Aventure allemande, vol 3

Lauantai 17.4. Palasimme Geran retkeltämme niin myöhään yöllä, että meikinpoiston sun muun jälkeen kello oli jo yli kolmen, kun vihdoin ennätin nukkumaan. Seuraavana aamuna meidän piti pakata tavaramme, maksaa lasku, lähteä hotellista kohti seuraavaa etappiamme Magdeburgia ja viedä sitä ennen Lisa rautatieasemalle ennen kello kymmentä, joten herätyskello oli laitettava soimaan jo kuudelta. Ainakin tämän matkan aikana opin tulemaan toimeen erittäin vähillä yöunilla, vähällä syömisellä ja olemattomalla vedenjuonnilla! Muutama ystäväni ihasteli sitä, kuinka olin jo aikaisin aamulla niin hyvin meikattu; todellisuudessa minun oli pakko piilottaa tummat silmänaluseni ja väsymyksestä turvonneet silmäni niin hyvin kuin suinkin pystyin. 

Ajoimme Magdeburgiin ennätysajassa ja olimme uudella hotellillamme jo ennen puoltapäivää. Hotelli oli ihastuttava vanha nelikerroksinen huvila, omistajapariskunnan miehen lapsuudenkoti, ja siellä tuntui aivan siltä kuin olisi ollut kylässä jonkun luona. Omistajarouva oli herttainen ja erittäin puhelias, hän esitteli meille talon joka kerroksen, antoi ajo-ohjeita konserttisalille ja etsi vieläpä meille netistä juna-aikatauluja siltä varalta, että olisimme matkustaneet junalla seuraavaan määränpäähämme Erfurtiin. Huoneet olivat mukavia, valoisia ja pastellivärein sisustettuja:

Koska olimme kaupungissa hyvissä ajoin, saimme poikkeuksellisesti tilaisuuden vähäsen tutustua keskustaankin. Gerasta ja Erfurtista emme ehtineet nähdä juurikaan muuta kuin konserttisalin. Magdeburgista jäi erityisesti mieleeni omalaatuisen taiteilija-arkkitehdin Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema vaaleanpunainen Hundertwasserhaus, jossa ei todennäköisesti ole ainuttakaan suoraa seinää.

 
Taloon kuuluu lukuisia pieniä sisäpihoja, joilla on suihkulähteitä, kahviloita ja pieniä lahjatavarapuoteja. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä myös yksi asunto sisältäpäin!   

Pakollisen ruusujen oston jälkeen ennätimme vieläpä takaisin hotellille syömään voileivät, ennen kuin piti lähteä etsimään tietä konserttihallille. Pahaksi onneksi GPS väsyi kesken kaiken ja kieltäytyi opastamasta meitä; ajelimme siis umpimähkään ja päädyimme kyllä isolle urheiluhallille, mutta mikään ei viitannut siihen, että siellä järjestettäisiin minkäänlaista konserttia. Kiersimme T-M:n kanssa hallin ympäri ja totesimme kuskiystävillemme Ulille ja Bärbelille, että nyt on kyllä kyseessä väärä halli. Äkkiä takaisin autoon ja päinvastaiseen suuntaan! Navigaattorikin virkistyi, joten ehdimme onneksi ajoissa oikeaan paikkaan ja saimme odotella tovin jos toisenkin Mimin saapumista. Onneksi sää oli kaunis ja lämmin, ja hyinen edellisyö Gerassa oli enää kaukainen muisto. 

    Minä ja T-M Magdeburgin Stadthallen edessä.

Mireille seurueineen tuli aikanaan, ja innokas itäsaksalaisfanijoukko hyökkäsi välittömästi kuvaamaan ja tunkemaan valokuvia ja CD:n kansia signeerattaviksi. Minä en voi sietää moista tapaa, vaan annan mieluiten Mimin itsensä huomioida minut, jos ja kun se tähdelle sopii; nytkin tyydyin vain sanomaan hillitysti sivummalta Bonjour Mireille, vous allez bien ?, johon sain vastaukseksi hymyn ja Bonjour, tu vas bien, toi ? (Tuleekohan muuten joskus päivä, jolloin pystyn sinuttelemaan Mireilleä?) 

Harjoitusten jälkeen suuntasimme jälleen hotellille vaatteiden vaihtoon. Tällä reissulla todellakin huomasin, että on oikeasti ylellisyyttä saada valmistautua rauhassa hotellihuoneessa sen sijaan, että yrittää parhaansa mukaan laittautua kauppakeskuksen tai konserttisalin ahtaassa naistenhuoneessa. Minä olin jälleen mustissa (kuva on lavastettu jälkeenpäin kotona, koska kaikessa kiireessä lauantain pukukuva jäi ottamatta):

      (Jos ihmettelette aurinkolaseja, olin jo ehtinyt puhdistaa meikkini...)

