Aventure allemande, vol 2

Matka jatkuu! Ennen sitä suon kuitenkin ajatuksen 21 vuotta sitten yllättäen kuolleelle Johnny Starkille, Mireillen löytäjälle, managerille ja parhaalle ystävälle (mitä muuta heidän välillään sitten olikaan, se ei kuulu meille). Ilman Johnnya Mireille ei olisi se, joka hän nykyään on, enkä minäkään kirjoittaisi parhaillaan raporttia jälleen yhdestä tapaamisestamme. 

 (kuva ystäväni Philippen sivulta)

Sitten takaisin varsinaiseen aiheeseen. 

Torstai 15.4. Ensimmäisen huikean ja tapahtumarikkaan konsertti-illan jälkeen vuorossa oli vapaapäivä sateisessa ja harmaassa Leipzigissa. Emme antaneet sään häiritä, vaan lähdimme perusturisteina katselemaan kaupunkia ja ottamaan vähän muitakin kuin Mireille-aiheisia valokuvia:

Vaikea olisi ollut olla ottamatta kuvaa, kun julisteita roikkui melkein heti hotellin ulkopuolella!

 Nämä itäsaksalaiset ja -berliiniläiset liikennevaloukot ovat hurjan suloisia, läntinen versio on tähän verrattuna kovin tylsä.

Leipzigin vanha raatihuone.

Vanhan raatihuoneen takaa löytyi koristeellinen talo ja Goethen patsas.

Leipzigin oopperatalo on komea esimerkki DDR-arkkitehtuurista.

Nousimme hissillä näköalatornin 29. kerrokseen ihailemaan Leipzigia ylhäältä. Kauniilla säällä näkymät olisivat varmasti olleet vielä huikeammat. Keskimmäisessä kuvassa päärautatieasema, jolla tuli käytyä useammankin kerran.

Koska on tärkeää juoda riittävästi, istahdimme näköalatornin ravintolaan nauttimaan Roséweinschorlea. Weinschorle on sekoitus viiniä ja hiilihapollista mineraalivettä tai sitruunalimonadia. Tällä tavalla nautittuna rosé oli tavallistakin raikkaampaa. 

Vapaapäivä kului rattoisasti valokuvaten ja shoppaillen (minä olin erittäin kohtuullinen ja toin mukanani vain yhdet kengät ja neljä kirjaa!) ja pääsimme kerrankin aikaisin nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän koitokseen. 

Perjantai 16.4. Toinen konserttipäivä. Tällä kertaa Mireille esiintyi Gerassa, jonne oli Leipzigista reilun tunnin ajomatka. Meidän piti siis lähteä viimeistään klo 13 aikoihin, jotta ehtisimme ajoissa hallille vastaanottamaan Mimin seurueineen. Aamiaisella söimme itsemme mahdollisimman täyteen, jotta ei ihan heti tulisi uudelleen nälkä, sillä seuraavasta ruokatauosta ei ollut aavistustakaan. Jos pääsisimme harjoituksiin, emme joka tapauksessa enää ehtisi takaisin Leipzigiin ja hotellille, joten kaikki konserttia varten tarvittavat vaatteet, kengät, korut ja meikit oli otettava mukaan jo aamulla.

Hirmuisella kiireellä juoksimme vielä aamupäivällä postiin lähettämään ostamiani kirjoja etukäteen Ranskaan. Lähetettävänä oli myös valtava Mireille-juliste, jonka pakkaaminen aiheutti runsaamminkin päänvaivaa; lopulta ostimme viereisestä Tiimari-tyyppisestä kaupasta taipuisia muovilevyjä, rullan leveää maalarinteippiä ja ruskeaa pakkauspaperia ja valmistimme  niistä hotellihuoneessa kynsisaksien avulla komean postitusrullan. Rulla tulikin perille hyvissä ajoin, samaan aikaan lähettämääni kirjapakettia en ole sen sijaan vieläkään saanut. Postin jälkeen piti vielä käydä apteekissa, sillä minulla oli osuvasti juuri samana aamuna hirmuinen allergiakohtaus, johon tavalliset lääkkeeni eivät tepsineet.

