Kaupungissa metsän keskellä

Siinä missä Ranskassa kaipaan hartaasti edes pienen pientä parvekepahaista, Suomessa minulla on onni asua samanaikaisesti luonnon lähellä ja hyvinkin keskellä kaupunkia. Turun kotini sijaitsee aivan Kupittaan puiston laidalla, jolloin minulla on ikkunoideni alla ikään kuin jättiläismäinen puutarha, ja Salossa puolestaan asun kolmen minuutin ajomatkan päässä keskustasta mutta mäntymetsikön keskellä hiljaisella kadulla, joka päättyy meidän pihaamme:

Luonnon läheisyys on siis minulle itsestään selvää, mutta ranskalaisista kaupunkilaisista ajatus asumisesta "keskellä metsää" on hyvinkin vieras ja outo. Esittelin kotikatuani E:lle Googlen Street Viewilla, ja E. oli vilpittömän ihmeissään: eikö meitä pelota asua metsässä? Selitin, että (kuten kuvasta näkyy) kyseessä ei ole mikään synkkä korpi vaan harva männikkö, mutta E. ei siltikään ollut vakuuttunut. Metsässä! Siellähän voi kulkea hämärämiehiä, eikä suomalaisissa taloissa ole ikkunaluukkujakaan. Ja talo on puoleksi puuta, mitä jos syttyy metsäpalo? Onhan se tietysti aina mahdollista, mutta olettaisin suomalaisten metsäpalojen olevan hiukan eri luokkaa kuin Provencen jokavuotisten tuhoisien roihujen. 

Koska asun metsässä, pääsen usein seuraamaan aitiopaikalta metsän eläimiä. Karhuja meillä ei sentään ole naapurustossamme, mutta oravia, siilejä, jäniksiä sun muita pikkuelukoita sitäkin enemmän. Viime viikonloppuna sain valokuvattua keittiön ikkunasta lintulaudan viimeisistä antimista nauttivaa puolikesyä oravaa:

E. olisi kuvista aivan innoissaan ja hihkuisi suomeksi ORAVA!!! Raukka on nähnyt oravan korkeintaan kolme kertaa elämässään, sillä sikäläisillä kotikulmillamme ei näe kuin kissoja, koiria ja sisiliskoja.

Seuraavana päivänä apajille saapuivat puolestaan fasaanit:

Fasaanit lienevät parhaillaan pesimispuuhissa, siitä niitä kuljeskelee vähän väliä pihamme poikki. Mopseilla riittää haukuttavaa, kun ne sattuvat oikeaan aikaan ikkunan ääreen.

Lauantaina tein uroteon: nousin polkupyörän satulaan ensimmäistä kertaa 17 vuoteen! En ole koskaan pitänyt pyöräilystä enkä oppinut kunnolla ajamaan pyörällä, mutta ala-asteen ajan kävin sitkeästi pyörällä koulussa. Kaatuilin usein, löin pari kertaa päänikin (onneksi oli kypärä!) ja revin jatkuvasti polveni ja käteni verille. Yläasteella pyöräilin kouluun vielä pari kertaa, mutta sitten päätin, että pyöräily saa minun osaltani loppua. Syksyn 1994 jälkeen en ole pyöräillyt metriäkään. 

Nyt sain jostain syystä ajatuksen kokeilla uudelleen pyöräilyä. Omaa pyörää minulla ei tietenkään ole ollut ikuisuuteen, mutta päätin yrittää äidin pyörällä. Ensimmäinen polkaisu hirvitti: olin varma, että kaadun saman tien kyljelleni pihan soralle. Pysyin kuitenkin pystyssä, vaikka meno varsin huteraa olikin. Ajoin kotikatumme puoliväliin, hyppäsin alas, käänsin pyörän ja poljin takaisin kotipihaan; U-käännöstä en todellakaan uskaltanut yrittää! Pääsin ehjänä takaisin, mutta pyöräily tuntuu edelleen vaikealta ja pelottavaltakin. Minulla ei muutenkaan ole maailman paras tasapaino ja putoilen vähän väliä hännälleni ihan normaalisti kävellessäkin, joten en edelleenkään hingu liikkeelle kaksipyöräisellä. Minun kaltaiseni kömpelön arkajalan on parempi pysyä kiltisti auton ratissa ja jättää polkeminen ja tasapainottelu muille.     

