Suloinen suomalainen suvi

Vietin menneenä viikonloppuna mökillä niin iki-ihanan juhannuksen, ettei sitä kuvaillessa voi välttyä ylistävien adjektiivien yliannostukselta. Kaikki oli ihanaa, upeaa, huikeaa, mahtavaa ja mieletöntä, ja oikeastaan vietin suurimman osan ajastani vain huokaillen onnesta. Vaikka olen henkeen ja vereen cityihminen, kerran vuodessa (tai parissa) on virkistävää viettää muutama päivä kaukana kaikesta, pienellä saarella meren äärellä ja metsän keskellä, missä ei välttämättä tarvitse nähdä ketään tai tietää mitään ulkomaailmasta. 

Vaikka olinkin menossa merelle piiloon sivistyksestä, se ei silti tarkoittanut sitä, että olisin matkustanut erityisen kevyesti:

Lähdimme enoni, tätini ja serkkujeni kanssa matkaan jo torstai-iltapäivänä harmaassa kaatosateessa. Olimme varautuneet pitkiin lauttajonoihin, mutta yllätykseksemme suoriuduimme kolmen lossin ja 85 km:n matkasta tasan 2,5 tunnissa. Jonoja ei ollut juuri ollenkaan, Paraisillakin odotimme tuskin viittätoista minuuttia:

Sää ei kohentunut koko päivänä juuri ollenkaan, vaan pysyi itsepäisesti synkkänä ja tuulisena:

Olin viimeksi käynyt mökillä kesäkuun ensimmäisinä päivinä kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen sisustus oli tätini ansiosta saanut uuden, raikkaamman ilmeen:

Vessakin oli sisustettu uudelleen, keittiöstä puhumattakaan:

Asetuttuamme taloksi lähdin alas rantaan. Sade oli jo lakannut, mutta taivas ja meri olivat edelleen apean harmaat:

Juhannusaattoaamu puolestaan valkeni kirkkaana ja myrsky oli rauhoittunut lempeäksi merituuleksi. Heräsin ennen kaikkia muita ja vietin pari varhaista aamutuntia sohvalla kirjan ja Taavi-kissan seurassa. Kömpelöihin mopseihin tottuneena olin jo unohtanut, kuinka uskomattoman notkeita ja ketteriä kissat ovat:

Ensimmäinen aamiainen terassilla meren äärellä, lokkien kirkunaa ja laineiden loppumatonta liplatusta kuunnellen; ah ihanuutta!

Merikin näytti jo aivan toisenlaiselta:

Alemmassa kuvassa taka-alalla näkyy nykyään yksityisomistuksessa oleva yleinen laituri, jossa Wikipedian mukaan Turku-Tukholma-laivat pysähtyivät aina 50-luvulle saakka. Nykyään ne kulkevat suoraan mökin edestä, toki muutaman kilometrin päästä:

Juhannusaattona pistäydyimme saaren toisella puolella kaupassa ja terassilla:

Ohitsemme porhalsi vesihiihtäjä:

Juhannusaaton herkkuateria: savustettua lohta, paistettuja uusia perunoita, mätiä ja smetanaa, mozzarellasalaattia, Stockmannin kalatiskin suussasulavaa kylmäsavulohikastiketta ja tietenkin roséviiniä:

Kuudelta nostettiin lippu. Koska kukaan meistä ei muistanut Siniristilippumme-laulun sanoja, lauloimme sen sijaan Maamme-laulun ja ulkosuomalainen tietenkin herkistyi:

Saunan jälkeen koitti minun juhannukseni jännittävin osuus. Olin luvannut työpaikalla, että heitän talviturkkini (turkkia oli kertynyt yhdeksän vuoden ajalta, sillä en ollut uinut muualla kuin uima-altaassa sitten Martiniquen-matkani 2002) enkä tietenkään periaatteen naisena voinut mennä takaisin töihin ilman todistusaineistoa. Niinpä minua odotti melkoisen hyinen Saaristomeri:

Endorfiinit taisivat lähteä voimalla liikkeelle kropassani, sillä hyökkäsin saman tien mereen uudelleen:

Juhannuspäivänä kävin uimassa vielä muutaman kerran ja illalla saunasta kaksi kertaa, joten yhteensä taisin pulikoida yli kymmeneen otteeseen! Olin suunnattoman ylpeä itsestäni, sillä tavallisesti nyrpistelen nenääni jopa 25-asteiselle uimahallin vedelle.

