torstai 2. maaliskuuta 2017

Sittenkin hämminkiä

Tämä uusi kotimaani osaa kieltämättä olla yhtä aikaa sekä rakas että raivostuttava! Koko kansalaisuudenhakuprosessini sujui niin sutjakkaasti, että vain odotin, koska eteen tulee ensimmäinen hankaluus. Sitä sai odottaa hamaan loppuun saakka, mutta ilmestyihän se kuitenkin. Ja itse asiassa koskien Suomea!

Minun tulee nimittäin ilmoittaa kaksoiskansalaisuuteni Suomen viranomaisille. Tiedustelin menettelyä Pariisin suurlähetystön konsuliosastolta, joka ohjasi minut Pietarsaaren maistraattiin, joka enemmittä selityksittä lähetti paluumeilissä linkin "Ohjeita ulkosuomalaisille" kehotuksella "lue täältä lisää". Maistraatin linkistä selviää, että Pietarsaareen pitää toimittaa oikeaksi todistettu ja laillistettu kopio kansalaisuuspäätöksestäni, joka tulee sen lisäksi käännättää suomeksi auktorisoidulla kääntäjällä. Itse todistuksessa on noin 5 riviä tekstiä ja kääntäisin sen itse parissa minuutissa, mutta itse tekemäni käännös ei tietenkään ole virallinen eikä siten kelvollinen. 

Menin tänä aamuna ennen töihin lähtöä oman asuinalueeni kaupungintalon sivukonttoriin hakemaan oikeaksi todistettua kopiota. Sain sen saman tien ja ajattelin, että sehän meni hienosti. Tästä rohkaistuneena päätin mennä ruokatunnilla Aixiin pyytämään kopioni laillistamista hovioikeudesta. Kyseinen byroo aukeaa klo 13.30 ja laskin, että ehtisin hyvissä ajoin saada leimat paperiin ja ajaa takaisin töihin ennen ruokatunnin loppua. 

Toiveajattelua! Hovioikeudessa sanottiin, ettei sivukaupungintalojen virkailijoilla ole oikeuksia todistaa kopioita oikeiksi, vaan sen saavat tehdä ainoastaan pääkaupungintalon virkailijat. Lähdin siis sinne. Koska minulla ei ollut toista kopiota dokumentista, poikkesin postiin  ottamaan siitä kopion. Kopiokone otti mielellään 20 sentin kolikkoni, mutta ei antanutkaan vastineeksi kopiota. Menin reklamoimaan asiasta tylsistyneen oloiselle postin naiselle, joka hävisi jonnekin takahuoneeseen hakemaan paikalle kaksi muuta virkailijaa, jotka ihmettelivät ensin tovin ja keksivät sitten käynnistää kopiokoneen uudelleen. Se auttoi, sain uuden kopion samaan hintaan ja menin sitten aukion toiselle puolelle kaupungintalolle. 

Koska täällä on edelleen hätätila päällä, piti niin kaupungintalolle kuin oikeuspalatsiinkin mennessä kulkea metallinpaljastimen läpi ja laittaa laukku läpivalaisuun. Minut havaittiin harmittomaksi ja sain jatkaa matkaani. Seuraavaksi ongelmaksi osoittautui, ettei kaupungintalon väestörekisteriosaston virkailija aluksi suostunut toteuttamaan pyyntöäni. Kun selitin tulleeni todistuttamaan kopioni oikeaksi, sain vastaukseksi "Mais certainement pas, Madame !" Eipä tosiaankaan! Ei meillä todisteta mitään kopioita oikeiksi! Siinä vaiheessa kello oli jo kaksi, olin myöhässä töistä ja kyllästynyt säätämään eri virastojen ja virkailijoiden kesken yhdestä helkutin leimasta. Täällä viettämieni vuosien tuomalla kokemuksella ilmoitin kohteliaasti mutta tiukasti, että kyllä vain te vertaatte kopiota alkuperäiseen, laitatte siihen leiman ja pyydätte allekirjoituksen vaikka itseltään kaupunginjohtajalta, jos tarvitsee. Hovioikeudessa sanottiin niin ja Pariisin hovioikeuden legalisointiosastolla myös, haluatteko nähdä heiltä saamani sähköpostin, jossa asia selitetään? 