Vali vali

Koska pitkäperjantain on alkujaan tarkoitus olla synkkä ja surullinen päivä, lienee tänään aivan paikallaan miettiä perinpohjaisesti, mikä elämässäni ja vähän muussakin on hullusti ja pyrstöllään. Moiseen minua kannusti MaaMaa, jonka omat valitukset voi lukea täältä. Tässä siis valitusmeemi eli mikä Fifiä ketuttaa:

Nimessäni? Ei oikeastaan mikään; olen sangen tyytyväinen helppoihin ja kansainvälisiin etunimiini eikä sukunimessänikään ole valittamista. Nuorempana minua kylläkin harmitti nimeni yleisyys, koska luokallani oli yleensä vähintään yksi samanniminen. Nykyään taas käy silloin tällöin niin, että etenkin ranskalaiset kehittävät etu- ja sukunimestäni yhdysmuodon ja kutsuvat minua sitten nimellä Laura.     

Kasvoissani? Pyöreät posket, sukurasitteena kulkeva kaksoisleuka sekä helposti punoittava ja hikoileva herkkä iho.

Vartalossani? Noin kolmekymmentä ylimääräistä kiloa, paksut reidet, ongelmainen iho käsivarsissa ja selässä... Olisi helpompaa ja lyhyempää mainita ne harvat kohdat, joissa ei ole (kovin paljon) valittamista! 

Luonteessani? Osaan olla saamaton ja itsepäinen, kun sille päälle satun. Olen hiljainen ja melko introvertti, mikä ei sosiaalisten ja kovaäänisten ranskalaisten keskellä aina ole paras mahdollinen luonteenpiirre. Kunnianhimoa ja periksiantamattomuuttakin ottaisin mielelläni annoksen tai pari lisää.

Vaatekaapissani? Konkreettisesti sen pienuus ja se, että joudun jakamaan kaapin E:n kanssa. Jos taas tarkoitetaan vaatevarastoani, minulla on liikaa vaatteita. Välillä niitä löytyy kaapista täysin yllättäen: "Ai, minulla oli tällaisetkin housut!" 

Työssäni? Tästähän riittää valitettavaa. Se, ettei minulla ole työtä ja työn saamisen vaikeus. 

Ystävissäni? Todellisten ystävien harvalukuisuus ja vähäinen yhteydenpito. Opiskeluaikoina meillä oli pieni mutta tiivis porukka, joka on nyt hajonnut Suomen ja Euroopankin eri puolille. Monet ystävistäni ovat jo naimisissa ja äitejä, enkä tiedä, olisiko meillä mahdollisen tapaamisen yhteydessä enää yhtä paljon yhteistä keskusteltavaa kuin ennen. Yhteydenpito rajoittuu kovin helposti toisten FB-statuksista tykkäämiseen.

Perheessäni? Se, että perheeni asuu Suomessa ja minä Ranskassa. Onneksi parhaillaan saan asua kolme kuukautta perheeni kanssa.

Harrastuksissani? Liikunnallisten harrastusten olemattomuus. Lukeminen on rakkain harrastukseni, mutta se aiheuttaa hallitsematonta kirjojen kertymistä muutenkin liian ahtaaseen asuntoon, ja lisäksi E. valittaa usein, että olen liikaa muissa maailmoissa kuono kirjassa enkä vietä aikaa hänen kanssaan (missä kieltämättä piilee totuuden siemen).

Kumppanissani? E:n työ on jatkuvan henkisen kiusaamisen takia niin raskasta ja stressaavaa, että hän purkaa kaikki työasiansa minulle enkä millään aina jaksaisi kommentoida ja kannustaa. Viikonloppuisin E. haluaa ja jaksaa lähinnä nukkua ja siivota, vaikka minusta olisi mukava käydä useammin lyhyillä yön tai kahden viikonloppumatkoilla nyt, kun asun keskellä Eurooppaa enkä enää pohjoisperiferiassa.      

Lemmikissäni? Mopsit asuvat liian kaukana luotani! Lisäksi he keksivät kaikenlaista jäynää: Meeri pissasi eilen keskelle sänkyäni päiväpeiton, täkin ja lakanoiden läpi patjaan saakka ja kaikki vuodevaatteet piti vaihtaa. Koiruudet myös kantavat kenkiäni pitkin huushollia ja herättävät liiankin tehokkaasti vaeltelemalla edestakaisin sängyssäni.  