Päivällä olimme keränneet risuja ja märkää levää juhannuskokkoa varten. Kokko syttyi ja paloi komeasti, vaikka levä savuttikin sankasti:

Fifi au naturel jo toisen kerran blogissa! Kuvasta muuten huomaa, kuinka hiukseni kihartuvat, kun ne saavat pesun jälkeen kuivua vapaasti ilman hiustenkuivaajaa ja muotoilutuotteita:

Olin Ranskassa viettämieni kesien aikana jo unohtanut, kuinka valoisa ja kaunis suomalainen kesäyö onkaan:

Juhannuspäivä oli aattoakin aurinkoisempi ja lämpimämpi ja vietinkin lähes koko päivän terassilla uimapuvussa, kirja ja roséviinilasi kädessä. Mökin kaappien uumenista löytyi kasvojeni suojaksi ikivanha aurinkohattuni. Fifin pettämätöntä mökkieleganssia, s'il vous plaît :

Töissä kuljen hivenen eri näköisenä...

Juhannuspäivän lounas:

Kuvasta puuttuvat pesto- ja yrttichèvrepaahtoleivät, jotka katosivat ääntä kohti ennen kuin ennätin saada kameran käteeni. 

Iltapäivällä kuljeskelin ympäriinsä ottamassa kuvia mökistä:

Koska kaikki ihana loppuu aina liian aikaisin, sunnuntai-iltana minun oli jätettävä jäähyväiset mökille ja merelle ja suunnattava takaisin kaupunkiin. Sää pysytteli edelleen huikean upeana:

 

Paluumatka sujui sutjakasti Korppoon ja Nauvon läpi, kunnes muutama kilometri ennen Nauvon lauttarantaa liikenne pysähtyi totaalisesti:

Nokian karttasovelluksen mukaan olimme lauttajonon hännille pysähtyessämme 4,5 km:n päässä lauttarannasta. Jono eteni säännöllisin väliajoin n. 500 metriä ja pysähtyi taas. Jonotimme tasan kaksi tuntia: pysähdyimme ensimmäisen kerran klo 19.30 ja ajoimme Nauvo-Parainen-lautalle klo 21.30. 

Isä oli onneksi ajanut meitä vastaan Paraisten ja Kaarinan välille, joten pääsin saman tien vaihtamaan autoa ja jatkamaan matkaani moottoritietä kohti Saloa. Kotona olin lopulta klo 23 maissa.

Tämä oli ehdottomasti eräs elämäni mieleenpainuvimmista juhannuksista, eniten siksi, etten ole viettänyt juhannusta Suomessa sitten vuoden 2003 enkä mökillä ainakaan 15 vuoteen. Upea sää, sukulaisten mukava ja iloinen seura, uiminen, juhannussauna ja saunan ikkunasta näkyvä sininen meri, kuulaassa kesäyössä liehuva sinivalkoinen lippu... Ulkosuomalainen herkistyy edelleen niitä ajatellessaan. Vaikka rakastankin Ranskaa ja viihdyn siellä, Suomi on ja pysyy oikeana kotimaanani. Etenkin kesäisin.    

Nyt sopii sairastua...!

Käpälä ylös kaikki ne, jotka vielä haluavat kuulla surkuhupaisan sairausvakuutusruljanssini viimeisimmät (ja toivottavasti viimeiset) käänteet! Désolée, kuulette ne nyt kuitenkin sitä odotellessa, että saan kaikki 125 juhannusvalokuvaani muokattua ja järjestykseen.

