Täydellinen elokuvaelämys

Eilen sain kokea kahden tunnin ajan harvinaisen upean visuaalisen elämyksen, jonka minulle tarjosivat mm. Keira Knightley, Ralph Fiennes ja Charlotte Rampling:

(kuva elokuvan viralliselta sivulta)

Herttuatar (The Duchess) on täydellinen elokuva minunlaiselleni kauniista puvuista, aristokratiasta ja menneestä maailmasta haaveilevalle. Sinkkuelämää- ja Himoshoppaaja-tyyliset nykyleffat eivät iske minuun laisinkaan, kun taas historialliset pukudraamat houkuttelevat minut ehdottomasti elokuvateatterin hämärään. Devonshiren herttuattarella on lähes joka kohtauksessa erilainen, pienimpiä yksityiskohtia myöten oikeaoppinen 1700-luvun lopun puku korsetteineen, rusetteineen ja näyttävine hiuslaitteineen. Elokuvassa kuljetaan hevosten vetämissä vaunuissa, tanssitaan monimutkaisia tansseja kynttilöin valaistuissa saleissa, kävellään päivänvarjojen alla geometrisen tarkasti suunnitelluissa puutarhoissa, kärsitään ankeassa järkiavioliitossa ja rakastetaan salassa niin miehiä kuin naisiakin. Kaikki tämä Mozartin, Bachin, Händelin ja Vivaldin tahtiin. Ah ja voih! Tämän haluan ehdottomasti DVD:llä.

Samalla kun romantikkopuoleni huokaili sankarittaren pukujen ihanuutta, feministi minussa pui nyrkkiään ja ärhenteli. Mitä hyötyä oli kauniista leningeistä ja jalokivistä, kun nainen oli aviomiehensä omaisuutta, lastentekokone, jolle maksettiin poikalapsesta sievoinen palkkio ja jota vastaavasti moitittiin kelvottomaksi, jos lapsi oli tyttö? (Varsinkin, kun nykyään tiedetään, että lapsen sukupuoli määräytyy isän eikä äidin mukaan.) Miehellä oli lain suoma oikeus estää vaimoaan näkemästä lapsiaan, jos tämä ei alistunut miehen tahtoon, ja muutenkin naisen tehtävä oli totella ja olla hiljaa. Devonshiren herttuatar joutui elämään yli puolet elämästään kolmen hengen avioliitossa miehensä ja parhaan ystävänsä kanssa. Ménage à trois kesti hänen kuolemaansa saakka, ja elokuvassa herttuatar kehottaakin ystäväänsä pitämään huolta "meidän aviomiehestämme" hänen ollessaan poissa. Ulkoiset puitteet saattoivat olla komeat, mutta oikea elämä raadollista. Filmiin suhtautuu pakostakin syvällisemmin, kun tietää, että se perustuu todellisiin tapahtumiin ja oikeasti eläneen naisen kokemuksiin.

Tänään menen katsomaan paljon puhutun ja kehutun Benjamin Buttonin, lähinnä siksi, että pääsen kätevästi pakoon Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa, täysillä huutavaa televisiota ja Marco Bjurströmiä fanittavan mummon huokailua ja valitusta siitä, ettei minua oikeasti kiinnosta niin ihana ohjelma.