Aventure allemande, vol 1

Quel voyage ! Seitsenpäiväiseksi aiottu Saksan-matkani venähti kahdella päivällä ja palasin lopulta kotiin kolmella eri junalla, mutta en vaihtaisi pois hetkeäkään. Matka oli loistava ja legendaarinen eikä vähiten upean Mireillen ansiosta. Jotta mahdollisimman harva asia unohtuisi, lienee parasta aloittaa matkakertomus aivan alusta ja edetä kronologisesti. 

Tiistai 13.4. Lähtöpäivä. Lentoni oli tarkoitus lähteä Marseillesta Frankfurtiin klo 10.20. Olin Marignanen kentällä kaksi tuntia etuajassa ja yritin kärsimättömänä saada ajatuksen voimalla aikaa kulumaan nopeammin. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: ilmoitettu boardingin aloitusaika tuli ja meni, mutta koko lentokonetta ei vielä siinä vaiheessa näkynyt. Vihdoin pääsimme sisälle koneeseen, mutta saman tien ilmoitettiin seuraava huono uutinen: Frankfurtin ilmatila oli niin täynnä, että meidän piti odottaa seuraavaa mahdollista vapaata saapumisaikaa vähintään puoli tuntia ja pääsisimme siis ilmaan myöhässä. Jos olisin jäänyt Frankfurtiin, en olisi ollut lainkaan huolissani, mutta minulla oli alunperinkin tasan tunti aikaa koneenvaihtoon ja aloin pelätä jatkolentoni puolesta jo ennen kuin olimme liikkuneet minnekään. Pitkin matkaa pilotit kuuluttivatkin vähän väliä, kenen ei enää kannattanut haaveillakaan jatkolennolleen ehtimisestä, sillä saapuisimme Frankfurtiin lähes tunnin myöhässä. 

 Mont Blanc erottui pilvien keskeltä livenä paljon paremmin kuin kuvasta...

Olimme jo melkein perillä, kun kuulutettiin, että Leipzigiin aikovien matkustajien tulisi mennä suorinta tietä Lufthansan palvelutiskille uudelleenbuukkausta varten. Asiaa ei juuri auttanut se, että kone pysähtyi jonnekin Frankfurtin valtavan kenttäalueen laitamille, josta meitä kuljetettiin kierrellen ja kaarrellen bussilla kohti terminaalia. Sinne päästyämme LH:n tiskillä oli tietenkin valtava jono, joten minä päätin kokeilla onneani ja kipittää sittenkin suoraan lähtöportilleni; pääsisihän sieltä takaisin, jos saapuisin liian myöhään. 

Pahaksi onneksi portti oli aivan toisessa terminaalissa, joten juoksin hirmuisella kiireellä pari kerrosta alaspäin, liukumatolla kilometrien pituista käytävää pitkin ja taas portaita ylös. Portilla olin niin hengästynyt, että pystyin vain kähisemään: Leipzig noch möglich? Sinne vain, kehotti hymyilevä virkailija, ja minä en ollut uskoa hyvää onneani. Ehdin lennolle! Portilta mentiin taas portaita alas ja bussiin, joka kierteli ja kaarteli vielä enemmän kuin edellinen. Jos juoksinkin hulluna läpi Frankfurtin terminaalialueen, ainakin ehdin ihailla kiitoratoja...! Bussin pysähdyttyä koneen viereen nousin portaat sisälle ja luulin ensin näkeväni harhoja: koneen eteisessä seisoi täsmälleen sama lentoemäntä kuin 20 minuuttia aikaisemmin minut Saksaan lennättäneessä koneessa. Kysyin vielä epäluuloisena, olinko nyt aivan varmasti matkalla Leipzigiin, ja sain myöntävän vastauksen. Marseillesta Frankfurtiin lentänyt kone jatkoi siis sieltä suoraan Leipzigiin, mutta minut kuljetettiin ensin sisälle terminaaliin, juoksutettiin koko kentän läpi ja tuotiin sitten bussilla samaan koneeseen kaksi riviä taaemmas! Jos olisin tiennyt, olisin jäänyt rauhassa paikalleni istumaan... Tajusin onneksi kysyä lentoemännältä, oliko matkalaukkuni jo ehditty viedä pois koneesta. Kuulemma oli (kuinkas muutenkaan), mutta se kyllä ehtisi vielä samana iltana Leipzigiin. 

