Pimeässä huoneessa

Ennen kuin unohdan: sain houkuteltua E:n ottamaan minusta valokuvan mustavalkoharmaassa mekossa, kun kävimme rankan päivän päätteeksi rentoutuspastiksella:

 Mekko: La Redoute, laukku: Louis Vuitton, aurinkolasit: Chanel, kengät: Hush Puppies / Karstadt, Leipzig (ovat muuten parhaat kävelykenkäni ikinä!)

pitsikynnet: Sephora Nail Patch Art

Se muotibloggariosuudesta (ja jäykkänä poseeraamisesta) toistaiseksi. Näin keväistä ja vehreää täällä jo on:

Rue Cardinale / Place des Quatre Dauphins, Aix

Tänään oli kevätkesäisin päivä tähän mennessä, auton ulkolämpömittari näytti +22 astetta ja minä kannoin turhaan laukussani neuletakkia. Jopa puolipitkähihaisessa kevätmekossa tuli lämmin. Ihmisiä näkee yleisesti kaupungilla shortseissa, t-paidoissa ja minihameissa paljain säärin, mutta minä en sentään vielä uskaltautunut liikkeelle ilman sukkahousuja. Tunnettu sananlaskukin ohjeistaa: En avril, ne te découvre pas d'un fil ; en mai, fais ce qu'il te plaît eli "Älä vielä huhtikuussa riisuudu langankaan vertaa, mutta toukokuussa voit tehdä kuten haluat." Toisin sanoen vielä ei ole kesä, vaikka siltä paikoitellen saattaisikin tuntua, ja liian alastomana kulkeminen liian aikaisin voi kostautua julmasti.

 

Vaikka kuluneet iltapäivät ovat olleet suloisen lämpimiä ja aurinkoisia, minä olen viihtynyt enimmäkseen sisällä pimeässä. Olen nimittäin ottanut urakalla kiinni luentosaleissa ja luokkahuoneissa menetettyä aikaa ja käynyt viikon aikana neljä kertaa elokuvissa.  Käytän myös hyväkseni viimeisiä tilaisuuksia ennen Suomeen lähtöäni, sillä siellä käyn elokuvissa ehkä kerran vuodessa, jos sitäkään; Turun leffatarjonta kun ei todellakaan vedä vertoja Aixille.

 

Viime viikon puolella näin ikisuosikkini Catherine Deneuven uutuusleffan Les yeux de sa mère, jossa suosittu uutisankkuri pui menneisyyttään ja vaikeaa äiti-tytärsuhdettaan. 

 

Seuraavaksi oli vuorossa minulle erittäin epätyypillinen toimintaelokuva L'assaut, joka oli kuitenkin omalla tavallaan erittäin koskettava. Se kertoo tositapahtumista aitoa uutiskuvaa myöten ja olisi melkein käynyt dokumentista: jouluna 1994 algerialaiset terroristit kaappasivat Algerista Pariisiin lähdössä olleen Air Francen koneen ja ottivat parisataa matkustajaa panttivangeiksi. Kolme heistä teloitettiin ennen kuin kone pääsi nousemaan Alger'n lentokentältä. Se lensi Pariisin sijasta Marseilleen, missä santarmien erikoisjoukot hyökkäsivät koneeseen, ampuivat kaikki terroristit ja vapauttivat matkustajat. Hyökkäystä kuvaava viimeinen puolituntinen oli hyytävää nähtävää: koneen ohjaamo oli veri- ja aivoroiskeiden peitossa ja koko kone täynnä luodinreikiä. Tuskin olisin moista halunnut nähdä, ellei se olisi tapahtunut parinkymmenen kilometrin päässä kotikentälläni Marignanessa ja kuvannut todellisia tapahtumia. Tuntuu aivan erilaiselta katsoa erikoistehosteita pursuavaa amerikkalaista elokuvaa kuin tällaista, jonka tietää oikeasti tapahtuneen: mietin koko ajan, että noiden näyttelijöiden kaltaiset tavalliset ihmiset ovat oikeasti istuneet päiväkausia vankina lentokoneessa peläten joka hetki henkensä puolesta. 

 

Katsoin myös brittiläisen sosiaalisen komedian We Want Sex Equality, jossa Fordin tehtaan naistyöntekijät ryhtyvät 1960-luvulla historiansa ensimmäiseen lakkoon saadakseen samasta työstä saman palkan kuin mieskollegansa. Tänään puolestaan oli vuorossa leppoisa italialais-ranskalainen Tous les soleils, joka kertoo Strasbourgissa asuvan italialaisen musiikinopettajan hervottomasta elämästä 15-vuotiaan murrosikäisen tyttären ja Berlusconia intohimoisesti vastustavan puolihullun taidemaalariveljen kanssa. Pidin hurjasti tästä viimeisimmästä löydöstäni: juuri sellainen mukava ja huvittava hyvän mielen elokuva, jonka nähtyään tulee salista ulos hymyillen ja hyräillen. Vahinko, ettei tällaisia pieniä eurooppalaisia elokuvia näe koskaan Turussa, Salosta nyt puhumattakaan. Renoir- ja Mazarin-teattereita tulee ikävä poissa ollessani.