Loppusuora häämöttää jo

Kuten jo ennätin Facebookissa julistaa, gradun ensimmäinen kokonainen versio alkaa vähitellen saavuttaa lopullisen laajuutensa. Enää puuttuvat johdanto ja lopetus. Ottaen huomioon, että minulla on vielä neljä viikkoa aikaa saada ne kirjoitettua, uskallan hiljalleen alkaa ajatella, että graduni on pian valmis. Vielä ei ole voitonriemuisen tuuletuksen aika, mutta kauaa siihen ei enää mene. Jos olisin suunnattoman ahkera, liukasmielinen ja nerokas, voisin saada koko käsikirjoituksen tehtyä ensi lauantaina koittavaan syntymäpäivääni mennessä, mutta aivan niin kunnianhimoiseen suoritukseen tuskin saan itseäni piiskattua. Prosessin tässä vaiheessa on jo melkoisen yhdentekevää, onko käsikirjoitus valmiina nyt vai viidestoista päivä. Vielä kun saisin sitkeästi lykkäämäni sivistyshistorian tentin kunnialla läpi...! Näyttää tosin pahasti siltä, että pääsen suorittamaan sen vasta huhtikuun lopussa, maaliskuun tenttipäivänä kun istun lentokoneessa matkalla Hampuriin. Samapa tuo, uskon joka tapauksessa ehtiväni saada tentistä arvosanan ajoissa, jotta pääsen toukokuun publiikkiin.

Lähetin tänään työhakemuksen Aixin skandinaaviseen instituuttiin. Oikoluetin sen ennen lähettämistä E:llä, joka onneksi löysi pari puuttuvaa aksenttia (tahtoo azerty-näppäimistön!) ja ehdotti muutamaa muutosta sanavalintoihini. Lähetin kirjeen ja CV:n ja sain minuutin kuluttua E:ltä uuden viestin, jossa hän ehdotti jos jonkinlaista fiinimpää ilmaisua ja kiemuraisempaa loppufraasia. Trop tard ! Minulla on viha-rakkaussuhde ranskalaisiin kirjeenlopetusfraaseihin. Siinä, missä Suomessa kirjoittaisin lyhyesti parhain terveisin, joudun Ranskassa runoilemaan rivikaupalla tyyliin vastaustanne odottaessani pyydän Teitä, Herra/Rouva, vastaanottamaan vilpittömän kunnioitukseni osoituksen. E:n mielestä olisin vielä voinut ympätä edelliseen kiitän Teitä oheisen hakemuskirjeeni lukemiseen uhraamastanne ajasta ja mielenkiinnosta. Olisin toki itsekin voinut tulla moista ajatelleeksi, mutta nyt Monsieur le Directeur saa tulla toimeen ilman moninkertaisia kiitoksiani. Toisaalta minunhan on tarkoituskin vaikuttaa ulkomaalaiselta, jolloin on toivottavasti vähemmän vakavaa, että hakemukseni päättyy "vain" tavanomaiseen kohteliaisuusfraasiin. Kunpa vain tärppäisi...!

Eilen illalla ryhdyin lukemaan jouluksi saamaani Siri Hustvedtin tiiliskiveä Kaikki mitä rakastin. Ahmin muutamassa päivässä Michael Wallnerin toisen maailmansodan aikaiseen Pariisiin sijoittuvan Pariisin huhtikuun, jossa tulkkina toimiva saksalaissotilas rakastuu vastarintaliikkeen naisaktiiviin. Edellä mainittujen välissä luin kahdessa päivässä Claire Castillonin novellikokoelman Äidin pikku pyöveli, joka sisältää suorastaan karmeita tarinoita äitien ja tytärten suhteista. Eräs äiti esimerkiksi harmistuu saadessaan kaksoset, koska hän oli suostunut tekemään miehelleen vain yhden lapsen, ja hän nakkaa päällimmäisen lapsen auton ikkunasta aamuruuhkaiselle Pariisin kehätielle. Toisen äidin tytär taas häpeää kuollakseen syöpää sairastavaa äitiään, joka ei suostu käyttämään peruukkia ihmisten ilmoilla. Suosittelen ronskimman kirjallisuuden ystäville tai niille, joilta kaikenlainen äidillisyys enimmäkseen puuttuu.