Musiikkimaussani? Mitäpä valittamista siinä muka olisi? Korkeintaan se, että kun kysyttäessä kerron, millaista ja kenen musiikkia mieluiten kuuntelen, ei kysyjä usein ole koskaan kuullutkaan Mireillestä. Lisäksi E. väittää musiikkimakuani vanhuksen mauksi, koska pidän oopperasta ja Jacques Brelin, Barbaran ja Juliette Grécon kaltaisista dinosauruksista.  

Kotikaupungissani? Aixin ilmanlaatu on yksi Ranskan huonoimmista eivätkä kesähelteet ainakaan auta asiaa. Kaupungin hintataso on kovin kallis ja julkinen liikenne loppuu klo 21 maissa. Osaksi Marseillen läheisyydestä johtuen kaupungin laitamille on syntynyt lähinnä Välimeren vastarannalta kotoisin olevien asuttamia lähiöitä ei-toivottuine lieveilmiöineen.

Ruokavaliossani? En syö juuri ollenkaan kasviksia ja hyvin vähän hedelmiä. Sen sijaan voisin helposti elää pelkällä pastalla.  

Kielenkäytössäni? Toistan vähän liian usein tota-sanaa. Ranskaksi en aina jaksa muistella etenkin harvinaisempien sanojen sukua, vaan varsinkin väsyneenä puhun mitä sattuu. Pääasia, että viesti menee perille.   

Lapsissani? Niitä ei ole eikä tule, paitsi toivottavasti kissa- ja mopsilapsi. 

Naapureissani? Tunnen henkilökohtaisesti vain yhden naapurin yhdeksän asunnon talostamme. Jotkut naapurit jättävät roskapussinsa ja isommat jätteensä, kuten pölynimurit ja vaatteet, lojumaan pihalle sen sijaan, että veisivät ne taloyhtiön lukolliseen roskasäiliötilaan tai yleisiin roskiksiin kauempana kadun varrella. Roska-auto ei vie mukanaan pihalle ja kadulle jätettyjä roskia, joten muiden naapureiden on lopulta vietävä romut pois. Kerran pihallamme oli vanha pölynimuri useamman viikon, kunnes joku vihdoin heitti sen menemään.   

Nykyisessä elämäntilanteessani? Se, ettei minulla iästäni ja koulutuksestani huolimatta ole vieläkään työpaikkaa eikä itse ansaittua elantoa.  

Tulevaisuudessani? Sen epävarmuus: saanko töitä, mitä töitä, mistä? Kuinka monta vuotta vielä kestää, ennen kuin pääsemme muuttamaan isompaan taloon?

Alkukankeutta

Bloggaan ensimmäistä kertaa elämässäni töistä! Työpäivä on jo melkein pulkassa ja lähes kaikki kollegat lähteneet, joten uskaltaudun tekemään jotain "kevyttä" näin lopuksi.

Toistaiseksi olen ollut oikein tyytyväinen olooni täällä. Harjoittelun alku tosin oli kovin tahmea, sillä kukaan ei ollut huomannut/muistanut varata ajoissa tietokonetta käyttööni enkä niin ollen päässyt kahtena ensimmäisenä päivänä tekemään mitään. Tutustuin kollegoihini ja yrityksen tuote-esitteisiin, join kahvia, haahuilin käytävillä, luin kirjaa ja pelasin työkännykälläni sudokua. Tänä aamuna vihdoin atk-vastaava kiikutti työpöydälleni sekä pöytäkoneen että läppärin, ja kun myyntikoordinaattorikin palasi parin päivän lomaltaan, sain lopultakin tarkempaa infoa siitä, mitä minulta täällä odotetaan.

Koska olen allekirjoittanut salassapitosopimuksen, en halua kertoa julkisesti yksityiskohtia työstäni. Kyse on kuitenkin markkinatutkimuksesta koskien sisävalaistusta. Toistaiseksi olen vasta tutustunut tuotteisiin, mutta vähitellen pitäisi saada työtä alulle, jotta pystyn samalla aloittamaan työharjoitteluraportin kirjoittamisen. Vielä ei raportoitavaa tosiaan ole juurikaan kertynyt.

