Bonjour tristesse

Elämäni on taas vaihteeksi pyrstöllään. Paitsi että lähden huomisaamuna takaisin Ranskaan ja joudun jälleen kuukausiksi eroon vanhemmista ja mopseista, sain iltapäivällä jäätävän kaksirivisen sähköpostiviestin yrityksestä, jossa kävin reilu viikko sitten keskustelemassa työharjoittelustani: Viitaten taannoiseen keskusteluumme ilmoitan, ettemme valitettavasti otakaan tänä keväänä harjoittelijaa. Toivottavasti löydätte harjoittelupaikan muualta. Kiitos vaan, juuri tätä minä tänä iltana tarvitsinkin! En vielä ollutkaan aivan riittävän surullinen huomisen lähtöni takia. 

Voisinpa vain lopettaa opintoni tähän, soittaa keskiviikkoaamuna kansliaan ja sanoa, että pitäkää tenttinne, lopputyönne ja harjoittelunne raportteineen, minä lähden lätkimään, j'arrête tout et je file ! Tietenkään en oikeasti lopeta, tässä vaiheessa se olisi järjetöntä, mutta mieli tosiaan tekisi. Juuri nyt tuntuu siltä, etten millään selviä kaikesta. Lopputyöni on paitsi pahasti vaiheessa, myös taatusti surkea; tenttejä on tulossa kahden viikon sisällä viisi enkä ole lukenut ainoaankaan; ja työharjoittelupaikan haussa olen jälleen nollapisteessä, vähän niin kuin siinä lautapelissä, jossa liu'utaan käärmeen häntää pitkin takaisin aloitusruutuun.  Haluaisin vain mennä mopsien kanssa peiton alle piiloon ja unohtaa kaiken muun. 

Tiedän hyvin, että piristyn jonkin ajan kuluttua, kunhan pääsen takaisin normaalirutiineihini. Nyt olisi parasta mennä nukkumaan, jotta jaksan matkustaa huomenna. Talvisia kuvia on luvassa blogissani heti, kun saan häntäni taas pystyyn ja silmäni kirkkaiksi. Sitä odotellessa, jos teillä on antaa pienintäkään vinkkiä työharjoittelijoita ottavista yrityksistä Turku-Salo-Helsinki -akselilla, olen pelkkänä korvana...

Arktinen kotimaa

Suomilomasta on jäljellä vielä (tai enää...) kolme päivää, ja olen nauttinut joka hetkestä! Ihanaa olla taas molemmissa kodeissa rakkaiden ihmisten ja koirien kanssa, nähdä tuttuja, lukea aamiaispöydässä paperisia Helsingin Sanomia, syödä ruisleipää ja karjalanpiirakoita ja maksalaatikkoa ja mämmiä (sic!), ajaa autoa, puhua äidinkieltä, käydä saunassa ja uimahallissa, viettää iltapäivä Stockmannilla, päivittää Suomea hehkuttavia statuksia Facebookiin ja ottaa valokuvia Salon keskustasta kuin turisti. Tässä pähkinänkuoressa lomani tähänastinen sisältö.       

Edes arktinen kylmyys ei ole pahasti haitannut, vaikka edellisessä postauksessa mainitsemani terminen shokki ensi alkuun iskikin. Varsin lyhyessä ajassa sitä näköjään unohtaa, kuinka kylmä täällä tosiaan voi olla. Ainakin olen nyt saanut käyttää vuosia sitten kutomiani paksua villakaulaliinaa ja -pipoa, joista täytyy ehdottomasti saada valokuva blogiin ennen lähtöäni takaisin etelään. Kävelin tänään kylmässä tuulessa ja kevyessä lumipyryssä Turun torin poikki ja vaikka minulla oli em. varusteiden lisäksi pitkät villakalsarit, merinovillapaita ja oikea suomalainen toppatakki, en sillä hetkellä varsinaisesti katunut päätöstäni muuttaa Provenceen. Siellä minulla tosin on kylmää pelkäämättömän maine, mutta täällä tosipaikan tullen totesin olevani pikemminkin varsinainen Mademoiselle Fifi, joka joutuu tulemaan Stockmannilta taksilla kotiin, koska on aivan liian kylmä kävellä. Sitä se Etelä-Ranska teettää.


