Talon erikoisuus: mopsinkarvapulla

Meillä on jostain syystä ryhdytty viime aikoina leipomaan pullaa entistä useammin. Vastaleivottujen korvapuustien tuoksua parempaa tunnelmanluojaa on vaikea kuvitella, ja leipominen sopii aivan erityisesti sunnuntaipäivään, jolloin ei yleensä ole mitään tärkeämpää tai kiireellisempää tekemistä. Tänään osallistuin ensimmäistä kertaa vuosiin leipomiseen muutenkin kuin sivustakatsojan ja -maistajan roolissa: työnsin ihan itse käpäläni taikinaan ja totesin, että pullataikinan puristeleminen ja möyhiminen soveltuu stressin purkamiseen yhtä erinomaisesti kuin kissan tai mopsin silittäminen. Kun seuraavan kerran ketuttaa, kokeilenkin parannuskeinoksi leipomista!

Päästyämme taikinan noustua varsinaiseen leivontavaiheeseen huomasin, että joka paikkaan leviävät mopsinkarvat löysivät pikaisesti tiensä myös keittiön pöydälle leivonta-alustalle. Lattioita ja kaikkia mahdollisia pintoja päällystävistä karvoista päätellen on ihme, ettei Gurulla ja Mirkulla ole turkeissaan kaljuja kohtia. Kummallisinta on, että lyttykuonoilla on erityinen tiheä Furminator-harja, johon ei kuitenkaan heitä furminoitaessa tartu kuin pari kolme karvaa. Jo koiruuksia silittäessä karvoja leijuu ilmassa satakertainen määrä puhumattakaan siitä, kun mopot oikein innostuvat telmimään keskenään. Imurointi auttaa vain hyvin lyhyen hetken. Tummat housut ja sukat saavat nopeasti mopsinkarvapeitteen myös silloin, kun haukut eivät tule itse fyysisesti kiehnäämään sääriä vasten.

Koska sunnuntaisin on mielestäni lupa ja oikeus ottaa rennosti, asetuin leipomisen jälkeen pitkäkseni sohvalle aikomuksenani pysyä siinä vain hetken. Mirkku kuitenkin hyppäsi päälleni esittelemään ylpeänä muodottomaksi pureskeltua pesupalloaan ja nukahti siihen. Eihän pientä tietenkään sovi herättää ja laskea lattialle kesken päivätorkkujen, joten sain luvan toimia ötökän makuualustana siihen saakka, kunnes keittiöstä kuulunut kaapin oven avaamisääni sai neidin liikkeelle. Mopsi ei koskaan nuku niin sikeästi, etteikö mikä tahansa keittiön suunnalta kuuluva ja mahdollisesti ruokaa merkitsevä ääni saisi häntä hetkessä valppaaksi.

Välillä harmittaa, ettei kädessä ole kameraa juuri sillä hetkellä, kun eläimet keksivät jonkin eriskummallisen ja ehdottomasti ikuistamisen arvoisen juonen. Eilen olisin saanut mainion kuvan Mirkusta: suihkusta tullessani pikkukoiru nimittäin nökötti kylpyhuoneen oven edessä viattomin ilmein, toinen parhaista korkokengistäni suussaan! Mirde imeskeli korkoa kuin piipun vartta ja varsinainen kenkäosa pisti esiin suupielestä. Hän luovutti kyllä suosiolla kengän takaisin, mutta koron nahassa näkyy nyt selvästi pienet hampaanjäljet. Toisaalta jäljet ovat niin suloiset, etten voi olla antamatta anteeksi. Itsepähän jätin kenkäni otusten ulottuville.

Rentoa ja karvaista sunnuntaita kaikille!