Kollegani ovat kaikki todella mukavia ja minut on otettu erinomaisesti vastaan. Kaikki kehottavat kysymään, jos tarvitsen apua, ja ovat kiinnostuneita minusta ja taustastani: mitä opiskelen, missä päin Ranskaa asun, millaista siellä on, joko siellä on kevät? Minua on kierrätetty yrityksen tuotantopuolella ihmettelemässä tehdaskoneita ja robotteja, ja pääsinpä kurkistamaan myös suunnittelu- ja tuotekehityspuolen laboratorioon, jossa tuotteiden kestävyyttä testataan. 

Ensi viikolla aion sisustaa pientä työhuonettani; minulla on jo yrityksen seinäkalenteri ja kaksi viherkasvia, mutta muutama valokuva Aixista ja mopseista voisi piristää nurkkaustani. Ensimmäistä kertaa minulla on oma työhuone, oma työpöytä, nimilappu oven ulkopuolella ja nimellä ja kuvalla varustettu kulkulupa kaulassa! Pyydänkin ensi viikolla jotakuta kollegaa ottamaan minusta valokuvan byroossani: Fifi the business woman.  

    

Huomenna töihin!

Kolmen viikon lomani lopputyön käsittelyn ja työharjoittelun alkamisen välillä vilahti ohi yhtä nopeasti kuin lomilla aina on tapana tehdä, ja saavuin Suomeen myöhään perjantaina (tai varhain lauantaina, jos tarkkoja ollaan). Huomisaamuna klo 8.30 minua odotetaan töissä! Vaikka kyseessä onkin vain työharjoittelu eikä varsinainen työpaikka, tuntuu minusta silti hurjan hienolta ajatella, että olen lähes vuoden tauon jälkeen menossa taas töihin – etenkin, kun tämä on halajamaani toimistotyötä eikä asiakaspalvelua, jota olen koko pätkittäisen "urani" ajan tehnyt, ja lisäksi tästä maksetaan nelinumeroista palkkaa. On mahtavaa päästä käyttämään sanaa "työ" normaalissa keskustelussa: "otan banaaneja evääksi töihin" tai "mitä laittaisin huomenna töihin ylleni" tai "pääsiäisen takia minulla onkin vain nelipäiväinen työviikko". Edellä mainittu saattaa kuulostaa useimpien mielestä hoopolta, mutta voin vakuuttaa, että korkeakoulutettuna pitkäaikaistyöttömänä rehellisesti ja liioittelematta iloitsen ajatuksesta, että seuraavien kolmen kuukauden ajan 1) ansaitsen elantoni, 2) saan ensimmäisen "vakavasti otettavan" työkokemukseni ja 3) tunnen pitkästä aikaa olevani ns. normaali aktiivinen aikuinen enkä yhteiskunnalta rahaa kinuava vapaamatkustaja. 

Vielä en tarkalleen tiedä, mitä tuleva työkokemukseni tulee sisältämään. Myynti- ja markkinointiosastolle minut joka tapauksessa on sijoitettu, ja alustava työnkuvaukseni on ainakin markkinatutkimus, mutta kaikki on vielä kovin avonaista ja määrittelemätöntä. Huomenillalla lienen jo paljon viisaampi ja jaan toki tarkemmat tietoni myös blogissa heti, kun kerrottavaa on enemmän.

Nyt seuraamaan vaalituloksia ja sitten hyvissä ajoin yöpuulle, jotta olen huomenna virkeä ja skarppi au bureau !    

Vierailulla vankityrmässä

Käväisin torstaina pitkästä aikaa Marseillessa. Visiitin pääasiallinen tarkoitus oli käydä äänestämässä konsulaatissa, mutta koska kansalaisvelvollisuuden täyttämiseen kului vain kymmenisen minuuttia, päätin yhdistää hyödyn ja huvin ja nauttia kauniista, lämpimästä iltapäivästä tutustuen Marseillen edustalla pienellä saarella sijaitsevaan Ifin linnaan.

