Päivä 20: Tässä kuussa

Heinäkuusta ei ole tulossa pelkästään helppo ja onnellinen kesäkuukausi. Lähiviikkojen aikana joudun eroon yhdestä jos toisestakin ihmisestä, paikasta ja tavasta, jotka niin mielelläni säilyttäisin elämässäni. 

Minulla on jäljellä tarkalleen kolme viikkoa Suomessa, joista yhdeksän työpäivää, enkä voi kuin haikeana ihmetellä, minne ovat jälleen kerran kadonneet kaksi ja puoli kuukautta elämästäni. Vasta äskenhän minä tulin kotiin, valitsin itselleni uutta kesätuoksua Amsterdamin lentokentän tax freessä, mietin kuinka pukeutuisin ensimmäisenä työpäivänäni ja iloitsin siitä, että kerrankin saisin olla Suomessa kesäaikaan ja niin kauan, että ehtisin tehdä vaikka mitä. Ja olenhan minä tehnytkin: olen ollut elämäni parhaassa työpaikassa, saanut uusia rakkaita ystäviä, viettänyt unelmajuhannusta mökillä, hellinyt mopseja ja viihtynyt hyvässä seurassa ulkona aamuviiteen. Ongelma on, etten haluaisi kaiken tämän loppuvan. Ei vielä, ei nyt, kun minulla on täällä niin ihanaa!

Etenkin työn loppumista olen murehtinut jo pitkään, vuodattanut salaa pari kyyneltä pienessä byroossani kenenkään huomaamatta ja varoittanut kollegoita, että viimeisinä päivinä todennäköisesti kätken punaiset sammakonsilmäni mustien lasien taakse sisälläkin. Paitsi ettei minulla ole parhaillaan aavistustakaan, milloin ja mistä seuraavaksi saan töitä ja rahaa, en ennen kaikkea halua joutua hyvästelemään työkavereitani. En ole ikinä kestänyt jäähyväisiä enkä ajatusta siitä, että teen jotain tai näen jonkun viimeistä kertaa; tuntuu mahdottomalta kuvitella, etten enää kahden viikon kuluttua tule töihin innoissani uudesta viikosta, toivottele iloisesti hyviä huomenia kollegoille ja istu aamukahvipöydässä vaihtamassa viikonlopun kuulumisia. Minun tulee niin suunnattoman ikävä rakkaita työpaikan ihmisiä, hauskoja juttujamme ja tutuiksi tulleita rutiinejani. (Pahus, nyt itken jo tätä kirjoittaessani... Jos oikoluvussani on virheitä, se johtuu siitä, etten kunnolla näe tekstiäni kyyneliltä. Excusez-moi.)

Tänään olen muutenkin ollut poikkeuksellisen väsynyt, hermostunut ja stressaantunut. Ajoin eilen mummon kanssa edestakaisin Poriin vuosittaiselle vanhainkotivierailulle satavuotiaan isoisoäitini luo, ja illalla palatessamme Turkuun kotoa paljastui katastrofi: julkisivuremontissa olevan talomme katto oli pettänyt rankkasateessa ja ruosteen- ja maalinsekaista vettä oli valunut yli 180-neliöisen asunnon lähes jokaiseen huoneeseen, vain kolme huonetta oli säästynyt. Pahiten kärsivät työhuoneeni, mummon makuuhuone sen vieressä ja asunnon läpi kulkeva käytävä. Näin lohduttomia kuvia sain vuotavista katoista puhelimen kameralla eteisestä...

... työhuoneestani... 

 

... ja mummon makuuhuoneesta:

 

Naapureita tuli onneksi apuun, ja pyyhkeiden, ämpäreiden ja suojamuovien avulla yritimme pelastaa huonekaluista ja muusta irtaimistosta sen, mitä pystyimme. Heitin hädissäni tietokoneeni päälle kaksi kylpytakkia, mustan jätesäkin ja kaksi kerrosta muovia, mutta pahoin pelkään, että huoneen kosteus on vahingoittanut sitä. Tulostimeni sekä työhuoneeni televisio ja digiboksi ovat joka tapauksessa mennyttä; digiboksista nousi jo savua ja kipinöitä, kun viime hetkellä revin töpselit irti seinästä. 

 

Nyt asunto menee vähintään kolmen kuukauden remonttiin, koko omaisuus siirretään remonttifirman toimesta varastoon ja mummo joutuu evakkoon siksi aikaa, kun huoneisto kuivataan ja katot, seinät ja parketit uusitaan. 

 

Koska onnettomuus ei koskaan tule yksin, sain aamulla E:ltä hätääntyneen viestin: jääkaappimme oli yön aika yllättäen kuollut, aamulla sen lämpötila oli 10 astetta ja sisältö todenäköisesti käyttökelvoton. En olisi todellakaan tarvinnut enää tätä tietoa...! Stressireaktiona aloin vapista niin, että lounaalla en pystynyt kantamaan edes tarjotintani ja kaadoin keittoa lattialle ja vaatteilleni. Seisoin keskellä ruokalaa täysin désemparée, lamaantuneena, enkä yhtäkkiä osannut tehdä mitään. Ruokapöytään päästyäni murruin, aloin itkeä ja lähdin lopulta kesken työpäivän kotiin vaihtamaan vaatteita ja rauhoittumaan hetkeksi. Loppupäivä sujui sentään enemmittä ongelmitta.    


Huomenna menen työkaverini kanssa Turkuun syömään ja katsomaan Catherine Deneuven tähdittämää mainiota elokuvaa Potiche, jonka olen nähnyt Ranskassa jo useamman kerran. Odotan huomisiltaa erittäin kärsimättömästi, tarvitsen todellakin tällä hetkellä jotain muuta ajateltavaa!