Elonmerkki frankkien maalta

Täällä ollaan taas! Viimeinen Suomi-viikkoni oli niin kiireinen ja välillä henkisestikin uuvuttava, ettei blogille millään riittänyt ylimääräistä energiaa. Nyt olen kuitenkin jälleen kerran muuttanut takaisin etelään ja elämä alkaa taas vähitellen normalisoitua.

Nautin huolella viimeisistä päivistäni Suomessa: ennätin viettää vielä kaksi roséviinipitoista iltaa kollegoiden seurassa ja juhlistaa Mireillen 65-vuotispäivää Espoossa faniystäväni kanssa. Airellekin pistäytyi meillä mopseja katsomassa, ja eräänä iltana otin ja varasin hyvissä ajoin lentolippuni seuraavalle kotikäynnille; koska olin ajoissa liikkeellä, sain KLM:n lennot alimpaan mahdolliseen hintaan eli MRS-AMS-HEL ja sama toiseen suuntaan yhteensä 157 euroa! Tulen lokakuun puolivälissä kolmeksi viikoksi, ja silloin on luvassa paitsi lisää roséviiniä ja hauskanpitoa hyvässä seurassa, myös Mireillen konsertti Tallinnassa, minne olemme lähdössä ainakin kuuden ihmisen voimin. Melkein jo toivoisin, että olisi syksy! 

Viime viikolla sain kaiken hulinan keskellä myös erinomaisia uutisia yliopistolta: harjoitteluni raportteineen palkittiin arvosanalla 17/20 ja näin ollen minä umpihumanisti valmistuin sovelletun taloustieteen laitokselta kansainvälisen kaupan kandidaatiksi kokonaisarvosanalla 13,4/20 ja erikoismaininnalla "melko hyvä"! Ranskalaisiin tutkintoihin lisätään arvosanasta riippuen maininta, mention, asteikolla assez bien - bien - très bien eli melko hyvä, hyvä ja erittäin hyvä. Olen oikein tyytyväinen omaan "melkohyvyyteeni", sillä olen onneksi oppinut eroon turhasta perfektionismista enkä missään vaiheessa tietoisesti jahdannut parhaita arvosanoja. Ainoa tavoitteeni oli päästä kunnialla läpi, ja olin sangen iloisesti yllättynyt siitä, että sekä lopputyöni että harjoitteluni arvosanat olivat parhaiden joukossa.

Paluuni Ranskaan sujui huomattavasti helpommin kuin olin odottanut niin psykologisen puolen kuin konkreettisten matkatavaroidenkin suhteen. Jätin yksinkertaisesti kotiin kaiken sen, mikä ei mahtunut matkalaukkuuni: koska äiti tulee tänne ylihuomenna ja matkustaa paljon kevyemmin kuin minä, osa tavaroistani kulkee äidin mukana, ja loput tuon tarvittaessa lokakuussa. Olin kyllä vähällä joutua vaikeuksiin lähtöselvityksessä: laukkuni painoi 26 kg sallitun 23 kg:n sijasta, ja nuori virkailijatyttö pahoitteli, että ylimääräisistä kolmesta kilosta pitäisi kyllä maksaa noin sata euroa ylipainomaksua. Minä säälittävästi anelemaan, eikö hän mitenkään voisi tämän kerran tehdä poikkeusta, kun olin kuitenkin ollut Suomessa yli kolme kuukautta ja taatusti koneessa olisi myös matkustajia, joilla on pelkkiä käsimatkatavaroita eikä kolme kiloa nyt niin paljon ole... Sain lopulta laukkuni maksutta koneeseen ja vielä oranssin huomiotarran etikettiin, koska minulla oli alle kahden tunnin vaihtoaika Amsterdamissa ja tarralla merkityt laukut kuulemma käsitellään nopeammin, jotta ne varmasti ehtivät jatkolennolle! Tässäkin KLM palvelee huomattavasti Air Francea paremmin. 

