Hektinen alkuviikko

Vaihteeksi tämä viikko on alkanut tohinalla ja kiireellä sen sijaan, että olisin loikonut tuntikausia lukemassa Marie-Antoinette-romaania tai tuijottanut TVkaistalta Matkaoppaita. Vaikka aurinko onkin lähtenyt vaihteeksi paistamaan muille kuin meille provencelaisille, minuun jäi mukavan lauantain jäljiltä sen verran puhtia, että ryhdyin hoitamaan asioitani jo  heti maanantaiaamuna. 

Tapasin pari viikkoa sitten Suomen konsulin Marseillessa ja nyt konsuli on jo ehtinyt delegoida minulle kaikenlaista mielenkiintoista aktiviteettia. Toukokuun alussa järjestetään eurooppalainen ystävyyspäivä aixilaisessa Sainte Marien teknisessä yksityislukiossa, ja olen luvannut mennä sinne melkein koko päiväksi kertomaan Suomesta ja esittelemään kieltämme ja kulttuuriamme. Palkkaa siitä ei tietenkään saa, mutta hyödyllisiä kontakteja toivottavasti. (Ohimennen sanoen varsinkin näiden yksityisten katolisten koulujen nimet kuulostavat suomalaisen perusluterilaisen korvaan aika erikoisilta. Jokin Jeesuksen Pyhän Sydämen lukio on kieltämättä komeampi nimi kuin Salon lukio tai Turun normaalikoulu.) Eräs isä tiedusteli myös suomentunteja Vaasaan vaihtoon lähtevälle pojalleen ja minä tarjouduin innolla opettajaksi, saa nähdä kuinka käy. Ja jotta tekeminen ei vain lopu kesken, yritän tässä samalla kiivaasti löytää auktorisoitua kääntäjää yo-, HuK- ja FM-todistuksilleni sitä täkäläistä kaupallista koulutusta varten, johon olen nyt vihdoin päättänyt tosissani hakea. Verokarhuunkin olin yhteydessä työttömyyskorvaukseni verotusta varten ja sain sikäli positiivisia uutisia, että niistä ei tarvitse maksaa Suomeen veroja. Karhun ranskalaiskollegoiden yhteydenottoa odotellessa... 

Toissailtana satuin jostain syystä vilkuilemaan Helsingin Sanomien tuoreita uutissähkeitä, kun eräs otsikko sai lähes kirjaimellisesti hiukset nousemaan pystyyn ja sydämen kurkkuun. Lufthansa ryhtyy lakkoon 13.4. Ei näin, ei todellakaan näin. Mainittuna päivänä minä lennän Leipzigiin ja silloin ei piru vie lakkoilla! Sen kerran, kun lennän jollain muulla kuin Air Francella... Ranskalaiset nyt lakkoilevat joka viides minuutti, mutta eikös saksalaisten kuulu olla täsmällistä ja kurinalaista porukkaa? (Lievähköt yleistykseni menkööt hermostumisen piikkiin, tut mir leid.) Soitin heti eilisaamuna LH:n ranskalaiseen palvelunumeroon, josta pienen odottelun jälkeen vastattiin yllättäen englanniksi. Kysyin kokeeksi, onko mahdollista keskustella ranskaksi. No, only in English, please. Mikäs siinä, minun kielitaitoni kyllä riitti, mutta miten olisi käynyt tavallisen riviranskalaisen? Anyway, Lufthansalta kehotettiin odottamaan muutama päivä ja soittamaan sitten uudelleen, siihen mennessä lakosta pitäisi jo olla lisätietoa. Missään nimessä lentoja ei kannata vielä tässä vaiheessa ryhtyä itse säätämään, koska niin kauan kuin lakko on epävarma, muutoksista joutuu maksamaan. Lakosta johtuvat muutokset taas ovat ilmaisia. 

Eilen iltapäivällä puolestaan hyödyin Le Printemps du cinéma -kampanjasta, jonka aikana kaikkiin elokuvanäytöksiin pääsi 3,50 eurolla. Kävin katsomassa minulle erittäin epätavallisen gangsterifilmin Blanc comme neige, joka sisälsi lähinnä ampumista ja näyttäviä takaa-ajoja kalliilla autoilla renkaat ulvoen Marseillen kaduilla sekä... Oulun takametsissä. Elokuva on nimittäin kuvattu osaksi Suomessa ja gangsterijengiä esittävät Pertti Koivula, Ilkka Koivula ja Kai Lehtinen. Pertti Koivulalle oli nakitettu kunnioitettava määrä ranskankielisiä repliikkejä, joista osasta sai selvää, kaikista ei. En todellakaan olisi maksanut tämän elokuvan näkemisestä euroakaan enempää, mutta olihan se huvittavaa nähdä pääosan esittäjän François Cluzet'n rämpivän umpihangessa oululaisessa metsässä Partioaitan toppatakki yllään. Ja vaikka en ole koskaan käynyt lähelläkään Oulua, tuli elokuvan taustamaisemia katsellessa jotenkin niin kotoinen olo: juuri tuollaiselta näyttää suomalaisen supermarketin parkkipaikka tai luminen ja jäinen metsätie tai punainen rintamamiestalo. Hotellihuoneen poronsarvinaulakko ja Juhani Palmun latomaalauskopio eivät taatusti nekään puhutelleet salissa ketään muuta katsojaa. 

 (kuva täältä)

Elokuvan jälkeen E:n päästyä töistä menimme hetken mielijohteesta juomaan rommicocktailit  espanjalaiseen Tapas Café -ravintolaan. Sieltä lähtiessämme keksimme ostaa nutellapäällysteiset vohvelit kadunvarren kojusta. Vohveli oli suussasulavan herkullinen, mutta... arvatkaapa, kuka onnistui sotkemaan Nutellaa punaisen nahkatakkinsa etumukseen? Juuri niin. Onneksi viiru on vain noin puolen sentin mittainen, sillä sitä tuskin saa ikinä pois. Millainen loppu ahneella taas olikaan?