Virkailija yritti vielä inttää jotain, mutta huomattuaan etten antanut tuumaakaan periksi, hän alkoi naputella tietokonettaan jupisten itsekseen jotain "jos hovioikeudessa kerran sanottiin niin..." Jouduin vielä erikseen selittämään, että oikeaksi todistettu kopio on tarkoitettu yleisesti Suomen väestörekisteriin eikä minkään tietyn kaupungin. Ranskassa väestötiedot menevät kunnittain, mitään yleistä kansallista rekisteriä ei ole. "Mitä minä sitten laitan tähän kaupungin kohdalle?" No laittakaa Suomi, aivan sama! Vihdoin pääsin pois kaupungintalolta kallisarvoinen leima paperissani:

  

Sitten takaisin hovioikeuteen, jossa esittelin dokumenttiani. Nyt se kelpasi, mutta paperin laillistavaa apostillaa piti odotella jonkin aikaa, koska samassa byroossa istuva toinen virkailija teki samaan aikaan vastaavaa paperia toiselle asiakkaalle eikä siihen tarvittavaa ohjelmaa voi käyttää yhtäaikaisesti kahdella tietokoneella. Lopulta sain todistukseni kääntöpuolelle hienon apostillan: 

               
Huh! Eihän tähän kaikkeen mennytkään kuin puolitoista tuntia! 

Nyt minun pitää vielä löytää Suomessa auktorisoitu ranska-suomi-kääntäjä. Jos nimittäin kääntäjä on auktorisoitu Ranskassa, pitää myös käännös laillistaa apostillalla, ja toista kertaa en millään viitsisi hypätä samalla asialla. Tulipahan taas elettyä kunnon annos sitä surullisenkuuluisaa ranskalaista arkea.  
    

maanantai 27. helmikuuta 2017

Tervetuloseremonia uusille ranskalaisille

Melko tarkkaan vuosi ja kuukausi sitten kirjoitin tänne vuoden jännittävimmästä projektistani ja tämän maan byrokratian tuntien olin varsin varma, että siinä tulee kestämään kauan. Ranska kuitenkin yllätti iloisesti: rehellisesti sanoen en olisi tuolloin uskonut, että vain 13 kuukautta myöhemmin minulla olisi jo sekä kansalaisuus, passi että henkilökortti ja että seisoisin kauniina perjantai-iltapäivänä Aix-en-Provencen aliprefektuurin juhlasalissa laulamassa Marseljeesia 32 muun uuden ranskalaisen kanssa. 

     
Olin odottanut seremoniaa kärsimättömästi, sillä minulle se oli tavallaan koko prosessin huipentuma ja samalla lopetus; nyt olen hoitanut kaikki uuteen kansalaisuuteeni liittyvät paperiasiat, enää odotan äänestäjäkorttia saapuvaksi ensi kuun aikana ja sitten kaikki on lopullisesti valmista. 

Perjantai-iltapäivänä odottelimme hyvissä ajoin E:n kanssa aliprefektuurin aidan takana. Minulla oli ylläni ohut mekko ja nahkatakki, mikä ei alati yltyvässä mistraalituulessa ollut kaikkein paras ratkaisu, mutta olin valinnut tietoisesti asukseni sinivalkoisen mekon punaisin asustein enkä jaksanut välittää, vaikka niissä vähän kylmä tulikin: 


Seremonia järjestettiin vastavalmistuneen aliprefektuurin modernissa ja varsin koruttomassa salissa, josta puuttui kaikenlainen vanhemmille virallisille rakennuksille ominainen koristelu ja krumeluuri. Seinällä oli vuoden 1789 ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus ja Ranskan ja Euroopan liput, pöydällä EU:n jäsenmaiden liput ja Marianne-patsas.   


Aliprefektin lisäksi paikalla oli apulaiskaupunginjohtaja, Aixin vaalipiirin kansanedustaja, eräs korkea-arvoinen poliisijohtaja, Kunnialegioonan edustaja ja Aixin ympäristökuntien kunnanvaltuustojen jäseniä. 