Minähän siis sain huhtikuun alussa täysin sattumalta selville, että ranskalainen sairausvakuutukseni ei ole ollut voimassa sitten viime lokakuun. Tein tuolloin saman tien uuden hakemuksen sairausvakuutusvirkailijoiden pyynnöstä. Lähdin sen jälkeen Suomeen ja koska kaiken piti olla kunnossa, jäin rauhassa odottelemaan kirjettä hakemukseni hyväksymisestä.

Sitä ei kuulunut huhtikuussa, ei toukokuussa eikä kesäkuun alussakaan. Erikseen anottava sv:n täydennysosa kyllä myönnettiin parissa viikossa, mutta varsinaisesta perusosasta ei kuulunut uutisia, ei positiivisia eikä negatiivisia. Pari viikkoa sitten aloin jo huolestua ja tiedustelin Sécurité Socialesta, mikä mahtaa olla hakemukseni kohtalo. Vastausta sai tietenkin odotella pitkän kaavan mukaan. Olisin soittanut, mutta ko. instituutiolla on käytössä lyhyt erikoisnumero, johon en pääse ulkomailta läpi edes ranskalaisella puhelimellani. 

Nyt juhannuksen aikana olin neljä päivää konsultoimatta meilejäni, ja kas ihmettä, sähköiseen kirjelaatikkooni oli putkahtanut vastaus sairausvakuutuksesta:

Olemme kaivaneet arkistoistamme esiin CMU de Base -hakemuksenne (sv:n perusosa), joka hakemuksen saapumishetkellä todettiin turhaksi, koska hakijalla oli jo ennestään sairausvakuutus. Mademoiselle Fifille on sittemmin myönnetty CMU de Base 1.6. alkaen.

Loppujen lopuksi siis sain vakuutukseni, mutta eräs kohta viestissä tökkii ja pahasti, nimittäin hakijalla oli jo ennestään sairausvakuutus. Eipä muuten ollut, ainakin mikäli niitä virkailijoita on uskominen, joiden kanssa aiemmin olin asian tiimoilta puheissa. Yrittäisivät nyt päättää, onko minulla voimassa oleva vakuutus vai eikö ole, merde alors !?! Tyypilliseen ranskalaisten tapaan yksi taho väittää yhtä ja toinen toista, ja kumpikin on ristiriidassa toisen version kanssa. Säädön seurauksena olen osaksi tietämättäni elellyt kuukausikaupalla ilman mitään sosiaaliturvaa, ts. jos olisin joutunut vaikkapa auton yliajamaksi tai saanut syövän tai umpisuolentulehduksen, olisin joutunut maksamaan hoitoni itse. Onneksi asia selvisi nyt eikä vasta siinä vaiheessa, kun minulta karhuttaisiin kymmenien tuhansien sairaalakuluja...! En tosin ole ollut sairaalassa kuin syntymässä, mutta mistäpä sitä ikinä tietää. *koputtaa puuta* 

Nyt kuitenkin kaiken pitäisi olla kunnossa ja minulla pitäisi olla toistaiseksi oikeus vakuutuksen molempiin osiin. Seuraavaksi toivokaamme kaikki yhteisesti, että ensi vuonna tähän aikaan olen jo normaalisti töissä, saan vakuutukseni sitä kautta eikä minun enää tarvitse hakea näitä vähävaraisille tarkoitettuja ilmaisvakuutuksia. Mitenköhän kaikki paperittomat ja kielitaidottomat maahanmuuttajat saavat hoidettua CMU-asiansa, kun jo minulla EU-kansalaisena, kielitaitoisena ja vakituisesti Ranskassa asuvana ja opiskelevana/työskentelevänä on näin monimutkaista?      

Päivä 15: Unelmani

Pää pilvissä kulkevana haaveilijaluonteena unelmoin tietysti jatkuvasti jostakin. Kaikki unelmani eivät ole realismista kuulleetkaan – mahdollisuuteni päästä formulakisoihin turva-auton kuljettajaksi tai laihtua maagisesti 50 kg näkemättä vähääkään vaivaa asian eteen  lienevät melkoisen pienet – mutta toiset taas olisivat hyvinkin toteutettavissa, ainakin jossain vaiheessa elämää.

