Pikablogimiitti

Olin aamulla väitöskirjatutkimuksen koehenkilönä ja poikkesin sen jälkeen hetken mielijohteesta Duussin työhuoneeseen. Kyllä oli hurjan kiva tavata! Mikään ensitapaaminen tämä ei tosin ollut, sillä olemme olleet samoilla kursseilla opintojen alussa ja muutama vuosi sitten olimme samassa kesätyöpaikassa Ranskassa; sen sijaan kyse oli blogiuramme ensimmäisestä juttuhetkestä. Eihän siinä toki suurta eroa ole, mutta kun seuraa säännöllisesti ihmisen elämää ja ajatuksia blogin kautta, tähän suhtautuu jotenkin läheisemmin kuin keneen tahansa satunnaiseen kurssikaveriin, jota ei ole vuosiin nähnyt. Kysyinkin Duussilta, miten kummassa ihmiset tutustuivat toisiinsa silloin, kun ei ollut Internetiä?! Minultakin olisi jäänyt tapaamatta erinäisiä tärkeitä henkilöitä meillä ja muualla.

Keskustelua syntyi tietysti ennen kaikkea gradusta. Tämänpäiväisten graduahkeruuspisteideni saldo on pyöreä nolla: kävin yliopistolla aamulla ja iltapäivällä, kosmetologilla, syömässä ja Stockmannilla, mutta gradua en ennättänyt tehdä. Sain sentään tänään hoidettua niin ison osan muista asioistani, että huomenna voin keskittyä kopioiden lukemiseen. Ihan varmasti luen niitä monta tuntia! tai edes kaksi... Oikeasti ei saisi koskaan asettaa itse itselleen deadlineja, koska ne ovat äärettömän joustavia ja siis vaarallisia. Minulla nyt kuitenkin on kuolleena viivana tuo 15.5., jolloin karistan kotimaan tomut jaloistani neljäksi kuukaudeksi. Sitä ennen minulla on esittää professorille gradun koko teoriaosuus!!! Noin, nyt se on muidenkin tiedossa! ja jos tuosta lipeän, on osakseni lankeava suuri häpeä.

Lukemisesta puheen ollen, graduilijakaveri suositteli minulle ennestään tuntematonta Julio Cortázarin romaania Ruutuhyppelyä, jonka lainasin muutama päivä sitten kirjastosta. Romaanin rakenne on jännittävän pirstaleinen: sitä voi joko lukea perinteisen kronologisesti tai, kuten kirjailija suosittelee, aloittamalla luvusta 73 ja hyppimällä kirjailijan ehdottamassa järjestyksessä luvusta toiseen. Näin ollen luvusta 3 siirrytään lukuun 84 ja edelleen lukuun 4. Henkilöt ovat Pariisissa asuvia argentiinalaisia, mutta paljon muuta en ole toistaiseksi saanut selville; kirja on enemmän tajunnanvirtatyylistä pohdiskelua kuin konkreettista kerrontaa ja eteneviä tapahtumia. Kieli on hyvin kaunista: Se mitä kutsuimme rakkaudeksi olikin ehkä sitä, että seisoin edessäsi keltainen kukka kädessä ja sinä pitelit kahta vihreää kynttilää, ja aika vihmoi kasvoillemme hylkäämisten, jäähyväisten ja metrolippujen hiljaista sadetta. (s. 14) Olisi kiinnostavaa tietää, onko suomentaja kääntänyt teoksen kronologisessa järjestyksessä vai kirjailijan ehdottamassa.