Pari päivää sitten keskustelimme E:n kanssa ranskalaisten ravintoloiden aukioloajoista verrattuna suomalaisiin. Keskustelu tietysti poikkesi jossain vaiheessa sivuraiteille, ja lopulta päädyimme juttelemaan kulttuurieroista varsin monella eri elämänalueella. E. ehdotti leikillään, että kirjoittaisin asiasta blogiini (bloggaaminen on E:n mielestä hurjan hassunkurista), joten teen työtä käskettyä. Korostan erityisesti, että seuraavat huomiot sisältävät karkeita yleistyksiä ja stereotypioita; yleensä minulla ei ole tapana suhtautua kaikkiin ranskalaisiin tai kaikkiin suomalaisiin yhtenäisenä, tavoiltaan samankaltaisena ryhmänä.
Gastronomia ja syöminen
- Ranskassa syödään tiettyinä kellonaikoina niin ravintolassa kuin kotona. Ravintoloissa tämä näkyy selvemmin: suurin osa niistä on auki klo 12-14, menee iltapäiväksi kiinni ja aukeaa uudelleen klo 19 aikaan. Suomessa taas syömään pääsee halutessaan vaikka puoli viideltä. Kun E:n kanssa viimeksi kävimme Pariisissa, tulimme perille neljän jälkeen iltapäivällä ja meillä oli melkoisia vaikeuksia löytää siihen aikaan avoinna oleva oikea ravintola. Hampurilaispaikat yms. ovat tietysti auki koko päivän, samoin suuret ketjuravintolat. Myös kotona "kuuluu" syödä tiettyyn aikaan: E. on monta kertaa ihmetellyt, miksi syön jugurttia tai voileipää keskellä iltapäivää, kun ei ole varsinainen ruoka-aika. Syödä tulee kolme kertaa päivässä, ei enempää eikä vähempää. Alkoholiakaan ei kuulemma kuuluisi nauttia kuin lounaalla ja klo 18 jälkeen. Ehdotin kerran lasillisen ottamista viiden maissa, kun katsoimme kotisohvalla DVD-elokuvaa, ja E. mietti, voiko siihen aikaan muka juoda alkoholia. Miksei voisi, kuka sitä olisi kyttäämässä ja paheksumassa? Samoin suomalainen päivällisaika klo 17-18 maissa kuulostaa ranskalaisen näkökulmasta kummalliselta. Eikö illalla ole jo hirmuinen nälkä, jos syö niin aikaisin?
- Välillä tuntuu, että Ranskassa käytetään teurastetusta eläimestä kaikki, mikä vain irti lähtee. Minä olen tunnetusti äärimmäisen nirso syömisissäni, E. taas melko ennakkoluuloton. Olen monta kertaa saanut kuulla, että aivot ovat oikeasti hyviä, kun ne paistetaan kunnolla voissa tai että andouillette-sisälmysmakkaraa voisi syödä vaikka päivittäin. Tripes à la mode de Caen eli erilaisia eläimen sisuskalujen palasia kastikkeessa on Ranskassa yhtä yleinen säilykepurkin sisältö kuin Suomessa hernekeitto. Meidänkin ruokakaapistamme niitä löytyy, mutta olen pyytänyt E:tä syömään tripejään vain silloin, kun minä olen poissa. Toinen inhotukseni on salade de museau, kärsä- tai turpasalaatti, jossa on elukan kuononkappaleita. Tätäkin herkkua löytyy supermarketin hyllystä porkkanaraasteen ja etikkakurkkujen vierestä. Viimeksi koin kyseenalaisen yök-elämyksen tammikuussa, kun kortteliravintolan plat du jour oli kieltä. E. oli innoissaan ja kehui lautasellaan lojuvia soikeita viipaleita herkullisiksi. Minulla oli lasagnea.