Gerassa löysimme mainion parkkipaikan heti hallin vieressä sijaitsevasta parkkitalosta. Juoksimme kiireellä lähimpään kukkakauppaan ostamaan hienot kimput vaaleanpunaisia ruusuja ja sitten taas takaisin viemään kukat auton takaluukkuun ennen kuin asetuimme samaisen parkkihallin takaovelle päivystämään tämännäköisen auton saapumista:

Reilun tunnin verran odoteltuamme kaivattu auto ajoikin sisään ja me marssimme tietysti perässä. Jokin vähintään 60-vuotias, DDR:n aikainen virkaintoinen turvamies yritti tarmokkaasti häätää meitä tiehemme, ja lopulta Mireillen ystävällisen autonkuljettajankin piti puuttua tilanteeseen ja vakuuttaa, että todellakin halusimme vain tervehtiä eikä meillä ollut aikomustakaan livahtaa ilman lupaa sisälle tai hyökätä Mimin kimppuun. Heti Mireillen  noustua autosta me totta kai poistuimmekin arvokkaasti ja hillitysti, tosin Uli kävi nappaamassa kostoksi mukaansa parkkihallin aulasta MM-julisteen, jolloin ukko rupesi jälleen riehumaan mahtamatta kuitenkaan meille mitään.

Ennen harjoituksia meillä oli vielä tunti aikaa, joten kävimme ostamassa viereisen ostoskeskuksen makkarakojusta syötävää. Minä en syö makkaraa, mutta sain onneksi syödäkseni ison jauhelihapihvin kuivan valkoisen sämpylän välissä. On fait ce qu'on peut avec ce qu'on a, ja joka tapauksessa muita ravintovaihtoehtoja ei ollut. 

Harjoituksissa ei ole tapana ottaa valokuvia, mutta niiden seuraaminen on aina yhtä kiehtovaa etenkin siksi, että Mireille on siellä spontaanisti oma itsensä eikä vielä artistin roolissa kuten varsinaisessa konsertissa. Harjoitusten jälkeen kipitin jälleen autolle ja sieltä kauppakeskuksen vessaan vaihtamaan farkut ja poolopaidan tällaiseen iltaeleganssiin:

Konsertti oli muuten edellisen kaltainen, mutta yleisö oli kovin viileää ja elotonta. Me innokkaat fanit taputimme, huusimme, hypimme ja yritimme luoda tunnelmaa, mutta se ei juuri kantanut kolmea ensimmäistä riviä kauemmas. Tant pis, Mireille oli joka tapauksessa yhtä loistava kuin ensimmäiselläkin kerralla. 

Konsertin jälkeen päätimme jäädä odottelemaan Mimin lähtöä hallilta, koska meillä oli mukanamme ruotsalainen tuore fani Lisa, joka oli ensimmäisessä konsertissaan ja toivoi pääsevänsä vaihtamaan pari sanaa Mireillen kanssa. Kuulemma Mimi söisi ensin pukuhuoneessaan ja porukka lähtisi sen jälkeen noin puoli tuntia myöhemmin. Me ajoimme auton parkkitalosta parkkihallin takaoven eteen ja jäimme siihen päivystämään. Kului puoli tuntia. Kului tunti. Oli todella kylmä, korkeintaan yksi lämpöaste, eikä minulla ollut käsineitä eikä kaulahuivia. Olin onneksi vetänyt autossa farkut silkkihousujeni päälle ja vaihtanut sifonkitunikani poolopaitaan. Odottelimme, juttelimme sekaisin saksaa, ranskaa, englantia ja suomea ja minä mietin, kuinka uskomattoman paljon Mireilleä täytyykään rakastaa, jotta suostuu seisomaan hyisessä yössä ohuissa vaatteissa odottamassa sitä parin minuutin pituista hetkeä, jolloin tähti tulee ovesta ulos ja astuu autoon ja jolloin pari onnekasta saattaa saada poskisuudelman, tai sitten ei. 

Pitkälti yli puolentoista tunnin hytisemisen jälkeen autokuljettaja tuli kertomaan, että Mimi tulisikin ulos suoraan pukuhuoneestaan hallin toiselta puolelta. Me juoksimme kohmeisilla jaloillamme sinne ja ehdimme onneksi ajoissa. Lisa sai poskisuudelmansa ja yhteiskuvansa, me muut toivotimme hyvää yötä ja tapaamisiin seuraavana päivänä ja Mimin auto lipui pois vilkutusten ja lentosuukkojen saattelemana. Me suunnistimme hampaat kalisten kohti Leipzigia ja pysähdyimme matkan varrella McDonald'sille iltapalalle. Tuntui epätodelliselta istua puoli kahdelta yöllä kanahampurilaisen ja kaakaon äärellä tietäen, että aamulla olisi aikainen herätys, hotellin vaihto ja pitkä ajomatka seuraavaan osoitteeseemme Magdeburgiin. Kuten Mireillen sisar Matite ja Hervé, eräänlainen Mimin jokapaikanhöylä ja yleismies Jantunen, sanoivat meille nähdessämme meidän värjöttelevän hallin ovella, vous êtes courageuses ! Couragea siinä tarvittiinkin, mutta mitäpä emme Mireillen vuoksi tekisi?       

Seuraavassa postauksessa luvassa raportti takahuonekeikastamme sekä mutkistuneesta kotimatkasta...!