Mopsit olivat innoissaan paluustani, vaikka eivät heränneetkään (ryökäleet!), kun saavuimme lentokentältä kotiin varhain sunnuntaiyönä. Seuraavana aamuna sainkin sänkyyni, vatsalleni ja kasvoilleni noin kaksikymmentä kiloa koiraa, ja voi niitä nuolaisuja ja kippurahäntien heilutusta! Mihin tahansa kotona menenkään, kuuluu kannoiltani pienten kynsien rapinaa puulattiaa vasten, kun lyttykuonot kipittävät perässäni. Meeri pyrkii sitkeästi puremaan nenänpäätä ja/tai korvalehteä, Mirkku on laiskanpulskea ja flegmaattinen sylihauva ja Guru aina yhtä herttainen ja lempeä. Eilen ja tänään olen ollut Turussa, mutta jo huomenna on päästävä Saloon mopojen luo – niiden rinnalla jäävät kulttuuripääkaupungin houkutukset kirkkaasti toiseksi. 
  

Kotiin!

Joululoman jälkeen yliopistolle palatessani haikailimme luokkakavereiden kanssa takaisin lomalle, ja kaikkien puheessa toistui sama ajatus: J'ai hâte d'être en vacances d'hiver, olisipa pian hiihtoloma! Helmikuun loppu tuntui silloin toivottoman kaukaiselta.

Nyt kaivattu loma on vihdoin alkanut ja edessä on yksitoista vapaata päivää. Minä käytän koko loman hyväkseni, lähden Suomeen heti huomenna ja palaan viimeisenä iltana ennen luentojen alkua. Tosin koko huominen päivä kuluu matkustamiseen: lennän poikkeuksellisesti Amsterdamin kautta ja joudun odottamaan jatkolentoani Schipholin kentällä yli neljä tuntia. KLM:n lentojen edullisuus taisi perustua siihen, että aikataulut ovat surkeat, mutta joulunaluspäivien kokemusteni jälkeen en todellakaan valita. Mieluummin odottelen pitkän aikaa lentoa, jonka tiedän lähtevän varmuudella ja ajallaan, kuin kyttään tuntikausia tietoa siitä, lähteekö koko päivänä yksikään lentokone minnekään. Olen seurannut viime päivät tiiviisti Ranskan ja maailman uutisia siltä varalta, että yllättävä lumimyrsky / tulivuorenpurkaus / lakko / lentokentän tulipalo / avaruusolioiden invaasio estäisi kotiinlähtöni, mutta toistaiseksi ei mitään epätavallista liene näkyvissä. Marignanen kentällä tosin oli eilen perätön pommiuhkaus, mutta kenttä suljettiin onneksi vain tunniksi... 

(kuva täältä)

Ihan täysin laiskaksi en pääse heittäytymään, sillä lomankin aikana on välttämättä kirjoitettava lopputyötä erään roséviinin fiktiivisestä maahantuonnista Suomeen. Kerron varmaankin aiheesta lisää myöhemmin omassa postauksessaan, sillä nyt minun on parasta aloittaa kiireen vilkkaa pakkaaminen. Vaikea kuvitella, että Suomessa on edelleen hyisen kylmää ja valtavasti lunta – täällä on ollut tänäänkin täysi kevätpäivä, aurinkoista ja +15 lämpöastetta niin, että nahkatakki päällä tuli kuuma. Huomisiltana vähän ennen puoltayötä saattaa iskeä pahemmanlaatuinen terminen shokki...!