- Vastaavasti E. ei ymmärrä laisinkaan suomalaista keittiötä. Olen maistattanut mm. ruisleipää, kaurapuuroa, maksalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, mutta mikään ei ole kelvannut. E. julisti maksalaatikon kissanruoan näköiseksi ja makuiseksi ja puuron kelpaavan korkeintaan sikojen kaukaloon. Ranskassa kuulemma vangitkin saavat parempaa ruokaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään mämmin...!
- Jotkut makuyhdistelmät eivät kerta kaikkiaan uppoa ranskalaisiin. Makean ja suolaisen yhdistelmä – kuten kinkku ja ananas – kuulostaa kamalalta paitsi E:n, myös kaikkien työkavereideni mielestä. Minä taas laittaisin ananasta, banaania tai persikkaa melkein mihin ruokaan vain. Keittiöbravuurini on kana-ananas-kookoskastike, jota E. ei suostunut edes maistamaan. Suosikkipizzeriamme taas on harvinaisuus, koska sen listoilla on kinkku-ananaspizza, jota tosin juuri kukaan ei koskaan tilaa. Suomessa se kuuluu jokaisen kebab-pizzerian perusvalikoimaan, mitä aixilaispizzerian tarjoilija suuresti ihmetteli. Heidän listallaan mainittu havaijipizza kuuluu tavallista kalliimpiin erikoisuuksiin.
Käyttäytyminen ja sosiaalisuus
- Ranskassa puhutaan huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Työkaverini ovat monesti ihmetelleet, miksi puhun niin vähän ja arvelleet sen johtuvan vieraskielisyydestäni. Sanoin kärjistäen, että Suomessa puhutaan, kun on jotain asiaa, ja muuten ollaan hiljaa, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä. Ranskassa pitäisi olla koko ajan höpöttämässä jotain ja mieluiten kaikki yhtä aikaa. Koska en ole luonteeltani erityisen puhelias, joudun usein väkisin keksimään jotakin sanottavaa keskusteluun.
- Kuulumisten kyseleminen on toinen asia, josta E. jaksaa aina huomauttaa. Ranskassa täytyy päivittäin kysyä keskustelukumppanin vointia, ja jos tätä ei muista tehdä, vaikuttaa erittäin epäkohteliaalta. Kuulumisten kysyminen pitäisi ulottaa myös vastapuolen perheeseen ja läheisiin. E. kysyy jokaisen puhelun yhteydessä, ovatko vanhempani puhuneet hänestä, ja pettyy joka kerran, kun vastaan kieltävästi. Selitin, ettei täällä ole tapana kysellä jatkuvasti ihmisten vointia; perusoletus on, että kaikki on OK, ja vasta silloin kysytään, kun on syytä epäillä päinvastaista. Myös E:n isä jaksaa joka kerta tavatessamme kysyä läpi koko perheeni kuulumiset mummosta koiriin. Erikoista on, ettei kyselyyn kuitenkaan ole tarkoitus vastata totuudenmukaisesti: vastaukseksi odotetaan lyhyesti ça va, kaikki on hyvin, eikä kysyjä odota seikkaperäistä selostusta itse kunkin huolista.
- Teitittely ja muodollinen kohteliaisuus ovat totta kai itsestäänselvyyksiä ranskalaisessa verbaalisessa kanssakäymisessä. Olen niin tottunut teitittelemään ja herroittelemaan kaikkia, että puhun helposti samalla tavalla myös suomeksi, mikä toisinaan tuntuu täällä kummalliselta. Kerran tarjosin täydessä bussissa paikkani vanhalle rouvalle sanoen "pääsette rouva tähän istumaan, jos haluatte". Rouva kiitti, mutta katsoi vähän oudosti. Olisi ehkä pitänyt sanoa "haluutsä tähän?"
Muuta jännää...