Château d'If, entinen vankila, tunnetaan ennen kaikkea Alexandre Dumas vanhemman Monte Criston kreivi -romaanista, jonka päähenkilö Edmond Dantès on saarella vankina 14 vuotta. Dantès on toki fiktiivinen henkilö, mutta linnaan on silti rakennettu "autenttinen" Edmond Dantèsin selli, jossa on jopa romaanissa kuvattu tunneli viereiseen apotti Farian asuttamaan tyrmään:

Linna on täynnä samannäköisiä ja -kokoisia kivisiä vankityrmiä, joiden kuuluisan ex-asukin nimi käy ilmi sellin oven yläpuolisesta kyltistä:

 Kapteeni Chataud, jonka Grand Saint Antoine -laivan mukana rutto kulkeutui Marseilleen ja Provenceen 1720. 

 Jopa meidän kreivi Mirabeaumme, jonka mukaan on nimetty Aixin Cours Mirabeau, on ollut vankina saarella...

 ... samoin kuin Chevalier de Lorraine, Aurinkokuningas Ludvig XIV:n veljen Philippe d'Orléansin rakastaja.

Ifin saareen liittyy kiinteästi myös tarina siellä tilapäisesti majailleesta virtahevosta:

Vuonna 1515 Portugalin kuningas sai lahjaksi virtahevon. Päästäkseen paavi Leo X:n suosioon kuningas lahjoitti virtahevon edelleen paaville. Laiva joutui kuitenkin pysähtymään Ifin saarelle, jossa virtahepo nousi maihin. Ranskan kuningas Frans I oli sattumalta käymässä Marseillessa ja tuli ihailemaan eläintä. Kun virtahepoa oltiin kuljettamassa Roomaan, laiva joutui myrskyyn Genovan edustalla ja upposi. Hukkuneen virtahevon ruumis löydettiin rannikolta ja lahjoitettiin lopulta paaville täytettynä.   
EDIT: Kyseessä on tietenkin sarvikuono eikä virtahepo! 

Parhaat ja kiehtovimmat näkymät avautuivat kuitenkin linnan ulkopuolelta ja etenkin sen katolta, jonne kiipesin korkeiden paikkojen pelkoani uhmaten.

Maisemat Marseilleen päin ja merelle olivat samoin huimat:

Lokit olivat parhaillaan pesimäpuuhissa ja niin tottuneita vierailijoihin, että ne tunkivat melkein väkisin valokuviin:

Saarelta lähtiessäni laiva poikkesi läheiselle Frioulin saarelle, jolla on vakituista asutusta:

Laivasta käsin sai hienon kuvan Ifin saaresta etualalla, Marseille taustanaan:

Siinä, missä Suomessa on ruotsinlaivoja, täällä on Tunisian ja Algerian laivoja:

    

Byrokraatit mellastavat jälleen

Jos pidätte kymmenien erilaisten virallisten papereiden ja todistusten lähettelemisestä edestakaisin ja/tai saatte suunnattomia kiksejä viranomaisten pyytämättä ja yllättäen lähettämistä kummallisista tiedonannoista keskellä kirkasta tiistai-iltapäivää, muuttakaa toki Ranskaan. Jos ette pidä, älkää ikinä tulko tänne.

Tuorein episodi loputtomassa sarjassamme "Ranska, byrokraattien paratiisi": Minulla ei kuulemma enää ole oikeutta sairausvakuutukseen! Ei ole ollut sitten viime lokakuun. Tämä kävi ilmi, kun pyysin toissapäivänä uutta eurooppalaista sairaanhoitokorttia, koska nykyinen ei kata koko työharjoitteluni kestoa. Odotin automaattista sähköpostia, jossa ilmoitetaan kortin lähettämisestä, mutta sen sijaan meiliini tupsahtikin henkilökohtaisempi viesti: Tiedotan teille täten, ettei sairausvakuutuksenne ole ollut voimassa 31/10/2010 jälkeen enkä näin ollen voi myöntää teille eurooppalaista korttia. 

Upouusi tieto minulle. Mainittu sairausvakuutus on kyllä tuon päivämäärän jälkeenkin kiltisti korvannut (harvat) lääkäri- ja lääkekuluni mukisematta ja ilmoittanut vieläpä tunnollisesti, milloin mikäkin korvaus on näkyvillä Sécun nettisivulla.  Viimeksi kaksi viikkoa sitten kävin hammaslääkärissä "ilmaiseksi", ts. sain käynnistä täyden korvauksen niin kuin täkäläisen systeemin mukaan kuuluukin. Kumma vakuutus sellainen, joka toimii moitteettomasti, vaikka ei ole ollut voimassa puoleen vuoteen! 