Konsertin alkupuolella magdeburgilaisyleisö vaikutti yhtä jäyhältä kuin Gerassa edellisiltana. Istuin alunperin neljännellä rivillä ja kummallakin puolellani katsojat taputtivat lähinnä kohteliaisuudesta ja näyttivät yhtä innostuneilta kuin kuolleet kalat. Noin viidennen kappaleen jälkeen kävin viemässä omat ruusuni (Fifi: Merci Mireille, vous êtes magnifique ! Mireille: Kiitos, kiitos! Danke schön! Kiitos!) enkä muuten enää ollenkaan ihmettele, miksi Mimi ei välillä huomaa lavan edessä kyttääviä ihmisiä kukkineen: kääntyessäni lavalta poispäin jouduin suoraan valonheittimen eteen ja sokaistuin yhtä täydellisesti kuin jos olisin katsonut suoraan heinäkuiseen Provencen aurinkoon ilman aurinkolaseja. Haparoin eteenpäin mitään näkemättä ja toivoin, että pysyisin pystyssä enkä törmäisi kehenkään. Joku eturivissä istuneista ystävistäni  tarttui minua käsivarresta ja kuiskasi, että eturivissä oli tyhjä paikka; jäin tietenkin siihen enkä enää palannut neljännen rivin tylsän DDR-porukan keskelle. 

Loppua kohden onnistuimme kuitenkin luomaan mukavasti tunnelmaa, ei-fanitkin vääntäytyivät vihdoin ylös tuoleistaan ja meidän ydinryhmämme jammaili lavan edessä ja heitteli viimeisen kappaleen jälkeen sylikaupalla ruusuja Mimin jalkojen juureen. 

Odotellessamme jälleen Mireillen lähtöä hallilta juttelimme mukavia orkesterin jäsenten ja Mireillen taustalaulajattaren Catherinen kanssa, joka oli kuulemma aikoinaan kiertänyt Suomessakin Nana Mouskourin mukana. Mimin lähdettyä me menimme vielä hetkeksi istumaan iltaa Magdeburgin keskustaan, mutta olemattoman lyhyet yöunet vaativat veronsa ja pysyimme tuskin hereillä, joten hotellin vuode houkutteli huomattavasti drinkkilaseja enemmän. Olen harvoin nukahtanut yhtä nopeasti kuin tuona iltana! 

Sunnuntai 18.4. Viimeisen konserttipäivän aamuna hyvästelimme mukavan hotellimme ja ystävämme Ulin, joka suuntasi takaisin kotiinsa Pohjois-Saksaan. Me taas jatkoimme autolla Erfurtiin ja ajelimme moottoritien sijasta pitkin maanteitä ja ohi itäsaksalaisten pikkukylien. Navigaattori ei taaskaan ollut yhteistyöhaluinen ja se kierrätti meitä puoli tuntia pitkin Ascherslebenin pikkukaupunkia etsiessämme turhaan ulosajotietä. Lopulta kaivoimme esille perinteisen paperikartan ja minä ryhdyin oppaaksi – onneksi E:n kanssa seikkaillessani kartanlukutaitoni on parantunut huomattavasti! Jossain vaiheessa löytyi vihdoin moottoritieliittymä, ja sitten viiletimmekin  Autobahnilla isolla Mersulla lähes 200 km/h ehtiäksemme ajoissa Erfurtiin. Heitimme matkalaukut hotellihuoneeseen ja lähdimme saman tien hallille, jossa oli jälleen edessä tuntikausien seisoskelua ja odottelua:

Epäselväksi jääneestä syystä emme loppujen lopuksi päässeetkään harjoituksiin, joten saimme tälläkin kertaa pukeutua rauhassa hotellilla:

Koska kyseessä oli meille viimeinen konsertti, meille oli jo käytännössä luvattu vastaanotto pukuhuoneessa konsertin jälkeen, mutta yhtä kaikki oli huisin jännittävää saada vihdoin pidellä hellävaraisesti käsissään kallisarvoista, Mimin valokuvalla varustettua backstage-passia. Niitä ei nimittäin aivan kaikille suotu! 

Edellisistä konserteista poiketen valokuvaus oli Erfurtissa täysin vapaata, joten minäkin tykitin eturivistä minkä ennätin:

Kukkia emme unohtaneet tälläkään kertaa, sen sijaan kameraani oli unohtunut zoomaus päälle; minut toki tunnistanee tässä hiuksistakin...