- Ranskassa koirat pääsevät useimpiin ravintoloihin. Minua se ei häiritse tippaakaan, sillä kotonakin Guru istuu usein ruokailun aikana tyhjällä tuolilla ruokapöydän ääressä, ja sitä paitsi suloisen eläimen näkeminen on tervetullutta missä ja milloin vain. Parhaassa tapauksessa naapuripöydän alla loikoilevaa koiraa saa silittää. Kerran näimme jopa ruokakaupassa kissan, kuljetuslaatikossaan tosin. Toisen kerran ravintolan terassille oli tulossa pariskunta syömään kissan kanssa, mutta koska pienellä terassilla oli jo kaksi koiraa, kissa pyydettiin viemään autoon odottamaan ruokailun ajaksi.
- Ostokset, laskut ja verotkin maksetaan Ranskassa hyvin usein shekillä. Minä sain viime kesänä palkkanikin ainoastaan shekkinä, vaikka työnantajalla oli tiedossaan tilinumeroni ja se oli jopa merkitty tilinauhaani. Pankki- ja luottokortit kelpaavat onneksi yhä useammassa liikkeessä, mutta edelleen esim. kampaajani ja kosmetologini hyväksyvät ainoastaan käteis- tai shekkimaksun. Muistan aina, kuinka vietettyäni vuoden Ranskassa kysyin Suomeen palattuani joka kaupassa, käykö heillä pankkikortti maksuvälineenä.
- Auton äänitorvella (vai mikä onkaan klaxonin oikea suomenkielinen nimi) tööttäily on olennainen osa ranskalaista liikennekulttuuria. Torvi soi pienimmästäkin syystä. Töissä pomoni nauroi katketakseen kertoessani, etten ennen Ranskaan tuloani ollut tarvinnut äänimerkkiä liikenteessä kertaakaan. Täällä ilmeisesti ymmärretään, ettei paikallaan seisova autojono etene yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka tööttäilisi.
Tuleeko mieleenne muita vastaavia seikkoja? Ajatuksia, kommentteja ja vastalauseita olisi mielenkiintoista kuulla niin ranskansuomalaisilta lukijoilta kuin muiltakin.
Gastronomia ja syöminen
- Ranskassa syödään tiettyinä kellonaikoina niin ravintolassa kuin kotona. Ravintoloissa tämä näkyy selvemmin: suurin osa niistä on auki klo 12-14, menee iltapäiväksi kiinni ja aukeaa uudelleen klo 19 aikaan. Suomessa taas syömään pääsee halutessaan vaikka puoli viideltä. Kun E:n kanssa viimeksi kävimme Pariisissa, tulimme perille neljän jälkeen iltapäivällä ja meillä oli melkoisia vaikeuksia löytää siihen aikaan avoinna oleva oikea ravintola. Hampurilaispaikat yms. ovat tietysti auki koko päivän, samoin suuret ketjuravintolat. Myös kotona "kuuluu" syödä tiettyyn aikaan: E. on monta kertaa ihmetellyt, miksi syön jugurttia tai voileipää keskellä iltapäivää, kun ei ole varsinainen ruoka-aika. Syödä tulee kolme kertaa päivässä, ei enempää eikä vähempää. Alkoholiakaan ei kuulemma kuuluisi nauttia kuin lounaalla ja klo 18 jälkeen. Ehdotin kerran lasillisen ottamista viiden maissa, kun katsoimme kotisohvalla DVD-elokuvaa, ja E. mietti, voiko siihen aikaan muka juoda alkoholia. Miksei voisi, kuka sitä olisi kyttäämässä ja paheksumassa? Samoin suomalainen päivällisaika klo 17-18 maissa kuulostaa ranskalaisen näkökulmasta kummalliselta. Eikö illalla ole jo hirmuinen nälkä, jos syö niin aikaisin?