Hartaasti odotettu jälleennäkeminen E:n kanssa oli totta kai ihana, mutta minä olin niin väsynyt, että jaksoin juuri ja juuri syödä perinteistä kotiintuloruokaani spagettia ja juoda vähän roséta ennen kuin oli pakko mennä nukkumaan. Matkalaukun purin vasta seuraavana aamuna ja sain siihen puuhaan kulumaan kaksi tuntia. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja siivosin samalla meikkiarkkuni. Sen uumenista löytyi mm. 36 huulipunaa:

Oikeasti niitä oli 37, sillä yksi oli vielä matkan jäljiltä käsilaukussani. Koska nämä kaikki eivät kerta kaikkiaan mahdu varastoihini, minun oli pakko suorittaa julmia valintoja ja viskellä osa roskiin. Tajusin muuten näitä katsellessani, että kyse on oikeastaan arvotavarasta, sillä kahden ylimmän rivin jokaisen punan kappalehinta on kolmenkympin paikkeilla...! Osaa olen käyttänyt vain muutaman kerran, mutta siitä huolimatta niistä oli kylmästi hankkiuduttava eroon. Heitin urheasti pois kaikki yli kolme vuotta vanhat, ilmaisnäytteet sekä päällekkäiset, hyvin paljon toisiaan muistuttavat sävyt sekä sellaiset, joiden laatuun en ole syystä tai toisesta ollut täysin tyytyväinen. Lopulta jäljelle jäi enää 23 huulipunaa. Niillä luulisi pärjäävän jonkin aikaa...

Aixissa ei ole juuri mikään muuttunut poissaoloni aikana. Flaneerasin kaupungilla fiilistelemässä koko tiistai-iltapäivän laventelinvärisessä kesämekossa (vähänkö harmittaa, että unohdin ottaa sen mukaan Suomeen!), istuin Cours Mirabeaulla lempikahvilani Bastide du Coursin terassilla plataanien varjossa, join erinomaista kesäjuomaa monacoa (hyvin vähän olutta ja paljon sitruunalimonadia ja grenadiinia), luin Tove Janssonin iki-ihanaa Kesäkirjaa englanniksi ja mietiskelin sen innoittamana, kuinka rikas olenkaan. Minulla on kaksi kotimaata, kolme kotikaupunkia, kaksi kotikieltä ja -kulttuuria. Saaristomeri ja Välimeri. Koivut ja plataanit. Korppoo ja Hautes-Alpes. Aurajoen ranta ja Cours Mirabeau. Kaikki yhtä rakkaita, kaikkialla yhtä hyvä olla.

Olen taas onnellinen.

Smile because it happened

Hartaasti odotettu ja vilpittömästi rakastettu harjoitteluni on nyt ohi, ja voin rehellisesti sanoa eläneeni juuri elämäni parhaat kolme kuukautta. En olisi voinut saada parempaa työpaikkaa ja ihmettelen yhä, miten käsittämättömän hyvä onni minulla olikaan, että pääsin juuri kyseiseen yritykseen. En halua tietää, oliko isän suhteilla alunperin jotain tekemistä sen kanssa, että minulle suotiin moinen mahdollisuus: ainakin olen sittemmin omalla työlläni osoittanut ansainneeni paikkani firmassa.

Koska pidin niin valtavasti työstäni, en tietenkään viimeisenä työpäivänäni kyennyt vain kävelemään ovesta ulos heti neljältä. Kuten olin etukäteen varsin hyvin tiennyt, suuri osa päivästä ja edeltävästäkin työpäivästä kului itkemiseen. Torstai oli itse asiassa kaikkein raskain: lyhyeksi aiottu keskiviikkoinen ravintolailta venähti luvattoman pitkäksi, ja kolme tuntia nukkuneena ja erinäisiä drinkkejä nauttineena en todellakaan ollut fyysisesti enkä psyykkisesti vahvimmillani. Onneksi byroo oli autiohko, sillä olin taatusti melko säälittävä näky kyyhöttäessäni työpöytäni ääressä täyttämässä Excel-taulukoita kyyneleet poskia pitkin valuen. Yliväsymyksen takia en illallakaan pystynyt muuhun kuin puolihysteeriseen itkuun, ja perjantaiaamuna jouduinkin hautomaan umpeen turvonneita silmiäni kylmällä vedellä, jotta sain ne edes auki. 

