Kissalautasen ja sinisen haarukan mahdoton suhde

Viime päivinä olen jälleen harrastanut satunnaista blogiklikkailua Listalla ja osunut ainakin kahdessa blogissa (toinen oli muistaakseni Ostolakossa, toista en muista) aiheeseen "astioiden yhteensopivuus". Kyse on siis siitä, miten yhteiseen kotiin muutettaessa toimitaan parisuhteen osapuolten astioiden kanssa: kumpi pitää entiset astiansa vai hankitaanko aivan uudet, yhteiset astiat? Luin postaukset mielenkiinnolla, sillä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan asiaa. Kuuluuko kaikilla tosiaan olla yhtenäinen moniosainen astiasto, joka parhaassa tapauksessa on sävytetty sopimaan keittiön sisustukseen? Jotkut ovat kuulemma jo lapsesta asti keränneet tiettyä astiasarjaa ja saaneet joulu- ja syntymäpäivälahjaksi astioita. Anteeksipyyntöni kaikille astiarakkaille lukijoille, mutta mielestäni astiat ovat ehkä tylsimpiä mahdollisia lahjoja. Hyödyllisiähän ne toki ovat, sitä en kiistä.

E:n kanssa asuessani en ole tosiaan ikinä miettinyt, että meillä pitäisi olla jonkinlainen oma yhteinen astiapolitiikka. E:llä on enimmäkseen äitinsä jäämistöstä 80-luvun lopulla otettuja lautasia ja laseja, ja ne kelpaavat kyllä minulle, vaikka eivät yhteensopivia olekaan. Me emme syö samanlaisilta lautasilta, mutta ruoka maistuu siitä huolimatta hyvältä. Meillä ei myöskään koskaan käy vieraita, koska ruokapöytämme on 2-paikkainen, joten vieraskoreudenkaan takia emme tarvitse yhtenäistä astiastoa. Kerralla on käytössä kaksi lautasta, kaksi juomalasia, kahdet ruokailuvälineet ja keittopäivinä kaksi kulhoa, ja minulle on täydellisen yhdentekevää, ovatko kaikki nämä samannäköisiä, -värisiä tai -kokoisia. Vaikka meillä olisikin neljä- tai kuusiosainen täydellinen astiasto, yli puolet siitä lojuisi käyttämättömänä kaapissa, koska yksi ihminen syö vain yhdeltä lautaselta kerrallaan. Ilmeisesti samanlainen astiasto kuitenkin on normi, koska sellaisesta on pienen ajan sisällä ollut juttua siellä sun täällä.

Todennäköisesti näkemyserot johtuvat jälleen kerran siitä, ettei minulla ole ollut perinteistä ikiomaa kotia. Taloustavaroita olen kyllä ostellut itselleni jo muutaman vuoden, koska mummo ei laita ruokaa ja minä halusin Turun asuntoomme kunnollisen kattilan, wok-pannun, sitruunankuorenraastimen ynnä muuta. En silti koe pannuja ja kattiloita sillä tavoin omikseni, että Ranskaan lähtiessäni ottaisin ne mukaani ja pyrkisin korvaamaan E:n vastaavat tavarat omillani. Lisäksi Ranskan asunnossa tilanpuute rajoittaa huomattavasti varustelua.

Mitä mieltä tästä asiasta yleisesti ollaan? Kuuluuko teidän mielestänne huushollin astioiden olla samanlaisia? Häiritseekö teidän sisustus- tai muuta silmäänne, jos toisella on sininen lautanen ja toisella kissakuvioinen lautanen?

Loppuun piristykseksi pari kuvaa. E. lähetti minulle yllätyksen sopivasti naistenpäiväksi:

Kisumagneetti on kotoisin iki-ihanasta Chat Rêveurista (sivulta saa hyvän käsityksen kaupan suloisesta sekamelskasta, suosittelen klikkausta!), kokoelma-CD taas sisältää chansoneja, iskelmiä ja Euroviisuja 60-80-luvuilta. Mukana ovat Mireillen lisäksi mm. huikea Vicky Leandrosin Après toi, Monacon Séverinen voittoisa viisu Un banc, un arbre, une rue jostain kaukaa menneisyydestä sekä Céline Dionin varhaistuotanto Ne partez pas sans moi. E:n mukaan makuni on ringard: vanhanaikainen, hölmön kitsch, poissa muodista oleva. Näinhän se on, mutta silti kuuntelen tuhat kertaa mieluummin Luxemburgin 70-luvun Euroviisuja kuin nykyisiä itäeurooppalaisia pyllynkeikutus-tusinabiisejä.