Konsertin jälkeen en juuri ennättänyt tuntea haikeutta, sillä badget piti kiireesti liimata rintaan näkyvälle paikalle ja kiiruhtaa sitten lavan taakse. Meidän kuusihenkinen saksalais-suomalainen porukkamme ohjattiin ensin naistaustalaulajien pukuhuoneeseen odottelemaan, kunnes kävi kutsu kaikkein pyhimpään. Mireille istui takahuoneessaan hyväntuulisena ja hymyillen ja minä sain taas osakseni Betty Boop -aiheisen tervehdyksen. T-M ja minä istuimme sohvalle Mimin viereen ja saksalaiset vastapäätä. Mireille rupatteli innoissaan ja vuolaasti saksaksi, mistä minä olin sangen yllättynyt. Tietenkään lauseet eivät olleet kieliopillisesti ja sanajärjestyksellisesti virheettömiä, mutta keskustelu oli selkeää, ymmärrettävää ja johdonmukaista eikä pelkkää ulkoa opeteltua danke schön, wunderbar -sanahelinää. Tuntui kuin olisimme istuneet  vieraisilla hyvän tuttavan olohuoneessa ja minun piti oikein muistuttaa itseäni siitä, että tuossa alle puolen metrin päässä istuu Mireille Mathieu... Mimi oli tapansa mukaan herttainen ja huomaavainen, kehotti syömään kulhosta suolapähkinöitä ja suri Christian Lacroix'n työttömäksi jääneitä haute couture -ompelijoita. Lisäksi hän muisteli iäkkäämpien saksalaisfanien kanssa 70-luvun tv-ohjelmaesiintymisiään Leipzigissa ja puhui tietysti viime päivien pääasiallisesta aiheesta, tuhkapilvestä ja lentoliikenteen ongelmista. Minulta Mimi kysyi mm., mitä pidän Aixista. Istuimme Mimin puheilla lähemmäs puoli tuntia, kunnes oli aika ottaa pikaiset valokuvat ja hyvästellä.

     

Maanantai 19.4. - keskiviikko 21.4. Minun oli tarkoitus lentää takaisin Ranskaan maanantai-iltapäivällä, mutta pitkin viikkoa alkoi käydä yhä selvemmäksi, ettei kukaan lentäisi vähään aikaan minnekään. Minä olin jo ehtinyt varata junalipun Erfurtista Leipzigiin ja Leipzigin lentokentälle saakka, mutta totesin, ettei lentokentälle kannattanut yrittääkään lähteä. Buukkasin siis hätäpäissäni maanantaiaamuna toisen junalipun Leipzigista Berliiniin, jossa kiltit ystäväni tarjosivat minulle turvapaikan siihen asti, että tilanne selviäisi tavalla tai toisella. Istumapaikkaa en enää junaan saanut, mutta hyppäsin ovelana suoraan ravintolavaunuun ja viiletin mukavasti  istuen puolentoista tunnin matkan Berliiniin lattea siemaillen ja iPod korvilla. 

   

Berliinistä käsin sain järjestettyä keskiviikoksi junalipun Berliinistä Mannheimin kautta Pariisiin Gare de l'Estille ja edelleen Gare de Lyonilta Aixin TGV-asemalle. 

Kahden ylimääräisen Berliini-päivän jälkeen hyppäsin siis uudelleen junaan ja matkasin halki koko Saksan aamukahdeksasta viiteen iltapäivällä. Pariisissa selvisin juuri ja juuri kantamuksineni metrolla rautatieasemalta toiselle, sillä jäin jatkuvasti metron automaattiporttien väliin; huokaisin helpotuksesta vasta asetuttuani mukavasti paikalleni TGV:ssa. Kolmen tunnin lennon sijaan kotimatkani kesti siis yli 12 tuntia, mutta minulla ei silti ollut varaa valittaa, sillä monen muun paluu mutkistui huomattavasti pahemmin. Pääsin sentään kotiin saman päivän aikana,  minulla oli junissa istumapaikat ja ystävälliset miesmatkustajat nostivat pyytämättä matkalaukkuni junien matkatavarahyllyille. Kaikesta huolimatta olin todella onnellinen päästyäni vihdoin nukkumaan omaan sänkyyni, omalle tyynylleni ja oman ihmiseni viereen.

Tämä yllättäviä käänteitä saanut tournéematka jää taatusti ikuisesti mieleeni. Kiitokset kaikille mukana olleille, T-M:lle, rakkaille berliiniläisille, ich liebe euch!