Ystäväni T-M liittyi seuraani Leipzigissa ja lähdimme illalla etsimään keskustasta ravintolaa. Olimme löytäneet huomattavan edullisen neljän tähden hotellin, jonka edullisuus perustui siihen, että hotellilta oli 20 min raitiovaunumatka keskustaan. Koska matkalaukustani ei kuulunut vieläkään mitään, kävin ostamassa Aldi-halpakaupasta viidellä eurolla yöpaidan sun muita välttämättömyystarvikkeita siltä varalta, että laukku seikkailisi pidempään maailmalla. Olin jo lähtiessäni varautunut tilanteeseen ja kantanut käsimatkatavaroissani yhden konserttimekoistani,  jotta en ainakaan joutuisi Mireillen eteen farkuissa ja t-paidassa. 

Hotellille palattuamme laukku oli kuitenkin juuri tuotu, joten selvisin säikähdyksellä ja sain nukkua rauhassa muutaman tunnin yöunet matalalla, litteällä saksalaisella höyhentyynyllä.

Keskiviikko 14.4. Ensimmäinen konsertti. Aamulla ei oikein vielä tuntunut miltään, mutta päivän edetessä aloimme vähitellen tajuta, että muutaman tunnin kuluttua todella näkisimme Mireillen. Iltapäivällä samaan hotelliin saapui saksalainen fanikaverimme Uli, jonka kanssa jutellessa aika kului rattoisasti, kunnes vihdoin oli aika alkaa laittautua. Minä olin hankkinut uuden puvun varta vasten tähän tilaisuuteen:

Saapuessamme Ulin autolla konserttihallille Leipzigin lähikaupunkiin Halleen oli olo jo lähes sietämättömän jännittynyt. Enää tunti, enää puoli tuntia...! Odotellessa oli mukava jutella muiden faniystävien ja -tuttujen kanssa, joita emme olleet nähneet kahteen vuoteen. Lopulta oli aika asettua paikoillemme, valot himmenivät, orkesteri alkoi soittaa – ja sitten, vihdoinkin, tähti käveli lavalle. Mireille la merveilleuse, Mireille la sublime, Mireille la divine punaisessa hopeakoristeisessa puvussa. 

 

Ei haitannut, vaikka ensimmäinen kappale olikin puhki kulunut Hinter den Kulissen von Paris, Mireillen ensimmäinen saksankielinen hitti vuodelta 1969. Minä en saanut silmiäni irti Mimistä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän esiintyi muussa kuin mustassa puvussa ja näytti uskomattoman upealta, säteilevältä, onnelliselta. Schlagerit ja chansonit seurasivat toisiaan raikuvien aplodien ja bravo Mireille! -huutojen säestämänä, ja minä toivoin, ettei ilta loppuisi koskaan. 

Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti, ja mahtavan loppuhuipennuksen jälkeen – ensimmäisten rivien fanit hukuttivat Mireillen ruususateeseen hänen itse säveltämänsä Immer wieder -kappaleen jälkeen – oli aika lähteä odottelemaan, että tv-ryhmät saisivat haastattelunsa ja Mimi tulisi aulaan tervehtimään meitä ja jakamaan nimikirjoituksia. Satoi kaatamalla ja me päätimme odottaessamme lähteä hakemaan autosta aiemmin ostamiamme konserttiohjelmia signeerattavaksi. Kauhuksemme autoa ei löytynytkään: olimme pysäköineet konserttihallin viereiselle tyhjälle tontille, jolta poliisi oli käynyt konsertin aikana hinaamassa auton pois. Uli lähti toisen berliiniläisystävämme kanssa hakemaan autoa poliisilaitokselta ja palasi 180 euron laskun kanssa juuri ajoissa ehtiäkseen viimeisenä nimikirjoitusjonoon. Me otimme sillä välin valokuvia:

Vihdoin oli minun vuoroni. Mireille kutsui minua jälleen Betty Boopiksi ja totesi minun olevan kaunis vaaleatukkaisena. Kerroin olevani mukana tournéella vielä kolmen seuraavan konsertin ajan ja sanoin meidän kaikkien kaivanneen häntä. Muistoksi piti tietysti saada jälleen yksi yhteiskuva:

Tämä ei onneksi jäänyt viimeiseksi! Paljon parempaakin oli vielä luvassa, mutta siitä lisää huomenna.