Perjantai ei varsinaisesti ollut sen hilpeämpi päivä, mutta olin sentään enimmäkseen rauhallinen ja kykenin jopa nauramaan. Suru tuli vasta siinä vaiheessa, kun minun oli oikeasti tyhjennettävä pöytäni, pakattava henkilökohtainen omaisuuteni ja jätettävä lopullisesti taakseni pieni työhuoneeni. Se tuntui lähes yhtä raskaalta kuin jäähyväiset lentokentän parkkipaikalla, kun on viimein pakko riuhtaista itsensä irti toisen otteesta, kääntää selkänsä ja marssia pois taakseen katsomatta. Tieto todennäköisestä jälleennäkemisestä jonain päivänä ei siinä vaiheessa lohduttanut vähääkään. En ole koskaan ennen ottanut yhtä raskaasti työsuhteen päättymistä, vaan pikemminkin odottanut innolla sen jälkeistä vapautta; se ainakin todistaa, että tämä työpätkä oli aivan ainutlaatuinen.

Onneksi tiesin kokemuksesta myös, että lamaannuttava ikävä kestää vain pari päivää ja hiipuu sitten itsekseen hyvien muistojen tieltä. Piristymistä edesauttoi huomattavasti, että lähdin heti lauantaina merimatkalle Tukholmaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kyttäsimme serkkujeni kanssa hämärtyvässä illassa hetkeä, jolloin laiva ohittaa mökkisaaremme ja hihkuimme innosta erottaessamme metsän keskeltä mökin lipputangon. Sunnuntaina istuimme pitkiä aikoja  laivan yläkannella; minä katselin saaria ja auringossa kimmeltävää merta, pohdin syvällisiä ja osasinkin yhtäkkiä ajatella positiivisesti. Sen sijaan, että kaipaan ja suren mennyttä, minun tulee olla onnellinen ihanasta ja unohtumattomasta kokemuksesta ja iloita ja nauttia rakkaista muistoistani. Tässä minua tosin osaltaan auttoi Mireille, sillä huomasin yllättäen hyräileväni kappaletta Essaye:   

Essaye d'ouvrir encore tes ailes
Face à l'immensité du ciel
Tu es en vie, c'est l'essentiel
Sèche tes larmes au soleil
Essaye d'ouvrir encore tes yeux
Et de te fondre à tout ce bleu
Le cœur léger, tu vas planer
Comme un oiseau en liberté

Yritä jälleen avata siipesi 

Vasten taivaan valtavuutta

Olet elossa, se on olennaista

Kuivaa kyyneleesi auringossa

Yritä jälleen avata silmäsi 

Ja sulautua tähän sineen

Liitelet kevein sydämin

Kuin lintu vapaudessa

Tällaisissa maisemissa oli lisäksi vaikea olla kauan synkkä:

Tänään testasin uutta asennettani käytännössä pistäytymällä Meerin kanssa kahvilla byroon pihassa kahden läheisen kollegani seurassa. En effet, en enää ollut lainkaan epätoivoinen vaan yksinomaan onnellinen siitä, että minulla on vastedes elämässäni niin rakkaita ja tärkeitä ihmisiä ja että sain tilaisuuden tutustua heihin ja viettää kolme kuukautta heidän kanssaan. Kohtalolla on näköjään yhä tapana järjestää asiat parhain päin, vaikka siihen onkin joskus kovin vaikea uskoa.       

Hyvä > huono

Kuluneen viikon aikana en oikein ole jaksanut inspiroitua kirjoittamaan mitään. Joskus negatiivisia asioita tapahtuu liikaa liian lyhyessä ajassa, ja nyt niin kävi; olen ollut väsynyt, stressaantunut ja mitään viitsimätön ja ajatellut lähinnä harmaita ja tylsiä ajatuksia. 