Lähetin saman tien tiedustelun sv-kassaani: mitäs nyt tehdään ja ettekös nyt kumminkin voisi antaa minulle sitä EU-korttia, kun Suomen Kelakin on potkinut minut pihalle yli vuosi sitten? Vastaus luvattiin kahdessa päivässä, mutta mietin, pitäisikö sittenkin mennä huomisaamuna kyttäämään Sécun aulaan ja tiedustelemaan asiaa kasvotusten. Tähän saakka  ainakin olen aina saanut sieltä ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua. Toisaalta hirvittää, jos ne karhuavatkin saman tien paikallisen Kela-korttini eli Carte vitalen minulta pois. Periaatteessa minun olisi pitänyt tämän vuoden ajan kuulua opiskelijoiden sairausvakuutukseen, joka on eri taho kuin nykyinen sv-kassani, mutta sepä onkin tarkoitettu vain alle 28-vuotiaille eikä minulle tarjottu muuta vaihtoehtoa kuin pysyä nykyisen kassani asiakkaana. Tietysti kuvittelin, ettei  asiassa siinä tapauksessa mitään ongelmaa ole, mutta nähtävästi täällä ei koskaan pitäisi olettaa, etteikö missä tahansa voisi piillä jonkinlainen ongelma.

Koska olin viime syyskuuhun saakka työvoimatoimisto Pôle Emploin asiakas, voisin lähettää Séculle todistuksen siitä, että minulle on maksettu kaikki ne työttömyyskorvaukset,  joihin minulla on oikeus, sekä lomakkeen jossa vakuutan kunniasanalla hakevani edelleen töitä. Tietysti haen jatkuvasti töitä, mutta en ole enää kirjoilla Pôle Emploissa, koska olen vielä pari kuukautta opiskelija; em. lomakkeessa taas uhataan tarkistaa tietojeni paikkansapitävyys PE:sta, eivätkä ne siellä tietenkään pysty todistamaan, että edelleen etsin aktiivisesti töitä, koska en ole enää heidän asiakkaansa enkä joudu kuukausittain vakuuttamaan etsiväni töitä. Monimutkaistako? Pikemminkin tyypillistä ranskalaista menoa. 

Käytännössä minun olisi siis mitä luultavimmin ilmoittauduttava uudelleen työvoimatoimistoon, jotta sairausvakuutukseni jatkuisi. Niin kauan kuin olen opiskelija, en kuitenkaan voi olla samaan aikaan työtön. Jotta voisin muuttua opiskelijasta työnhakijaksi, minun on suoritettava työharjoitteluni, jota varten tarvitsen eurooppalaisen sv-kortin, jota minulle ei myönnetä, koska en ole työtön. Kukahan tämänkin sotkun taas selvittäisi? Taidan sittenkin mennä huomenna henkilökohtaisesti paikalle. Ja nyt äkkiä etsimään arkistoistani kaikkia mahdollisia papereita, joilla voin todistaa olevani minä, asuvani kotonani ilmoittamassani osoitteessa, olevani ex-työtön ja nykyinen opiskelija ja saaneeni työttömyyskorvausta täydet 199 päivää ja mitähän muuta vielä...? 

        

Pimeässä huoneessa

Ennen kuin unohdan: sain houkuteltua E:n ottamaan minusta valokuvan mustavalkoharmaassa mekossa, kun kävimme rankan päivän päätteeksi rentoutuspastiksella:

 Mekko: La Redoute, laukku: Louis Vuitton, aurinkolasit: Chanel, kengät: Hush Puppies / Karstadt, Leipzig (ovat muuten parhaat kävelykenkäni ikinä!)

pitsikynnet: Sephora Nail Patch Art

Se muotibloggariosuudesta (ja jäykkänä poseeraamisesta) toistaiseksi. Näin keväistä ja vehreää täällä jo on:

