Kodista toiseen

Kaksi viikkoa sitten juuri näihin aikoihin raahasin matkalaukkuani pitkin Nizzaa kohti Stazzyn kotia. Olin niin sanotusti täpinöissäni, lentäisinhän seuraavana aamuna Suomeen kotikotiini. 

Nyt nuo hartaasti odotetut kaksi viikkoa ovat peruuttamattomasti ohi, häipyneet saavuttamattoman kauas. Ensi yönä aloitan saman matkan päinvastaiseen suuntaan: ensin puolitoista tuntia bussilla Hki-Vantaalle, pari tuntia odottelua kentällä (olen mieluummin paljon ajoissa kuin vähän myöhässä!), kolmisen tuntia lentoa, vajaan tunnin odottelu Nizzassa ja kolme ja puoli tuntia bussilla Aixiin, missä saan todennäköisesti vielä odottaa vähintään tunnin, että E. pääsee lähtemään byroostaan. En voi mennä omin nokkineni suoraan kotiin, sillä en ottanut avaimia mukaan Suomeen. Lähden Salosta viideltä aamulla ja lienen perillä Aixissa jokseenkin tarkkaan klo 17 – kaksitoista tuntia matkustusta, vaikka lentomatka on lyhyt ja suora! Ihme, jos en perjantaina ole puolikuollut väsymyksestä. Loistavien ranskalaisten joukkoliikenneyhteyksien ansiosta joudun lisäksi matkustamaan Aixiin bussivuorolla, joka ei aja moottoritietä vaan RN7-maantietä pysähtyen joka ainoassa kyläpahasessa matkan varrella. 

Tuntuu, etten ole edes nähnyt mainittujen kahden viikon kuluvan. Juurihan minä saavuin! Olen kuitenkin ennättänyt tehdä kaikenlaista, mistä olin etukäteen Ranskassa haaveillut: 

- olen istunut saunan jälkeen parvekkeella, 

- olen lukenut kahdeksan Maria Langin dekkaria, 

- olen vesijuossut uimahallissa uudessa uimapuvussani, 

- olen syönyt äidin lihapullia, 

- olen shoppaillut Stockmannilla,

- olen sieltä täältä naarmuilla ja pienillä mustelmilla toimitettuani mopsien makuualustan virkaa,

- olen pidellyt kädessäni Meeri-vauvaa ja täyttänyt kameran muistikortin Meerin kuvilla,

- olen lounastanut Duussin kanssa ja paistatellut päivää pariinkin otteeseen Aurajoen baarilaivojen kannella,

- olen tavannut monta kaipaamaani ihmistä,

- olen kerännyt ja varastoinut hurjasti ihmis- ja mopsirakkausenergiaa, joka toivottavasti riittää joululomaan saakka.

Tietysti olen haikea, kuten aina lähtiessäni jonnekin pidemmäksi aikaa (ennen itkin Ranskassa lähitessäni Suomeen, nyt Suomessa lähtiessäni Ranskaan. Miksi koskaan ei ole hyvä?), mutta en halua enkä aio antaa periksi ikävälle. Tiedän, että tunne häviää viimeistään lentokentälle saavuttuani. Sitä paitsi minullahan on vaikka mitä kiehtovaa odotettavaa lähitulevaisuudelta: ensin kaikenlaista pientä toimitettavaa (kuten imurointia, lattianpesua ja auton siivoamista sisältä – E. on tietysti odottanut paluutani sen sijaan, että olisi siivonnut yksinään...!), sitten E:n loma ja viikko Alpeilla, opiskelun alku ja sokerina pohjalla kirjaprojektini. Ikävystymään tuskin pääsen. Veljeni on myös luvannut asentaa vanhemmilleni nettikameran, jotta pääsen kurkkimaan mopsien elämää Euroopan toiselta laidalta. 

Halaukset kaikille suiomalaisrakkailleni, muutaman kuukauden päästä nähdään taas! <3