Smile because it happened

Hartaasti odotettu ja vilpittömästi rakastettu harjoitteluni on nyt ohi, ja voin rehellisesti sanoa eläneeni juuri elämäni parhaat kolme kuukautta. En olisi voinut saada parempaa työpaikkaa ja ihmettelen yhä, miten käsittämättömän hyvä onni minulla olikaan, että pääsin juuri kyseiseen yritykseen. En halua tietää, oliko isän suhteilla alunperin jotain tekemistä sen kanssa, että minulle suotiin moinen mahdollisuus: ainakin olen sittemmin omalla työlläni osoittanut ansainneeni paikkani firmassa.

Koska pidin niin valtavasti työstäni, en tietenkään viimeisenä työpäivänäni kyennyt vain kävelemään ovesta ulos heti neljältä. Kuten olin etukäteen varsin hyvin tiennyt, suuri osa päivästä ja edeltävästäkin työpäivästä kului itkemiseen. Torstai oli itse asiassa kaikkein raskain: lyhyeksi aiottu keskiviikkoinen ravintolailta venähti luvattoman pitkäksi, ja kolme tuntia nukkuneena ja erinäisiä drinkkejä nauttineena en todellakaan ollut fyysisesti enkä psyykkisesti vahvimmillani. Onneksi byroo oli autiohko, sillä olin taatusti melko säälittävä näky kyyhöttäessäni työpöytäni ääressä täyttämässä Excel-taulukoita kyyneleet poskia pitkin valuen. Yliväsymyksen takia en illallakaan pystynyt muuhun kuin puolihysteeriseen itkuun, ja perjantaiaamuna jouduinkin hautomaan umpeen turvonneita silmiäni kylmällä vedellä, jotta sain ne edes auki. 

Perjantai ei varsinaisesti ollut sen hilpeämpi päivä, mutta olin sentään enimmäkseen rauhallinen ja kykenin jopa nauramaan. Suru tuli vasta siinä vaiheessa, kun minun oli oikeasti tyhjennettävä pöytäni, pakattava henkilökohtainen omaisuuteni ja jätettävä lopullisesti taakseni pieni työhuoneeni. Se tuntui lähes yhtä raskaalta kuin jäähyväiset lentokentän parkkipaikalla, kun on viimein pakko riuhtaista itsensä irti toisen otteesta, kääntää selkänsä ja marssia pois taakseen katsomatta. Tieto todennäköisestä jälleennäkemisestä jonain päivänä ei siinä vaiheessa lohduttanut vähääkään. En ole koskaan ennen ottanut yhtä raskaasti työsuhteen päättymistä, vaan pikemminkin odottanut innolla sen jälkeistä vapautta; se ainakin todistaa, että tämä työpätkä oli aivan ainutlaatuinen.

Onneksi tiesin kokemuksesta myös, että lamaannuttava ikävä kestää vain pari päivää ja hiipuu sitten itsekseen hyvien muistojen tieltä. Piristymistä edesauttoi huomattavasti, että lähdin heti lauantaina merimatkalle Tukholmaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Kyttäsimme serkkujeni kanssa hämärtyvässä illassa hetkeä, jolloin laiva ohittaa mökkisaaremme ja hihkuimme innosta erottaessamme metsän keskeltä mökin lipputangon. Sunnuntaina istuimme pitkiä aikoja  laivan yläkannella; minä katselin saaria ja auringossa kimmeltävää merta, pohdin syvällisiä ja osasinkin yhtäkkiä ajatella positiivisesti. Sen sijaan, että kaipaan ja suren mennyttä, minun tulee olla onnellinen ihanasta ja unohtumattomasta kokemuksesta ja iloita ja nauttia rakkaista muistoistani. Tässä minua tosin osaltaan auttoi Mireille, sillä huomasin yllättäen hyräileväni kappaletta Essaye:   

Essaye d'ouvrir encore tes ailes
Face à l'immensité du ciel
Tu es en vie, c'est l'essentiel
Sèche tes larmes au soleil
Essaye d'ouvrir encore tes yeux
Et de te fondre à tout ce bleu
Le cœur léger, tu vas planer
Comme un oiseau en liberté

Yritä jälleen avata siipesi 

Vasten taivaan valtavuutta

Olet elossa, se on olennaista

Kuivaa kyyneleesi auringossa

Yritä jälleen avata silmäsi 

Ja sulautua tähän sineen

Liitelet kevein sydämin

Kuin lintu vapaudessa

Tällaisissa maisemissa oli lisäksi vaikea olla kauan synkkä:

Tänään testasin uutta asennettani käytännössä pistäytymällä Meerin kanssa kahvilla byroon pihassa kahden läheisen kollegani seurassa. En effet, en enää ollut lainkaan epätoivoinen vaan yksinomaan onnellinen siitä, että minulla on vastedes elämässäni niin rakkaita ja tärkeitä ihmisiä ja että sain tilaisuuden tutustua heihin ja viettää kolme kuukautta heidän kanssaan. Kohtalolla on näköjään yhä tapana järjestää asiat parhain päin, vaikka siihen onkin joskus kovin vaikea uskoa.