oltava ehdottomasti koordinoitu ensemble. Tästä syystä olen joutunut jättämään hyviä alelöytöjä kauppaan, koska toinen osa on puuttunut.

Voilà ! Kutsun seurakseni Omituisten Otusten Kerhoon

Pupucen, Duussin, Maurelitan, Stazzyn ja Töötsin.

Kenenkään ei tarvitse vastata, ellei tahdo, ja kuka tahansa muukin saa napata haasteen blogiinsa!

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Rakkaalla koiralla on monta nimeä

Lueskelin aiempia blogikirjoituksiani ja totesin, että mopsit ovat viime aikoina saaneet varsin reilusti blogijulkisuutta. Jatketaan samalla linjalla vielä tänään. Ymmärrän hyvin, että aihe ei välttämättä kaikkia kiinnosta eikä tästä tosiaan ole tulossa mitään eksklusiivista koira- ja Mireille-blogia, mutta pienet karvakorvat sattuvat tällä hetkellä olemaan hyvin tärkeä osa elämääni. Monet bloggaajat kirjoittavat paljon lapsistaan, joten minä annan vastaavasti mopojengin esiintyä blogissa vähän useammin. Vastalauseita saa esittää kernaasti, jos koira-aihe alkaa jossain vaiheessa tympiä pahemman kerran.

Oikeasti en ollut vähääkään koiraihminen vielä muutama vuosi sitten, enkä aivan varsinaisesti ole sitä vieläkään – määrittelen itseni pikemminkin kissa- ja mopsi-ihmiseksi. Kaikista koirista en suinkaan pidä. Veljeni tyttöystävä tutustutti minut aikoinaan ensimmäiseen koskaan tapaamaani mopsiin (Oscu-herraan eli kaikkien perheemme mopsien esi-isään), mutta vasta kun enkeli-Aatu muutti meille pari vuotta sitten, innostuin kunnolla. Nyt en enää osaisi olla ilman Gurua ja Mirkkua. Kolmen aikuisen taloutemme olisi melkoisen hiljainen ja vipinätön ilman kippurahäntiä.

Perheessämme on aina ollut tapana antaa lempinimiä, ja koiruudet ovat saaneet niistä osansa. Paitsi varsinaisilla kutsumanimillä, Gurua puhutellaan mm. nimillä Tärppä, Tärps, Gurps, Gurre, Gurppa ja Guu ja Mirkkua puolestaan Mirks, Mirde, Mirre ja Miikku. Toistaiseksi eläinparkojen pää ei ole mennyt pahemmin sekaisin, vaan kumpikin kyllä tietää, ketä kutsutaan. Tyhmiä koiria he eivät muutenkaan ole: Guru esimerkiksi tykkää katsoa Xenaa kanssani ja ymmärtää, kun Xenasta puhutaan. Pari päivää sitten sanoin Gurulle pukeutuessani, että kohta mennään alakertaan katsomaan Xenaa, ja Tärppä oli saman tien jo haukkuen juoksemassa alas. Tv:tä katsottaessa hän istuu nojatuolin selkänojalla tassut olkapäilläni, välillä leuka vasten päälakeani, ja seuraa ruudusta tapahtumia.

Facebookin superlatiivisovelluksessa minut on äänestetty kaveripiirissäni henkilöksi, joka todennäköisimmin pukee lemmikkinsä Pradaan ja Gucciin. Ihan siinä vaiheessa en vielä ole, joskin sunnuntaina Turun pentunäyttelyssä haaveilin itsekseni LV:n monogrammikuosisesta kantokassista Mirkulle... Sen sijaan hän sai myyntikojusta vaaleanpunaisen teddykaulapannan ja siihen tietysti yhteensopivan vaaleanpunaisen talutushihnan. Villikkomopovaavi tosin pujottautui pois pannasta jo kotipihassa, kun olimme lähdössä hienoina neiteinä kaupungille tervehtimään Susua, joten tilalle piti vaihtaa entiset punaiset valjaat.

Facebookista puheen ollen molemmilla mopoilla on nyt omat Dogbook-profiilinsa kuvineen, henkilötietoineen, ryhmineen ja statuspäivityksineen. Dogbookia päivittäessäni törmäsin vahingossa myös Aatun entiseen profiiliin, jonka luulin jo poistaneeni. Deletoin sen lukematta sitä; Aatua on usein vieläkin niin ikävä... Vilkutukset enkelimopsillemme!