  

7 tunnustusta

Pinean tauolle siirtyneestä Kirjeitä keittiöstä -blogista löytyi minulle ihana Stylish Blogger Award:

Kiitos, Pinea! Tunnustuksen ansaitakseni lupauduin kertomaan itsestäni (jälleen) 7 asiaa. Varsin haasteellista onkin keksiä 7 kiinnostavaa asiaa sekä muistaa, mitä olen vastaavanlaisten postausten yhteydessä aiemmin maininnut. Mitään salaperäisiä suuren luokan skuuppeja on tylsähköstä peruspersoonastani turha odottaa, onneksi... vai valitettavasti?

1. Olen aina viihtynyt parhaiten omissa oloissani, ja varsinkin Ranskaan muutettuani minusta on tullut hyvinkin sauvage, "villi-ihminen". Mitä vähemmän vieraita ihmisiä näen, sen parempi, ja päivän paras hetki on se, kun kumpikin on tullut kotiin, oven kaikki kolme lukkoa laitetaan tiukasti säppiin ja ikkunaluukut suljetaan. Onneksi E. on samaa maata; en kestäisi, jos joka ilta ja viikonloppu toinen haluaisi olla jossakin riekkumassa!

2. Vaikka sitä ei ulkomuodostani uskoisikaan, on päiviä, jolloin olen liian laiska syödäkseni. Esimerkiksi tänään en ole syönyt muuta kuin kolme palaa paahtoleipää aamuseitsemältä. Minun piti keittää tuorepastaa, mutta en yksinkertaisesti viitsinyt kaivaa kattilaa esille ja kumartua avaamaan kaasupulloa. Asiaa auttaa, jos tekee päivän aikana jotain sen verran tärkeää, että ajatukset pyörivät lähes yksinomaan sen ympärillä. Tänään olen melkein koko päivän ottanut selvää suomalaisten viininkulutuksesta vuonna 2010 enkä edes ehtinyt olla nälkäinen.

3. Olen joissakin asioissa avoimesti itsekäs enkä häpeä sitä. En esimerkiksi ole vähääkään kiinnostunut ekologisuudesta, kierrätyksestä, kestävästä kehityksestä ja mitä muita niitä onkaan. En ikinä suostuisi ostamaan tuntemattomien ihmisten vanhoja vaatteita kirpputoreilta tai rajoittamaan autoiluani / lentomatkailuani / muuta mukavuuttani maailman pelastamiseksi (rahanpuutteen takia niitä toki on jatkuvasti rajoitettava, valitettavasti). En myöskään lajittele roskiani, vaan heitän surutta hehkulamput, vanhat paristot ja ruoantähteet samaan muovikassiin keittiön lattialle.  Yhteen ja samaan jätesäiliöönhän ne joka tapauksessa päätyisivät.

4. Olen useimmissa asioissa suurpiirteinen ja hällä väliä -ihminen, jopa je-m'en-foutiste eli EVVK-tyyppi. Hoidan epäkiinnostavat asiat vasta, kun on aivan pakko. Jos vaikkapa olen yksin kotona ja olohuoneesta palaa lamppu, menen mieluummin koko päiväksi makuuhuoneeseen kuin rupean etsiskelemään ehjää lamppua ja vaihtamaan sitä. Pankin kirjekuori saattaa olla viikon avaamatta, koska tiedän, ettei tiliotteessani ainakaan ole mitään positiivista uutista. Jos saan tai ostan jonkin uuden tavaran (laukun, kirjan, kosmetiikkatuotteen...), se päätyy yleensä päiväkausiksi lojumaan sohvalle tai pöydälle siksi, etten ole löytänyt sille sopivaa säilytyspaikkaa tai viitsinyt edes miettiä moista. Ihan sama, kunhan nyt jossakin on ja mieluiten näkyvillä. Älä suotta tee tänään sitä, minkä voit ylihuomennakin jättää tekemättä...Tämä siis koskee tavallisia arkipäivän asioita, joita ei aivan oikeasti ole tarvis hoitaa heti ja saman tien. Esimerkiksi opiskelutöideni deadlineja noudatan ehdottomasti, siitä en tingi, ja jos olisin töissä, hoitaisin totta kai työasiat moitteettomasti.

