Vielä vähän aikaa

E. palasi tänään töihin, joten minä olen päivisin omillani loppuviikon, kunnes lauantaina lennän jälleen takaisin pohjoiseen. Veux pas ! Olen melkoisen varma, että aika kuluu luonnonlakeja uhmaten nopeammin Ranskassa kuin Suomessa. Kolme viikkoa tuntuvat aina lyhyemmiltä täällä, oli sitten kesä tai talvi, työ tai loma.

Käytimme kaksi lomaviikkoa hyväksemme mahdollisimman tehokkaasti. Viikko sitten kävimme Avignonissa, jossa minua onnisti, sillä löysin heti ensimmäisestä näkemästäni kaupasta edulliset ja täydellisesti istuvat mustat farkut. Entiset, loppuunkuluneet nimittäin repesivät kauppareissun päätteeksi reiden sisäpuolelta keskeltä kangasta, mikä todistaa minun tosiaan käyttäneen ne hajalle. Farkkujen seuraksi keksin vielä ihkun mustavalkoisen puuvillaneuleen alle 15 eurolla. Olin ovelasti valinnut visiittipäiväksi alennusmyyntejä edeltävän päivän, jolloin kaupoissa ei ollut juuri ketään. Seuraavana päivänä olikin jo toisenlainen meininki; E:n hoitaessa pankkiasioitaan minä kiertelin Aixissa ja onnistuinkin löytämään haluamani hienostelukengät sekä muutaman paidan ja kirjan. Tänään palasin apajille aikaa tappaakseni, mutta saalis jäi sangen laihaksi shoppailuintoni jo laannuttua.

Katselin aamulla kotirouvien ikiomaa ohjelmaa C'est au programme, jota on välillä vaikea ottaa vakavasti. Ikipirteä toimittaja Sophie Davant kollegoineen jaksaa aamusta toiseen antaa vinkkejä oikeaan ruokavalioon, vanhojen vaatteiden muokkaukseen, onnistuneeseen kompostointiin sun muihin taloudenpidon osa-alueisiin. Tänä aamuna seurasin mm. välillä kiihkeäksikin yltynyttä keskustelua valurautakattiloista sekä esittelyjä erilaisista vempeleistä, jotka vähentävät kotitalouden energiankulutusta. Ohjelmaa tehtäneen aivan vakavalla mielellä, mutta minusta se vaikuttaa usein suunnattoman hassulta. Tänään katsominen kuitenkin kannatti, sillä kulttuuriosiossa esiteltiin keskiviikkona ensi-iltaan tuleva elokuva Enfin veuve, jonka haluan ehdottomasti nähdä. Erinomainen näyttelijä Michèle Laroque esittää siinä naista, joka on juuri aikeissa jättää miehensä, kun tämä kuolee onnettomuudessa. Naisen perhe luulee tämän olevan surun murtama, vaikka tosiasiassa nainen ei tunne yhtään mitään. Hautajaisissa nainen saa hysteerisen naurukohtauksen isoisän kaatuessa pensaikkoon ja joutuu teeskentelemään itkevänsä, jotta ei herättäisi paheksuntaa. Lyhyen näytteen perusteella leffa vaikuttaa hulvattoman hauskalta olematta kuitenkaan amerikkalaistyyppinen ääliökomedia. Keskiviikkona siis elokuviin.