Elämää etsimässä – koskahan se löytyy?

Pitkä blogihiljaisuus on vihdoin ohi ja minulla lopulta aikaa palata nettikahvilaan. Viime viikko oli hektinen ja pitkät ruokatuntini kuluivat kampaajalla ja kosmetologilla ennen molempien lähtöä kuukauden kesälomalle. E. ja minä vietämme jälleen lomamme syyskuussa kaikkien muiden palattua töihin, mikä ei ole lainkaan hullumpi ajankohta. Luvassa on viime vuoden tapaan ensin muutama päivä Pupucen hoivissa ja sitten tuttuja alppimaisemia. Lomaan on kuitenkin vielä kolme ja puoli viikkoa aikaa, ja sitä ennen ehdin miettiä ja murehtia tulevaisuuttani vielä moneen kertaan.

Suunnitelmani ovat nyt edistyneet sen verran, että paluulentoni Suomeen on varattu lokakuun 10. päiväksi. Kävin äsken varaamassa Air Francen hoitaman alkutaipaleen Marseillesta Pariisiin, ja loppu hoituu Finnairin siivin. Yritän kotiin päästyäni saada jälleen viimevuotisen joulutyöni Stockmannilla, ja joulun jälkeen toivottavasti vaihdan taas maisemaa tänne etelään. Toivoin niin, että asiani järjestyisivät pysyvämmin, mutta nähtävästi saan jatkaa kiertolaiselämääni vielä jonkin aikaa. Olisi niin helppoa, jos kaikki tärkeät ihmiseni asuisivat edes samassa maassa... Aixista kun ei noin vain pistäydytä vähän väliä kotona Suomessa kyläilemässä. Välimatkaakin vaikeampi asia on ottaa huomioon kaikkien tunteet ja yrittää toimia niin, että kaikki olisivat onnellisia. E. odotti minun nyt jäävän tänne pidemmäksi aikaa ja ennätti jo julistaa päättyneiksi kamalat hyvästelyt Marignanen lentokentän parkkipaikalla; äiti ja mummo taas juttelivat jatkuvasti siitä, mitä taas tehdään yhdessä sitten kun olen palannut. Tuntuu, että minun pitäisi olla yhtä aikaa kahdessa maassa, kahdessa kodissa, kahdessa elämässä. Suomalais-ranskalainen kaksoiselämäni oli hauskaa niin kauan kuin vielä olin opiskelija; nyt olisi valittava jompi kumpi, mutta minä en osaa enkä tahdo valita. Pysyvää ja "oikeaa" työtä olisi löydettävä ja luotava vihdoin oman itsenäisen elämäni perusta, mutta sekin vaatii vaikeita valintoja: joko E. ja Ranska tai Suomi ja äiti, isä, mummo, Guru ja Mirkku. Miksi tässä asiassa ei voi saada kaikkea?

Olin viime viikolla melkoisen ahdistunut tätä kaikkea pohtiessani. Ikävien ja vaikeiden asioiden kanssa sovellan menestyksekkäästi Tuulen viemää -metodia: päätän miettiä hankalia ongelmia vasta myöhemmin, huomenna, sitten kun on niiden aika, mutta ei juuri nyt. Kun niitä sitten on välttämättä mietittävä, on ongelma kasvanut jo niin suureksi, ettei siihen tunnu löytyvän millään ratkaisua. Kotiinpaluupäiväni onnistuin joten kuten päättämään, jo pelkistä käytännön syistä, sillä minulla on täällä mukanani pelkkiä kesävaatteita, mutta tiedostan lykkääväni varsinaista päätöstä yhä vain kauemmas. Nyt tiedän, mitä teen jouluun asti, mutta mitä siitä eteenpäin? Olen ensimmäistä kertaa sellaisessa käännekohdassa, jossa kukaan toinen ei voi tehdä ratkaisuja puolestani. Ilman tätä vaihetta tuskin voi kasvaa aikuiseksi, mutta en olisi uskonut sitä näin monimutkaiseksi. Toisaalta kukaan ei kai väittänytkään elämää helpoksi ja yksinkertaiseksi.