Nyt olen kuitenkin päättänyt skarpata, osaksi pakon edessä: viimeinen työviikkoni alkoi tänään enkä halua olla töissä synkkä ja melankolinen. Sen sijaan, että murehtisin liian nopeasti koittavaa perjantaita, yritän joka päivä miettiä, mitä kaikkea mukavaa ja mielekästä minulla onkaan odotettavissa lähitulevaisuudessa:

- Keskiviikkona on luvassa pitkästä aikaa samppanjaa ja erinomainen illallinen rakkaan kollegan seurassa Hans Välimäen Turkuun heinäkuun ajaksi avaamassa pop up -ravintolassa. Chez Dominiqueen tuskin tulisi mentyä, mutta Food Culture Clubin olen jo kerran aiemmin käynyt toteamassa loistopaikaksi. 

- Ensi viikonlopuksi varasin risteilyn Tukholmaan itselleni ja serkuilleni. En ole ollut laivalla lähes kymmeneen vuoteen, ja näin kesällä on hienoa viettää päivä ihaillen saaristoa laajemmaltakin alueelta kuin mökkirannasta käsin. 

- Kahden viikon kuluttua näen jälleen E:n yli kolmen kuukauden eron jälkeen, ja heinäkuun lopulla muistelemme 8 vuoden takaista ensitapaamistamme samppanjan, hanhenmaksan ja etanoiden kera.

- Äiti tulee samoihin aikoihin Aixiin ensimmäistä kertaa koskaan, ja minulla alkaa jo itse asiassa olla kiire suunnitella alustavaa lomaohjelmaa! Täytyy miettiä tarkkaan, miten saamme lyhyessä ajassa eniten irti kolmannesta kotikaupungistani.

- Syyskuun alussa puolestaan lomailemme E:n kanssa pari viikkoa kaivatuissa alppimaisemissamme. Odotan jo nyt täydellistä rentoutumista, lukemista ja liskoilua, luonnon ja maisemien ihailua, eläinten bongailua maanteiden varsilla ja herkullista lähiruokaa. 

Kun oikein pysähdyn miettimään, löydän sittenkin tämänhetkisestä elämästäni enemmän hyvää kuin huonoa. Tämä pitäisi muistaa päivittäin.

Sain kollegaltani kallisarvoisen ja lukuisiin tilanteisiin sovellettavan elämänohjeen: Don't cry because it's over. Smile because it happened. Tätä aion toistella mielessäni niin usein, että muistan sen ja uskon siihen, kun perjantaina lähden töistä viimeisen kerran. Sitä odotellessa minulla on kuitenkin vielä neljä tehokasta työpäivää jäljellä; täytyykin lähteä miettimään, miten tällä viikolla pukeudun!       

Päivä 20: Tässä kuussa

Heinäkuusta ei ole tulossa pelkästään helppo ja onnellinen kesäkuukausi. Lähiviikkojen aikana joudun eroon yhdestä jos toisestakin ihmisestä, paikasta ja tavasta, jotka niin mielelläni säilyttäisin elämässäni. 

Minulla on jäljellä tarkalleen kolme viikkoa Suomessa, joista yhdeksän työpäivää, enkä voi kuin haikeana ihmetellä, minne ovat jälleen kerran kadonneet kaksi ja puoli kuukautta elämästäni. Vasta äskenhän minä tulin kotiin, valitsin itselleni uutta kesätuoksua Amsterdamin lentokentän tax freessä, mietin kuinka pukeutuisin ensimmäisenä työpäivänäni ja iloitsin siitä, että kerrankin saisin olla Suomessa kesäaikaan ja niin kauan, että ehtisin tehdä vaikka mitä. Ja olenhan minä tehnytkin: olen ollut elämäni parhaassa työpaikassa, saanut uusia rakkaita ystäviä, viettänyt unelmajuhannusta mökillä, hellinyt mopseja ja viihtynyt hyvässä seurassa ulkona aamuviiteen. Ongelma on, etten haluaisi kaiken tämän loppuvan. Ei vielä, ei nyt, kun minulla on täällä niin ihanaa!

