Kaupungissa metsän keskellä

Siinä missä Ranskassa kaipaan hartaasti edes pienen pientä parvekepahaista, Suomessa minulla on onni asua samanaikaisesti luonnon lähellä ja hyvinkin keskellä kaupunkia. Turun kotini sijaitsee aivan Kupittaan puiston laidalla, jolloin minulla on ikkunoideni alla ikään kuin jättiläismäinen puutarha, ja Salossa puolestaan asun kolmen minuutin ajomatkan päässä keskustasta mutta mäntymetsikön keskellä hiljaisella kadulla, joka päättyy meidän pihaamme:

Luonnon läheisyys on siis minulle itsestään selvää, mutta ranskalaisista kaupunkilaisista ajatus asumisesta "keskellä metsää" on hyvinkin vieras ja outo. Esittelin kotikatuani E:lle Googlen Street Viewilla, ja E. oli vilpittömän ihmeissään: eikö meitä pelota asua metsässä? Selitin, että (kuten kuvasta näkyy) kyseessä ei ole mikään synkkä korpi vaan harva männikkö, mutta E. ei siltikään ollut vakuuttunut. Metsässä! Siellähän voi kulkea hämärämiehiä, eikä suomalaisissa taloissa ole ikkunaluukkujakaan. Ja talo on puoleksi puuta, mitä jos syttyy metsäpalo? Onhan se tietysti aina mahdollista, mutta olettaisin suomalaisten metsäpalojen olevan hiukan eri luokkaa kuin Provencen jokavuotisten tuhoisien roihujen. 

Koska asun metsässä, pääsen usein seuraamaan aitiopaikalta metsän eläimiä. Karhuja meillä ei sentään ole naapurustossamme, mutta oravia, siilejä, jäniksiä sun muita pikkuelukoita sitäkin enemmän. Viime viikonloppuna sain valokuvattua keittiön ikkunasta lintulaudan viimeisistä antimista nauttivaa puolikesyä oravaa:

E. olisi kuvista aivan innoissaan ja hihkuisi suomeksi ORAVA!!! Raukka on nähnyt oravan korkeintaan kolme kertaa elämässään, sillä sikäläisillä kotikulmillamme ei näe kuin kissoja, koiria ja sisiliskoja.

Seuraavana päivänä apajille saapuivat puolestaan fasaanit:

Fasaanit lienevät parhaillaan pesimispuuhissa, siitä niitä kuljeskelee vähän väliä pihamme poikki. Mopseilla riittää haukuttavaa, kun ne sattuvat oikeaan aikaan ikkunan ääreen.

Lauantaina tein uroteon: nousin polkupyörän satulaan ensimmäistä kertaa 17 vuoteen! En ole koskaan pitänyt pyöräilystä enkä oppinut kunnolla ajamaan pyörällä, mutta ala-asteen ajan kävin sitkeästi pyörällä koulussa. Kaatuilin usein, löin pari kertaa päänikin (onneksi oli kypärä!) ja revin jatkuvasti polveni ja käteni verille. Yläasteella pyöräilin kouluun vielä pari kertaa, mutta sitten päätin, että pyöräily saa minun osaltani loppua. Syksyn 1994 jälkeen en ole pyöräillyt metriäkään. 

Nyt sain jostain syystä ajatuksen kokeilla uudelleen pyöräilyä. Omaa pyörää minulla ei tietenkään ole ollut ikuisuuteen, mutta päätin yrittää äidin pyörällä. Ensimmäinen polkaisu hirvitti: olin varma, että kaadun saman tien kyljelleni pihan soralle. Pysyin kuitenkin pystyssä, vaikka meno varsin huteraa olikin. Ajoin kotikatumme puoliväliin, hyppäsin alas, käänsin pyörän ja poljin takaisin kotipihaan; U-käännöstä en todellakaan uskaltanut yrittää! Pääsin ehjänä takaisin, mutta pyöräily tuntuu edelleen vaikealta ja pelottavaltakin. Minulla ei muutenkaan ole maailman paras tasapaino ja putoilen vähän väliä hännälleni ihan normaalisti kävellessäkin, joten en edelleenkään hingu liikkeelle kaksipyöräisellä. Minun kaltaiseni kömpelön arkajalan on parempi pysyä kiltisti auton ratissa ja jättää polkeminen ja tasapainottelu muille.