Rue Cardinale / Place des Quatre Dauphins, Aix

Tänään oli kevätkesäisin päivä tähän mennessä, auton ulkolämpömittari näytti +22 astetta ja minä kannoin turhaan laukussani neuletakkia. Jopa puolipitkähihaisessa kevätmekossa tuli lämmin. Ihmisiä näkee yleisesti kaupungilla shortseissa, t-paidoissa ja minihameissa paljain säärin, mutta minä en sentään vielä uskaltautunut liikkeelle ilman sukkahousuja. Tunnettu sananlaskukin ohjeistaa: En avril, ne te découvre pas d'un fil ; en mai, fais ce qu'il te plaît eli "Älä vielä huhtikuussa riisuudu langankaan vertaa, mutta toukokuussa voit tehdä kuten haluat." Toisin sanoen vielä ei ole kesä, vaikka siltä paikoitellen saattaisikin tuntua, ja liian alastomana kulkeminen liian aikaisin voi kostautua julmasti.

 

Vaikka kuluneet iltapäivät ovat olleet suloisen lämpimiä ja aurinkoisia, minä olen viihtynyt enimmäkseen sisällä pimeässä. Olen nimittäin ottanut urakalla kiinni luentosaleissa ja luokkahuoneissa menetettyä aikaa ja käynyt viikon aikana neljä kertaa elokuvissa.  Käytän myös hyväkseni viimeisiä tilaisuuksia ennen Suomeen lähtöäni, sillä siellä käyn elokuvissa ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään; Turun leffatarjonta kun ei todellakaan vedä vertoja Aixille.

 

Viime viikon puolella näin ikisuosikkini Catherine Deneuven uutuusleffan Les yeux de sa mère, jossa suosittu uutisankkuri pui menneisyyttään ja vaikeaa äiti-tytärsuhdettaan. 

 

Seuraavaksi oli vuorossa minulle erittäin epätyypillinen toimintaelokuva L'assaut, joka oli kuitenkin omalla tavallaan erittäin koskettava. Se kertoo tositapahtumista aitoa uutiskuvaa myöten ja olisi melkein käynyt dokumentista: jouluna 1994 algerialaiset terroristit kaappasivat Algerista Pariisiin lähdössä olleen Air Francen koneen ja ottivat parisataa matkustajaa panttivangeiksi. Kolme heistä teloitettiin ennen kuin kone pääsi nousemaan Alger'n lentokentältä. Se lensi Pariisin sijasta Marseilleen, missä santarmien erikoisjoukot hyökkäsivät koneeseen, ampuivat kaikki terroristit ja vapauttivat matkustajat. Hyökkäystä kuvaava viimeinen puolituntinen oli hyytävää nähtävää: koneen ohjaamo oli veri- ja aivoroiskeiden peitossa ja koko kone täynnä luodinreikiä. Tuskin olisin moista halunnut nähdä, ellei se olisi tapahtunut parinkymmenen kilometrin päässä kotikentälläni Marignanessa ja kuvannut todellisia tapahtumia. Tuntuu aivan erilaiselta katsoa erikoistehosteita pursuavaa amerikkalaista elokuvaa kuin tällaista, jonka tietää oikeasti tapahtuneen: mietin koko ajan, että noiden näyttelijöiden kaltaiset tavalliset ihmiset ovat oikeasti istuneet päiväkausia vankina lentokoneessa peläten joka hetki henkensä puolesta. 

 

Katsoin myös brittiläisen sosiaalisen komedian We Want Sex Equality, jossa Fordin tehtaan naistyöntekijät ryhtyvät 1960-luvulla historiansa ensimmäiseen lakkoon saadakseen samasta työstä saman palkan kuin mieskollegansa. Tänään puolestaan oli vuorossa leppoisa italialais-ranskalainen Tous les soleils, joka kertoo Strasbourgissa asuvan italialaisen musiikinopettajan hervottomasta elämästä 15-vuotiaan murrosikäisen tyttären ja Berlusconia intohimoisesti vastustavan puolihullun taidemaalariveljen kanssa. Pidin hurjasti tästä viimeisimmästä löydöstäni: juuri sellainen mukava ja huvittava hyvän mielen elokuva, jonka nähtyään tulee salista ulos hymyillen ja hyräillen. Vahinko, ettei tällaisia pieniä eurooppalaisia elokuvia näe koskaan Turussa, Salosta nyt puhumattakaan. Renoir- ja Mazarin-teattereita tulee ikävä poissa ollessani.