Ikäkriisin paikka?

Facebookin ansiosta olen suureksi kummastuksekseni havainnut vain parin viikon sisällä, että ainakin viisi lukio- tai opiskeluaikaista kaveriani on hiljattain mennyt naimisiin, tullut raskaaksi tai saanut lapsen/lapsia. Kaikki ovat suunnilleen samanikäisiä kuin minä, mutta silti ihmettelin, miten niin moni tuttavani on tällaisessa elämänvaiheessa näin nuorena. Sitten aloin miettiä asiaa uudelleen. Olen kaksi vuotta ja kolme kuukautta vaille kolmekymppinen; ehkä tässä vaiheessa kuuluukin olla vakituisessa työpaikassa (jos sellaisen on onnistunut saamaan), naimisissa, perheenäiti ja asuntolainainen? Kenties normista poikkeava olenkin minä, joka asun edelleen vanhempieni ja mummon luona, käyn töissä säännöllisen epäsäännöllisesti, keskityn lähinnä mopseihin ja Mireilleen enkä varmasti osaisi tai viitsisi hoitaa omaa huusholliani, vaikka minulla sellainen olisikin. Ranskan-kotia ei lasketa, koska se on varsinaisesti E:n talous, ja minä lähinnä vain tiskaan ja ripustan pyykkejä.

Jossain Helsingin Sanomien kolumnissa puhuttiin muutama päivä sitten nuorista eurooppalaisista aikuisista, jotka opintojensa jälkeen palaavat asumaan vanhempiensa luokse kuka mistäkin syystä. Kirjoittaja pohti vanhempien suhtautumista: millaista vuokraa esimerkiksi pitäisi periä 27-vuotiaalta, pätkätöissä käyvältä tyttäreltä? Luin kyseisen lauseen parikin kertaa. Pitäisikö minunkin oikeasti maksaa vanhemmilleni vuokraa? En osaa kuvitella äidin sanovan, että saan kyllä tulla viikonlopuksi Saloon, mutta yö omassa huoneessani kustantaa 25 euroa ja aamiainen viisi. Tai että ruokakaupassa minun ruisleipäni, maitopurkkini ja maksalaatikkoni laitettaisiin kassahihnalle vanhempien ostosten jälkeen ja muovipalikka väliin.

Toisin sanoen koen itseni iästäni huolimatta selvästi vähemmän aikuiseksi kuin hää- ja lapsikuviaan Facebookiin postaavat kaverini. "Sinäkin olet sitten kohta kolmenkymmenen" -tyyppiset kommentit, joita olen alkanut kuulla siellä sun täällä, tuntuvat melkein yhtä kaukaisilta kuin eläke tai vanhainkoti. En mitenkään osaa kuvitella, että minulla olisi esimerkiksi lapsi. Jos mopsit kerjäävät huomiota eikä minua juuri silloin satu huvittamaan, niille voi nakata vinkuvan banaanin ja käskeä leikkimään keskenään. Lapsen kanssa pitäisi leikkiä vaikka hampaat irvessä, ja vaikka Xenan katsominen tai kutominen tai lehdenluku olisi pahasti kesken.

Muutenkin viime aikoina on ollut nostalginen olo. Löysin Facebookista Kasarikakarat-nimisen ryhmän, jossa ikätoverit muistelevat 80-luvun leluja, muotia, tv-ohjelmia jne. Jo aikoja unohtuneet lapsuuden lelut ja leikit palasivat äkkiä mieleen. Huomasin myös, että aikaperspektiivini pettää pahan kerran: jotain kaukaista asiaa muistellessani tulen helposti sanoneeksi, että se tapahtui "kymmenisen vuotta sitten". Kymmenen vuotta sitten olin jo lukion toisella luokalla! Yläasteelle menostakin on jo neljätoista vuotta ja koulun aloituksesta tasan 20 vuotta. Minähän alan kohta olla vanha...! Pienesti sentään lohduttaa, että myös E. asui pitkään vanhempiensa luona ja muutti omilleen vasta 32-vuotiaana äitinsä kuoleman jälkeen. Niin kauan kuin oma äitikarhuni ei häädä minua pesästä pois, pysyn siellä tyytyväisenä ja yritän jopa olla silloin tällöin hyödyksi. Kai minäkin jossain vaiheessa aikuistun. Aikuisten oikeasti.