keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Ei niin kovin kaukaisia muistoja

Kuten eilen lupasin, tänään on jälleen luvassa Mirkkutunnelmointia. Nostalgisena ihmisenä vietän usein muistopäiviä tyyliin "viisi vuotta tapahtumasta X" ja tänään on jälleen yksi näistä tärkeimmistä merkkipäivistä. Tasan kymmenen vuotta sitten Mireille nimittäin konsertoi Turussa viimeisen kerran, ja vieläkin olennaisempaa on, että juuri tuolloin pääsin ensimmäisen kerran esittäytymään, keskustelemaan ja poskisuutelemaan tähden kanssa.

Muistan vielä tilanteen elävästi, vaikka tarkat sanat ja reaktiot ovatkin vuosien myötä hämärtyneet. Näen vieläkin itseni istumassa Marina Palacen aulan nojatuolissa, kärsimättömänä ja jännittyneenä, ylläni kaamea beige collegepaita, joka ohimennen sanoen on edelleen hyvässä tallessa vaatekaapissani valtaisan tunnearvon takia, vaikka päälläni en ole sitä sen jälkeen pitänyt. Mietin, tuleeko tästä mitään ja hätyytetäänkö minut saman tien pois – ja samassa tähti kävelee sisään, suoraan eteeni, ja hymyilee leveästi. "Bonjour bonjour, enchantée" ja poskisuudelma, vaikka hän ei ole koskaan ennen tavannut minua. Tervehdin takaisin ja ihmettelen, olenko oikeasti juuri tässä.

Tunnen Mireillen tulkiksi värvätyn miehen ja hankkiudun sen varjolla kabinettiin lehdistötilaisuuteen. Paikalla on toimittaja radiosta ja Turun Sanomista. Kerrottuani, miksi olen läsnä, he innostuvat odottamattomasta jutuntäytteestä, haastattelevat myös minua, ja tulokset ovat edelleen luettavissa täältä. Mireille vastailee tapansa mukaan samoihin kysymyksiin samoja vastauksia, ja kun haastattelu on ohi, tiedän, että minun täytyy iskeä nyt tai ei lainkaan. Hän ei nimittäin enää poistu hotellista ennen seuraavan päivän konserttia.

"Excusez-moi, Mireille, puis-je vous parler un instant ?" Hän nyökkää, hymyilee, toteaa ohimennen, että kampauksemme ovat melkein samanlaiset. Minä puhun ja ymmärrän puhuessani, että juuri tätä keskustelua varten aloin opiskella ranskaa kolme vuotta aiemmin. Kerron, kuinka hän on ensimmäinen ranskanopettajani, kuinka kunnioitan ja ihailen häntä, bref, puhun sitä ja tätä ja tuota ja ilmeisesti myös kyynelehdin, koska hän sanoo sisarelleen "Regarde, Matite, elle pleure la pauvre, elle est si émue." Emue ja touchée hän toistelee itsekin olevansa, ja minä olen kuulemma niin gentille ja touchante, ja sitten tilanne on ohi. Nähtävästi hän oli tosissaan, koska nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän edelleen muistaa minut ja silloisen puheeni, vaikka olemme sen jälkeen tavanneet vain neljä kertaa.

Itse konserttia en muista yhtä tarkasti, ehkä siksi, että ne loppujen lopuksi poikkeavat toisistaan hyvin vähän, ja
kymmenessä vuodessa olen ehtinyt Turun jälkeen istua jo kahdeksassa muussa konsertissa. Seuraavana päivänä kävin vielä saattamassa hänet kotimatkalle, ja sen jälkeen sain odottaa viisi vuotta nähdäkseni hänet jälleen, sillä kertaa Pariisissa.

Merkillistä, miten kymmenen vuotta ovat samalla kertaa lyhyt ja pitkä aika. Taaksepäin katsottuna ne tuntuvat vierähtäneen noin vain, melkein huomaamatta, mutta kun ajattelen kymmenen vuotta tästä hetkestä eteenpäin, etäisyys vaikuttaa paljon pidemmältä. 16-vuotiaasta 26-vuotiaaksi on pitkä matka, mutta loppujen lopuksi olen muuttunut hyvin vähän. Melkein yhtä vähän kuin Mireille.



Ce soir-là...
(TS/Veikko Wahlroos)


3 kommenttia:

MM kirjoitti...

Kauniit muistot eivät koskaan kuole eivätkä milloinkaan jätä yksin.Ihan tosi on.Sitten taas vanha sananlasku raa'asti,että sitä tikulla silmään,joka vanhoja muistelee tai kaivelee.Hyihyi,ei suinkaan.
Ainakin aika kultaa muistot.

"M'man" kirjoitti...

Très belle histoire, Fifi! Tu peux en être fière.

Bonne fête à toi ( et Mireille)!

Anonyymi kirjoitti...

Moi! Etsin jotain ihan muuta blogilistalta ja löysin tämän. Minä olen ollut tuolla konsertissa Turussa myös! Olin pienenä vannoutunut Mireille-fani ja se iski uudestaan parikymppisenä (nyt oon 31v.). Odotin itsekin Marinan aulassa Mireillen saapumista... =) Mireille-kuume meni sitten aikanaan ohi (rahaa tuhlautui cd:ihin aika lailla...) mutta mulla on vielä joitain levyjä, joita joskus kuuntelen. M oli minunkin eka ranskanopettajani ja minäkin leikkasin samanlaisen "patatukan" kuin hänellä ja värjäsin mustaksi! On se fanitus rankkaa hommaa! =)

T. Marina