- Välillä tuntuu, että Ranskassa käytetään teurastetusta eläimestä kaikki, mikä vain irti lähtee. Minä olen tunnetusti äärimmäisen nirso syömisissäni, E. taas melko ennakkoluuloton. Olen monta kertaa saanut kuulla, että aivot ovat oikeasti hyviä, kun ne paistetaan kunnolla voissa tai että andouillette-sisälmysmakkaraa voisi syödä vaikka päivittäin. Tripes à la mode de Caen eli erilaisia eläimen sisuskalujen palasia kastikkeessa on Ranskassa yhtä yleinen säilykepurkin sisältö kuin Suomessa hernekeitto. Meidänkin ruokakaapistamme niitä löytyy, mutta olen pyytänyt E:tä syömään tripejään vain silloin, kun minä olen poissa. Toinen inhotukseni on salade de museau, kärsä- tai turpasalaatti, jossa on elukan kuononkappaleita. Tätäkin herkkua löytyy supermarketin hyllystä porkkanaraasteen ja etikkakurkkujen vierestä. Viimeksi koin kyseenalaisen yök-elämyksen tammikuussa, kun kortteliravintolan plat du jour oli kieltä. E. oli innoissaan ja kehui lautasellaan lojuvia soikeita viipaleita herkullisiksi. Minulla oli lasagnea.
- Vastaavasti E. ei ymmärrä laisinkaan suomalaista keittiötä. Olen maistattanut mm. ruisleipää, kaurapuuroa, maksalaatikkoa ja karjalanpiirakoita, mutta mikään ei ole kelvannut. E. julisti maksalaatikon kissanruoan näköiseksi ja makuiseksi ja puuron kelpaavan korkeintaan sikojen kaukaloon. Ranskassa kuulemma vangitkin saavat parempaa ruokaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen esittelemään mämmin...!
- Jotkut makuyhdistelmät eivät kerta kaikkiaan uppoa ranskalaisiin. Makean ja suolaisen yhdistelmä – kuten kinkku ja ananas – kuulostaa kamalalta paitsi E:n, myös kaikkien työkavereideni mielestä. Minä taas laittaisin ananasta, banaania tai persikkaa melkein mihin ruokaan vain. Keittiöbravuurini on kana-ananas-kookoskastike, jota E. ei suostunut edes maistamaan. Suosikkipizzeriamme taas on harvinaisuus, koska sen listoilla on kinkku-ananaspizza, jota tosin juuri kukaan ei koskaan tilaa. Suomessa se kuuluu jokaisen kebab-pizzerian perusvalikoimaan, mitä aixilaispizzerian tarjoilija suuresti ihmetteli. Heidän listallaan mainittu havaijipizza kuuluu tavallista kalliimpiin erikoisuuksiin.
Käyttäytyminen ja sosiaalisuus
- Ranskassa puhutaan huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Työkaverini ovat monesti ihmetelleet, miksi puhun niin vähän ja arvelleet sen johtuvan vieraskielisyydestäni. Sanoin kärjistäen, että Suomessa puhutaan, kun on jotain asiaa, ja muuten ollaan hiljaa, mikä herätti suunnatonta hilpeyttä. Ranskassa pitäisi olla koko ajan höpöttämässä jotain ja mieluiten kaikki yhtä aikaa. Koska en ole luonteeltani erityisen puhelias, joudun usein väkisin keksimään jotakin sanottavaa keskusteluun.
- Kuulumisten kyseleminen on toinen asia, josta E. jaksaa aina huomauttaa. Ranskassa täytyy päivittäin kysyä keskustelukumppanin vointia, ja jos tätä ei muista tehdä, vaikuttaa erittäin epäkohteliaalta. Kuulumisten kysyminen pitäisi ulottaa myös vastapuolen perheeseen ja läheisiin. E. kysyy jokaisen puhelun yhteydessä, ovatko vanhempani puhuneet hänestä, ja pettyy joka kerran, kun vastaan kieltävästi. Selitin, ettei täällä ole tapana kysellä jatkuvasti ihmisten vointia; perusoletus on, että kaikki on OK, ja vasta silloin kysytään, kun on syytä epäillä päinvastaista. Myös E:n isä jaksaa joka kerta tavatessamme kysyä läpi koko perheeni kuulumiset mummosta koiriin. Erikoista on, ettei kyselyyn kuitenkaan ole tarkoitus vastata totuudenmukaisesti: vastaukseksi odotetaan lyhyesti ça va, kaikki on hyvin, eikä kysyjä odota seikkaperäistä selostusta itse kunkin huolista.