Eniten haaveilen talosta.

Esimerkiksi tällaisesta (kuva satunnainen tulos Googlen kuvahaulla une villa en Provence). Talon ei tarvitsisi olla mikään valtava linna, vaan normaali kahden ihmisen omakotitalo, noin sataneliöinen. Vaatimuksia minulla olisi vain muutamia:

- Vähintään seitsemän huonetta: makuuhuone, vierashuone, olohuone, työhuone, kaksi kylpyhuonetta ja kunnon keittiö (lue: niin paljon kaappi- ja pöytätilaa, etten tietäisi, mihin sitä kaikkea edes käyttäisin).

- Terassi ja pieni puutarha, jonne mahtuisi oliivi- tai sitruunapuu, mahdollisesti ruusupensas, pöytä ja pari tuolia illallisen nauttimista varten ja pieni uima-allas. Altaan ei tarvitsisi olla edes niin iso kuin kuvan talossa, vain sen kokoinen, että siinä mahtuisi uimaan pari vetoa helteisen kesäpäivän päätteeksi.

- Talo saisi olla hunajamelonin värinen ja ikkunaluukkujen pitäisi olla laventelinsiniset. Jotta kotirauhamme olisi taattu, talon ympärillä olisi muuri tai korkea aita, jossa olisi kaukosäätimellä avautuva portti.

Unelmoin myös autosta. Audista. Uusi LED-silmäinen A1 voisi hyvinkin olla minun autoni:

(kuva)

Kompakti ja näppärä kaupunkiauto etenkin Aix-en-Provencen kapeille kaduille, joille en ikinä uskaltautuisi nykyisellä A6:llamme.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa autoa, mutta jos ja kun sellaisen saan, haluan Audin. En edes tiedä, miksi olen näin vannoutunut Audi-nainen; Audit ovat tyylikkäitä, elegantteja, korkealaatuisia ja turvallisia, mutta niin ovat monet muutkin merkit. Vetovoima on selittämätön ilmiö. Tässä elämänvaiheessa tosin minulla on tuskin varaa edes yhteen Audin renkaaseen, mutta joskus vielä minulla on ikioma A1/A3/A4/A6...!

Sitten kun olisin talon ja auton onnellinen omistajatar, haluaisin totta kai taloomme pienten jalkojen rapsutusta. Ainakin neljän jalan, mieluiten kahdeksan. 

 (kuva)

Koska lasten hankkiminen ei tule kysymykseenkään, pienet jalat kuuluisivat tietenkin mopsille ja kissalle. Kissanpentu olisi poika, musta tai mustavalkoinen ja nimeltään Zorro, mopsityttö taas saisi nimekseen Carmen. Zorro oli alkujaan E:n idea, Carmen taas minun: mopsi on ranskaksi carlin, joten Carmen le Carlin paitsi kuulostaa hyvältä, myös sopii temaattisesti yhteen espanjalaissävyisen Zorron kanssa. 

Kaikkein eniten ja kaikkein realistisimmin unelmoin kuitenkin työpaikasta. Olen nyt kahden kuukauden aikana saanut käydä elämäni parhaassa työpaikassa, jossa työ on juuri sopivan haasteellista olematta stressaavaa, ilmapiiri rento ja kollegat kaikin tavoin ihania ihmisiä. Suren nyt jo sitä, että kolmen viikon kuluttua autuus loppuu ja olen taas tyhjän päällä. 

Helpompaa olisi, jos tietäisin, mistä johtuu työpaikan saamisen vaikeus. Yhtään järkevää syytä en ole toistaiseksi keksinyt: minulla on (kohta) kaksi korkeakoulututkintoa, puhun viittä kieltä, en ole tyhmä, laiska enkä ilkeä ja osaankin sentään vähän jotain. Mitä ihmettä vielä pitäisi tehdä enemmän tai paremmin? 

Toivon ja uskon, ettei työpaikka jää vain unelmaksi toisten joukkoon vaan toteutuu mahdollisimman pian. Ehkä jo tänä vuonna?