Aiemmin en olisi myöskään uskonut, että joskus viitsisin viettää kokonaisen päivän koiranäyttelyssä tai etenkään ajaa satoja kilometrejä keljussa säässä sellaiseen mennäkseni. Kävin silloin tällöin Turussa kissanäyttelyissä lepertelemässä kisuille, mutta koiranäyttelyt eivät todellakaan kiehtoneet. Vaan tässä sitä ollaan: jo kaksi peräkkäistä sunnuntaita on kulunut Mirkkua näytellessä! Höpöläinen vieläpä pärjää ja on jo kaksinkertainen ROP-pentu (koiranäyttelyjargonia: rotunsa paras). Ruusukkeita on keittiön piirongin päällä viisi ja pokaaleja kaksi. Kohta kai pitää alkaa pystyttää palkintokaappia. Tarjouduin lahjoittamaan romahtamaisillaan olevan kirjahyllyni tähän tarkoitukseen, jos voisin hankkia tilalle Ikeasta bongaamani vaaleanpunaisen kirjahyllyn.

Palasin Turkuun eilisiltana, ja jo nyt on julmetun ikävä koiruuksia. Kun menen töihin, en välttämättä pääse Saloon edes kerran viikossa, Ranskassa olosta puhumattakaan. Pahuksen sydäntenmurskaajat! <3



Mirkku enon kimpussa





Mirkku lepäilee...



... samoin Guru



Ollapa koira! Elämä olisi leppoisaa, vähän väliä siliteltäisiin ja annettaisiin ruokaa...

maanantai 3. marraskuuta 2008

Arveluttavaa seuraa

Eilen en ollut uskoa silmiäni, kun Ylen kuuden ja puoli yhdeksän uutisissa näytettiin Mireilleä nimeltä mainiten. En muista, että olisin koskaan aikaisemmin moista nähnyt; MTV3:n aamu-tv:ssä kyllä, mutta en uutisissa. Uutisen aiheena vain ei valitettavasti ollut Mimi itse, vaan Libyan johtajan Muammar Gaddafin vierailu Venäjällä. Mireille nimittäin konsertoi lauantai-iltana Moskovassa, ja Putin ja Gaddafi olivat ennalta ilmoittamatta menneet konserttiin ja kutsuneet Mireillen sen jälkeen juomaan kanssaan vihreää teetä Gaddafin beduiinitelttaan Kremlin ulkopuolelle. Uutispätkässä Mimi istuskeli teltassa turkki päällä ja teekuppi kädessä, nähtävästi oikein hyväntuulisena, ja jutusteli mukavia faninsa Putinin ja tämän vieraan kanssa.

Asiasta kehkeytyi kiihkeähkö keskustelu eräässä belgialaisessa blogissa. Venäläinen fani kyseli, olisiko Mireillen pitänyt pettää yli 6000 paikalle saapunutta tavallista venäläistä kieltäytymällä esiintymästä Gaddafille? Mimi kun ei kuulemma etukäteen ollut tietoinen valtiomiesten saapumisesta. Tähän joku kommentoi, etteivät Putinin ja Gaddafin kaltaiset henkilöt voi osallistua konsertin kaltaiseen tapahtumaan suunnittelematta: kuinka eturivissä sattuikin olemaan kaksi paikkaa vapaana? entä lukuisat turvamiehet, panssaroidut autot, pommikoirat...? Toki on mahdollista, ettei Mireille tosiaan tiennyt asiasta mitään. Siinä tapauksessa hän olisi joutunut melkoisen hankalaan välikäteen; hänen oli pakko ottaa miehet vastaan konsertin väliajalla, koska kyse ei kuitenkaan ollut aivan tavallisista rivifaneista, ja vaikeaa olisi ollut myös kieltäytyä Putinin ja tämän vieraan kutsusta, etenkin kun ottaa huomioon Putinin Mireille-sympatiat ja Mimin joka kerta Venäjällä saaman fanaattisen vastaanoton. Minä ainakin haluan uskoa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut ja että Mimi nautti teensä silkasta kohteliaisuudesta isäntiään kohtaan ja välttääkseen diplomaattisen selkkauksen eikä siksi, että olisi erityisesti nauttinut Gaddafin seurasta tai että hän ei olisi ymmärtänyt seurustelevansa diktaattorin kanssa tai ei olisi välittänyt siitä. Hiukan silti teki kipeää nähdä tällainen kuva:



Kuva lainattu n-tv.de -sivustolta.

Muistan vielä Mimin paljonpuhuvan epäröinnin Méthode Cauet -viihdeohjelmassa syksyllä 2005, kun häneltä kysyttiin, laulaisiko hän Bushille Valkoisessa talossa: "Olen jo aikoinaan esiintynyt Valkoisessa talossa... ai, Bushille? Hänelle pitäisi ensin kertoa, että vastustan ehdottomasti sotaa!"

Bon, eiköhän Mireille 62-vuotiaana tiedä, mitä on tekemässä, ja jollei tiedä, ei ole minun asiani kertoa sitä hänelle. Kun on elämässään seurustellut mm. Elviksen, paavin, Sarkozyn, kuningatar Elisabetin ja Persian shaahin kanssa, ei yksi Gaddafi varmaankaan tunnu enää missään.