5. En juuri koskaan poistu kotoa ilman kirjaa. Koskaan ei tiedä, joutuuko jossain odottamaan ennalta arvaamatta: bussi / juna / lentokone on myöhässä, opettaja myöhästyy luennolta, päivän aikatauluun tulee yllättävä muutos... Kun käsilaukussa on kirja, on varautunut kaikkeen eikä koskaan tylsisty. Jos satun olemaan aivan kirjan lopussa, saatan ottaa niitä mukaan kaksi, jotta lukeminen ei taatusti lopu kesken. 

6. En pidä vieraille ihmisille soittamisesta, vaan pyrin aina hoitamaan asiat  ensisijaisesti sähköpostitse tai kirjeitse (Ranskassa kun ollaan...). Jos jonnekin on aivan pakko soittaa, mietin etukäteen, mitä minun pitää sanoa ja miten vastapuoli mahdollisesti vastaa. Tämä kielestä huolimatta, eli myös suomalaisten kesken. 

7. Minua ärsyttää suunnattomasti, jos sanomalehdessä tai virallisilla nettisivuilla (ei blogeissa, Facebookissa tms.) on kirjoitusvirheitä. Painovirheet tietysti ovat ymmärrettäviä, mutta selvät kielioppi- tai oikeinkirjoitusvirheet suututtavat. La Provence on niissä oikein kunnostautunut: harva se aamu lehdessä on vähintään kaksi virheellistä kirjoitusasua. Inhokkilistani ykkösenä on peut-être yhdysviivalla silloin, kun se ei tarkoita "ehkä" vaan "saattaa olla", ts. le temps d'attente peut être plus long que d'habitude (odotusaika saattaa olla normaalia pidempi) vs. le temps d'attente peut-être plus long... Argh. Esimerkin taisin bongata Air Francen sivuilta.

Tämä palkinto haasteineen on todennäköisesti kiertänyt blogosfäärissä jo niin kauan, että kaikki ovat vastanneet siihen. En siksi haasta ketään mukaan nimeltä mainiten, mutta suon tunnustuksen kaikille niille blogillisille lukijoille, joilla sitä ei vielä ole. Käykäähän vinkkaamassa täällä, jos ja kun osallistutte.        

Mä oon kolmekymppinen...

Frederik ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini, mutta tänä iltana on pakko olla miehen kanssa samaa mieltä: mä oon kolmekymppinen, oon kolmekymppinen... Ei tältä välttyäkään voinut, kakkonen iästäni rävähti kolmoseksi klo 20.02 Suomen aikaa ja voilà ! siirryin sulavasti keski-ikäiseksi ja elämäni neljännelle vuosikymmenelle. Sitä kuuluisaa kriisiä odottelen edelleen, iskeeköhän se jo heti huomisaamuna? Nythän minun kai pitäisi elää ns. ruuhkavuosia, kytätä peilistä yhä uusia ryppyjä silmien alla ja ympärillä (ne ensimmäiset näkyvät jo...!), kuolata vauvojen perään ja tehdä kaikenlaista muuta, mitä ikäiseni ainakin Trendin ja Olivian mukaan tekevät. Todellisuudessa minussa lienee valmistusvika, sillä biologinen kelloni on tyystin mykkä eikä todellakaan tikitä, helise tahi kumise Turun tuomiokirkon keskipäivän aikamerkin tapaan, paitsi kissa- ja mopsilasten kohdalla. Uraputkessa mönkimisen ja pääni lasikattoon hakkaamisen sijasta lämmitän yhdeksättä vuotta yliopiston penkkejä enkä oikein tiedä vieläkään, mikä minusta "isona" tulee. Ehkä se tässä seuraavien parin kuukauden aikana mystisesti selkenee...!