Etenkin työn loppumista olen murehtinut jo pitkään, vuodattanut salaa pari kyyneltä pienessä byroossani kenenkään huomaamatta ja varoittanut kollegoita, että viimeisinä päivinä todennäköisesti kätken punaiset sammakonsilmäni mustien lasien taakse sisälläkin. Paitsi ettei minulla ole parhaillaan aavistustakaan, milloin ja mistä seuraavaksi saan töitä ja rahaa, en ennen kaikkea halua joutua hyvästelemään työkavereitani. En ole ikinä kestänyt jäähyväisiä enkä ajatusta siitä, että teen jotain tai näen jonkun viimeistä kertaa; tuntuu mahdottomalta kuvitella, etten enää kahden viikon kuluttua tule töihin innoissani uudesta viikosta, toivottele iloisesti hyviä huomenia kollegoille ja istu aamukahvipöydässä vaihtamassa viikonlopun kuulumisia. Minun tulee niin suunnattoman ikävä rakkaita työpaikan ihmisiä, hauskoja juttujamme ja tutuiksi tulleita rutiinejani. (Pahus, nyt itken jo tätä kirjoittaessani... Jos oikoluvussani on virheitä, se johtuu siitä, etten kunnolla näe tekstiäni kyyneliltä. Excusez-moi.)

Tänään olen muutenkin ollut poikkeuksellisen väsynyt, hermostunut ja stressaantunut. Ajoin eilen mummon kanssa edestakaisin Poriin vuosittaiselle vanhainkotivierailulle satavuotiaan isoisoäitini luo, ja illalla palatessamme Turkuun kotoa paljastui katastrofi: julkisivuremontissa olevan talomme katto oli pettänyt rankkasateessa ja ruosteen- ja maalinsekaista vettä oli valunut yli 180-neliöisen asunnon lähes jokaiseen huoneeseen, vain kolme huonetta oli säästynyt. Pahiten kärsivät työhuoneeni, mummon makuuhuone sen vieressä ja asunnon läpi kulkeva käytävä. Näin lohduttomia kuvia sain vuotavista katoista puhelimen kameralla eteisestä...

... työhuoneestani... 

 

... ja mummon makuuhuoneesta:

 

Naapureita tuli onneksi apuun, ja pyyhkeiden, ämpäreiden ja suojamuovien avulla yritimme pelastaa huonekaluista ja muusta irtaimistosta sen, mitä pystyimme. Heitin hädissäni tietokoneeni päälle kaksi kylpytakkia, mustan jätesäkin ja kaksi kerrosta muovia, mutta pahoin pelkään, että huoneen kosteus on vahingoittanut sitä. Tulostimeni sekä työhuoneeni televisio ja digiboksi ovat joka tapauksessa mennyttä; digiboksista nousi jo savua ja kipinöitä, kun viime hetkellä revin töpselit irti seinästä. 

 

Nyt asunto menee vähintään kolmen kuukauden remonttiin, koko omaisuus siirretään remonttifirman toimesta varastoon ja mummo joutuu evakkoon siksi aikaa, kun huoneisto kuivataan ja katot, seinät ja parketit uusitaan. 

 

Koska onnettomuus ei koskaan tule yksin, sain aamulla E:ltä hätääntyneen viestin: jääkaappimme oli yön aika yllättäen kuollut, aamulla sen lämpötila oli 10 astetta ja sisältö todenäköisesti käyttökelvoton. En olisi todellakaan tarvinnut enää tätä tietoa...! Stressireaktiona aloin vapista niin, että lounaalla en pystynyt kantamaan edes tarjotintani ja kaadoin keittoa lattialle ja vaatteilleni. Seisoin keskellä ruokalaa täysin désemparée, lamaantuneena, enkä yhtäkkiä osannut tehdä mitään. Ruokapöytään päästyäni murruin, aloin itkeä ja lähdin lopulta kesken työpäivän kotiin vaihtamaan vaatteita ja rauhoittumaan hetkeksi. Loppupäivä sujui sentään enemmittä ongelmitta.    


Huomenna menen työkaverini kanssa Turkuun syömään ja katsomaan Catherine Deneuven tähdittämää mainiota elokuvaa Potiche, jonka olen nähnyt Ranskassa jo useamman kerran. Odotan huomisiltaa erittäin kärsimättömästi, tarvitsen todellakin tällä hetkellä jotain muuta ajateltavaa!