- Teitittely ja muodollinen kohteliaisuus ovat totta kai itsestäänselvyyksiä ranskalaisessa verbaalisessa kanssakäymisessä. Olen niin tottunut teitittelemään ja herroittelemaan kaikkia, että puhun helposti samalla tavalla myös suomeksi, mikä toisinaan tuntuu täällä kummalliselta. Kerran tarjosin täydessä bussissa paikkani vanhalle rouvalle sanoen "pääsette rouva tähän istumaan, jos haluatte". Rouva kiitti, mutta katsoi vähän oudosti. Olisi ehkä pitänyt sanoa "haluutsä tähän?"
Muuta jännää...
- Ranskassa koirat pääsevät useimpiin ravintoloihin. Minua se ei häiritse tippaakaan, sillä kotonakin Guru istuu usein ruokailun aikana tyhjällä tuolilla ruokapöydän ääressä, ja sitä paitsi suloisen eläimen näkeminen on tervetullutta missä ja milloin vain. Parhaassa tapauksessa naapuripöydän alla loikoilevaa koiraa saa silittää. Kerran näimme jopa ruokakaupassa kissan, kuljetuslaatikossaan tosin. Toisen kerran ravintolan terassille oli tulossa pariskunta syömään kissan kanssa, mutta koska pienellä terassilla oli jo kaksi koiraa, kissa pyydettiin viemään autoon odottamaan ruokailun ajaksi.
- Ostokset, laskut ja verotkin maksetaan Ranskassa hyvin usein shekillä. Minä sain viime kesänä palkkanikin ainoastaan shekkinä, vaikka työnantajalla oli tiedossaan tilinumeroni ja se oli jopa merkitty tilinauhaani. Pankki- ja luottokortit kelpaavat onneksi yhä useammassa liikkeessä, mutta edelleen esim. kampaajani ja kosmetologini hyväksyvät ainoastaan käteis- tai shekkimaksun. Muistan aina, kuinka vietettyäni vuoden Ranskassa kysyin Suomeen palattuani joka kaupassa, käykö heillä pankkikortti maksuvälineenä.
- Auton äänitorvella (vai mikä onkaan klaxonin oikea suomenkielinen nimi) tööttäily on olennainen osa ranskalaista liikennekulttuuria. Torvi soi pienimmästäkin syystä. Töissä pomoni nauroi katketakseen kertoessani, etten ennen Ranskaan tuloani ollut tarvinnut äänimerkkiä liikenteessä kertaakaan. Täällä ilmeisesti ymmärretään, ettei paikallaan seisova autojono etene yhtään sen nopeammin, vaikka kuinka tööttäilisi.
Tuleeko mieleenne muita vastaavia seikkoja? Ajatuksia, kommentteja ja vastalauseita olisi mielenkiintoista kuulla niin ranskansuomalaisilta lukijoilta kuin muiltakin.
6 kommenttia:
Juu, onhan noita eroavaisuuksia, toiset melkoisen huvittaviakin :D Itseäni ärsyttää ehkäpä eniten kaupan kassoilla jonottaminen, kun ihmiset räpeltävät shekkeineen ja pakkaavat kamojaan iäisyyden. Asiaa helpottaisi jo 'laarin' jakaminen, jotta jono soljuisi tasaiseen tahtiin eikä töksähtäisi aina joka asiakkaan välillä pakkauksen ajaksi..