Koska tummanruskean paperikassin sisällöstä on tullut kyselyjä, paljastettakoon salaisuus heti alkuun. Tässä siis The Cadeau d'Anniversaire :

LV Neverfull MM (ei sentään "Mireille Mathieu" vaan "moyen modèle", keskikoko), joka leveässä perusolotilassaan nielaisee kevyesti muistiinpanokansioni, mutta jonka saa myös kurottua kapeammaksi ja elegantimmaksi citymalliksi. Sisältä Neverfull on suloisen nostalgisen näköinen:

Tästä ihanuudesta kiitokset E:lle. Itse lahjoin itseäni pienellä täydennysosalla:

Kultaketjullinen pussukka sopii joko yksin käytettäväksi tai vielä kätevämmin laukun sisäpuolelle lisätaskuksi huulipunalle, puuterille ja peilille, tähän tapaan:

Iltapäivän saksantunnilla meillä oli pienimuotoiset kemut. Katsoimme Goodbye Lenin -elokuvan, jota en ollut ennen nähnyt mutta josta olin kuullut paljon hyvää (ja syystä!), söimme sitruunamarenkipiirakkaa ja joimme vähäalkoholista ruokakaupan sangriaa. Sain yllätyksekseni luokkakavereiltani possukortin ja 20 euron arvosta kulttuuriseteleitä, joilla voi ostaa kulttuurituotteita kirjoista teatterilippuihin. En olisi moista odottanut ja olin erittäin otettu lahjasta, varsinkin noin hyvin harkitusta!

Päivä on ollut kerrassaan loistava, eikä vähiten kaikkien minua onnitelleiden ihanien sukulaisten, ystävien, virtuaali- ja IRL- tuttavien ja naapureiden ansiosta. Kaunis kiitos kaikille muistamisesta!

Bihlaga-Saari eli fiktiivistä suomea ranskalaisille

Pari viikkoa sitten katselin hajamielisenä jotain myöhäisillan kulttuurillis-poliittista keskusteluohjelmaa, jossa tuoreinta romaaniaan esitteli kirjailija ja akateemikko Jean-Marie Rouart. Rouartin tuotanto ei ole minulle ennestään tuttua, mutta höristin korviani siinä vaiheessa, kun juontaja mainitsi romaanin yhteydessä sanan finlandaise: mitämitä, Suomeen sijoittuva umpiranskalainen kirja?! Amazon.fr paljasti, että romaanin La Guerre amoureuse tapahtumat tosiaan sijoittuvat osaksi Suomeen ja sankaritar on venäläis-suomalainen:

 (kuvat ja lisätietoa: Chapitre.com)

Työmatkalla Helsingin yliopistossa oleva ranskalaiskirjailija tapaa kauniin kirjallisuuden opiskelijan Helenan, joka seuraa miestä Pariisiin tehdäkseen siellä väitöskirjaansa. Heidän välilleen syntyy myrskyisä ja kieroutunut suhde, ja Helena pettää kertojaa suomalaisen taiteilijan kanssa tehdäkseen tämän mustasukkaiseksi ja pakottaakseen tämän avioliittoon kanssaan. Kirjan luvataan olevan ainakin "pureva" ja "kuumeinen". 

Olen ehtinyt lukea sitä vasta parikymmentä sivua ja selailla vähän enemmän, mutta olen jo kiinnittänyt huomiota muutamiin huvittaviin yksityiskohtiin, kuten henkilöiden ja paikkojen nimiin. Sivuhenkilöihin lukeutuvat mm. ruotsalais-suomalainen Birgitt Bollstrom-Borjom, Mirja Bolgrum -niminen nainen sekä suomalainen taiteilija ja kuvanveistäjä Gustav Molnar. Sankarittaren Helena-nimestä kertoja toteaa: "Ai, se ei olekaan suomalainen etunimi", johon Helena vastaa: "Ei niin, äitini on venäläinen." 