Seremonian aluksi meille näytettiin muutaman minuutin video Ranskan historiasta ja tasavallan perusarvoista. Sen jälkeen kuunneltiin Euroopan hymni ja aliprefekti puhui. "Jokainen teistä kirjoittaa omat rivinsä Ranskan kansakunnan suureen kirjaan, jota ei koskaan suljeta. (...) Tämä hetki on tärkeä ja juhlallinen, ei yksin teille, vaan myös meille, koko Ranskalle. Tästä lähtien Ranska kohtelee teitä ominaan."

Puheen jälkeen jokainen kutsuttiin vuorollaan yleisön eteen hakemaan oma virallinen kansalaisuusasetuksensa. Aliprefekti pyysi jokaista esittelemään muutamalla sanalla itsensä ja oman Ranska-historiansa. Suurin osa ihmisistä sai ujosti sanottua vain nimensä, ikänsä tai ammattinsa ja mistä vuodesta asti hän on asunut Ranskassa, ja aliprefektin piti ylimääräisillä kysymyksillä houkutella heitä puhumaan edes vähän lisää. Minä päätin sitä kuunnellessani, etten ainakaan omalta osaltani jää nolona hiljaiseksi. 


Kun oma vuoroni tuli, kättelin arvovaltaisimmat läsnäolijat titteleitä unohtamatta: Bonjour Monsieur le sous-préfet, Bonjour Monsieur le député, Bonjour Monsieur le commissaire divisionnaire... Sitten käännyin yleisöön päin, esittelin itseni unohtamatta mainita Suomea ja kerroin tulleeni ensimmäisen kerran tänne 2003 vaihto-opiskelijana ja etten oikeastaan sen jälkeen enää koskaan muuttanut pois. Sanoin rakastaneeni ja ihailleeni Ranskaa, sen kulttuuria ja kieltä jo lapsesta saakka ja että oli selvää, että jonain päivänä olisin ihan oikeasti ranskalainen: "Tänään se on vihdoin totta ja se on minulle valtava kunnia ja ylpeydenaihe." Aliprefekti totesi, ettei siihen ole enää mitään lisättävää, ja apulaiskaupunginjohtaja kehotti minua aina pysymään yhtä onnellisena ja ylpeänä ranskalaisuudestani. 

Kun kaikki olivat saaneet paperinsa ja esitelleet itsensä, oli tapahtuman loppuhuipennuksen, kansallishymnin vuoro. Arvatkaa, mikä versio siitä kuultiin? Tämä, paras ja juhlallisin kaikista:



Minulla on jo kerran ollut kunnia laulaa Marseljeesia Mireillen kanssa livenä, mutta vaikka tällä kertaa ääni tulikin videolta, ei se tehnyt hetkeä yhtään vähemmän vaikuttavaksi. Valitettavasti kolmatta säkeistöä (Amour sacré de la Patrie...) ei ehditty laulaa: olisin mielelläni osoittanut osaavani senkin ulkoa. 

Seremonian jälkeen oli tarjolla kuohuviiniä ja suklaakeksejä sekä vapaamuotoista seurustelua. Aliprefekti kehui, että harvoin näissä seremonioissa näkee tuoreen ranskalaisen osaavan Marseljeesin yhtä hyvin ulkoa ja ennen kaikkea laulavan sitä yhtä innokkaasti. Siitä pääsimmekin sujuvasti keskustelemaan Mireillestä; aliprefekti on myös fani! Nyt minulla on kertomista Mireillelle, jos ja kun kahden viikon päästä tapaamme Tallinnassa. 

    
Kuvassa on aliprefekti vasemmalla ja oikealla poliisijohtaja, jonka nimeä en valitettavasti muista.

Paikalla oli myös La Provencen toimittaja, jonka olen taatusti joskus nähnyt jossain aiemminkin, niin tutulta hän näytti. Menin kysymään, milloin artikkeli ilmestyy, koska minulle tulee lehti vain arkipäivisin. Kuulemma maanantaina, "ja aion kirjoittaa myös teistä!" 

Tosiaan, tänä aamuna oli lehden kolmossivulla koko sivun juttu seremoniasta (toivottavasti se aukeaa klikkaamalla riittävän suureksi):