Toinen lähinnä koominen seikka on leffojen ja tv-ohjelmien dubbaus. Näin suomalaisena tuo tapa tuntuu ihan käsittämättömältä, kummasti alkaisivat ranskalaisetkin oppimaan mm. englantia, kunhan vain sitä esim. juuri telkusta kuulisivat. Tästä aiheesta olen saanut aikaan monet hyvät väittelyt sikäläisten ystävieni kanssa; heistä on luonnollista, että suut liikkuvat eri tahtiin ja tunnettujen näyttelijöiden äänet on korvannut joku ranskalainen dubbari. Heidän mielestään alkuperäisäänet kun kuulostavat kaikki samalta 'mössöltä'. Mahdotonta!
Oivia huomioita, monet noista olen tehnyt itsekin. Tosin, Tripes à la mode de Caen oli uusi tuttavuus. Mä jopa saattaisin joskus kokeilla :D
Osut kylla aivan nappiin naissa asioissa! Totta turiset, joka linjalla - enpa olisi itse osannut sanoa nain nappiin.
Hyvia havaintoja. Hauskoja kulttuurieroja - itsellani ne ovat melkein jo unohtuneet... En enaa niita edes mieti ja oikeastaan nykyaan erotun suomalaisesta enemman kuin ranskalaisesta. ;) Unohtamatta kuitenkaan juuriani tietysti.
Mukavaa torstaita sinne ! Mopseillesi rapsutus korvan taa :)
Giz: Olen täysin samaa mieltä dubbauksesta! Paras kuulemani argumentti dubbauksen puolesta on se, että tekstitystä lukiessa ei ehdi lainkaan katsoa kuvaa. Mielestäni normaalilla lukutaidolla varustettu ihminen ei lue kahden rivin pituista tekstiä niin kauaa, etteikö hän samalla pystyisi katsomaan ohjelmaa/elokuvaa. Saman verran kuvaa jää näkemättä, jos vaikka katsoo kelloa tai aivastaa kesken katsomisen.
Stazzy: Kokeile toki - omalla vastuulla! :)
M'man: Tosiaan, nämä ovat enimmäkseen niin arkipäiväisiä asioita, ettei niihin useinkaan kiinnitä huomiota silloin, kun elää kyseisessä kulttuurissa. En minäkään Ranskassa ollessani pahemmin ihmettele shekkejä tai koiria ravintolassa, sillä siinä ympäristössä ne ovat aivan normaaleja asioita. Vasta Suomessa ne alkavat tuntua erikoisilta.
Mukavaa torstaita ja viikonlopun odotusta samoin sinne! Mopsit kiittävät rapsutuksista ja tuhisevat tyytyväisinä. :)
Mainio postaus! Minä ja mieheni olemme nauraneet koko illan ranskalaisen vankilaruoan paremmuutta! Mikä takuulla pitää paikkansa ;)
Ei siitä ole kauan, kun Suomessakin osattiin käyttää sisälmyksiä, aivoja ja kieltä... On sääli, että ne ovat kadonneet keittiöistämme. Loppujen lopuksi se on vain tottumiskysymys, onhan meistäkin maksan syöminen ihan normaalia, miksei siis vaikka kielen. Myönnän toki, etten itsekään syö sisälmyksiä, muita kuin niitä tuttuja, mutta koitan saada ajatukseni muuttumaan...
Jäin miettimään tuota klo 17-18 illallista. Muistan, että kotona, silloin kun olin pieni, meilläkin tosiaan syötiin niin aikaisin. Mutta syödäänkö Suomessa yhä tuohon aikaan? Kuulostaa niin vieraalta!
Mireval: Varmasti sisäelimiin tottuisi, jos päättäisi ryhtyä niitä syömään, mutta minulle pelkkä ajatus on liian vastenmielinen. Maksaa syön maksalaatikossa ja -makkarassa, mutta esim. jauhemaksapihvit ovat minusta pahoja.
Kyllä minä uskoisin, että Suomessa melko yleisesti syödään alkuillasta. Tietenkin jokainen perhe toimii omalla tavallaan, mutta esimerkiksi minun äidilleni klo 19 on jo todella myöhäinen illallisaika. Itse taas laitan ruokaa sitten kun on nälkä, oli kello sitten viisi tai kymmenen.
Lähetä kommentti