Paikannimissä on myös sovellettu taiteellista vapautta: Mirja vie ranskalaisen vieraan tutustumaan "Bihlaga-Saareen", joka tarkoittanee Pihlajasaarta. "Yliopisto", "Eira" ja "Turku" sentään ovat oikein, mutta hauskuus kasvaa, kun kertoja siirtyy bussilla Helsingistä Turkuun: kotikaupunkiani luonnehditaan "yläluokkaiseksi kylpyläkaupungiksi", station balnéaire huppée, ja bussin ikkunasta näkyy "aina vain samoja pikku siltoja, jotka harppovat mikroskooppisten saarten yli. Ja kaikkialla läsnäoleva meri, tyyni, harmaa, kiltti, joka ei tuoksunut miltään eikä ilmaissut minkäänlaista raivoa ja joka antoi pienten nopeiden purjeveneiden lepattaa pinnallaan kuin valkoisen perhosparven." Olen 25 vuoden aikana matkustanut riittävän usein Turun ja Helsingin välillä tietääkseni, ettei vanhalta ykköstieltä sen paremmin kuin uudelta moottoritieltäkään näy erityisen paljon merta, saaria tai purjeveneitä... Turusta kertojalla on niin ikään uutta tietoa: siellä on "Sibelius-bulevardi" sekä satama, josta tulee iltaisin iloinen ja korea, jonka kujilla soi hilpeä musiikki ja vaeltelevat vaaleahiuksiset perheet iltakävelyllään ja jonka huvijahtien puomit kurkottelevat merta kohti kuin käsivarret. Turussa toki on satama, mutta vain matkustaja- ja rahtiliikenteelle, eikä siellä kuljeskella iltaisin kujilla iloisen musiikin tahtiin. Aurajoen rannassa kyllä, ja jahteja ja purjeveneitä löytyy Ruissalosta, mutta ne taas ovat kaukana keskustasta, toisin kuin kirjan tapahtumat edellyttävät. 

Tietenkin on normaalia ja ymmärrettävää, että kirjailija on luonut teokseensa fiktiivisen miljöön, mutta kyseisen miljöön hyvin tuntevana lukijana minun on välillä hankala asennoitua oikein moisiin asiavirheisiin. Rouart tuskin on kuvitellut, että kukaan hänen lukijoistaan osaa suomea, ja on siksi jättänyt kieliasun tarkastamisen tekemättä. Varmaan katsonut Google Earthista, että sopivan matkan päässä Helsingistä on Turku-niminen rannikkokaupunki ja merta siellä täällä välissä, laitetaan kertoja vaikka matkustamaan sinne... 

Tänään en ole ehtinyt juurikaan lukea, sillä E:llä on vapaapäivä ja meidän piti käydä tärkeällä asialla Marseillessa, nimittäin syntymäpäivälahjaostoksilla! Keskiviikkoaamuun saakka lahjani nököttää olohuoneen lattialla tummanruskeassa paperikassissa, enkä malttaisi millään olla avaamatta sitä. Paljastan tietysti lahjan vasta mainittuna päivänä, mutta lupasin mm. äidille pari alustavaa vihjettä:

Harjaantuneella silmällä varustettu lukija saattaa mahdollisesti jo arvatakin, mistä on kysymys...

Marseillessa tapoimme aikaa myös Virginin DVD-osastolla, jossa oli meneillään lyömätön tarjous, 5 DVD:tä 30 eurolla. Pitkän soutamisen ja huopaamisen jälkeen päädyimme kompromissiin, eli minä sain valita neljä kiekkoa ja E. yhden:

Arvatkaapa, mitkä leffat ovat minun valitsemiani!