Loman loppu

Kaikki hauska loppuu aikanaan: huomenna palaamme taas Aixiin kymmenen vuoristolomapäivän jälkeen. Aika on kulunut hämmästyttävän nopeasti, ja jopa hotellinomistaja ihmetteli, miten me jo nyt olemme lähdössä. Tarkoitus on palata tänne syyskuussa muutamaksi päiväksi kuten viime vuonnakin, ja sitä ennen voimme toivottavasti pistäytyä Pupucen luona Nîmesissä.

Loput lomapäivät ovat noudattaneet tuttua ja hyväksi havaittua kaavaa: aamiaiselle myöhään, puoli kymmenen aikaan, jolloin olemme yleensä viimeiset asukkaat hotellissa muiden jo lähdettyä kiipeilemään vuorille; aamiaisen jälkeen puutarhaan lukemaan, ihailemaan ympäröivää maisemaa ja hätistelemään kärpäsiä; iltapäivällä syömään viereiseen kylään tai voileivälle hotellin baariin; sitten pieni lepohetki ja pariksi tunniksi uima-altaalle ennen suihkua ja illalliselle pukeutumista. Illallisen jälkeen menemme suoraan nukkumaan, sillä täällä metsän ja vuorten keskellä ei todellakaan ole minkäänlaista ilta- tai yöelämää, ja sitä paitsi vuoret näyttävät pimeässä pelottavilta ja suunnattomilta möhkäleiltä. Edes katuvaloja ei ole, joten öisin ulkona vallitsee miltei täydellinen pimeys, joka kaupunkilaisesta tuntuu varsin oudolta.

Keskiviikkona vierailimme tapamme mukaan La Saletten pyhiinvaelluspaikalla viereisessä Isèren departementissa. Neitsyt Maria ilmestyi siellä 162 vuotta sitten kahdelle paimenessa olleelle lapselle, ja vaikka en katolinen olekaan, 1800 m korkeudessa sijaitsevan paikan jylhät maisemat ja hiljainen ja harras tunnelma houkuttelevat palaamaan sinne aina kun olemme näillä kulmilla. Ennen perinteistä vierailua lounastamme aina Corps-nimisen kylän kuulussa Hôtel de la Poste -ravintolassa, jonka omistaja Gilbert Delas oli 60- ja 70-lukujen vaihteessa keittiömestarina silloisella Le France -luksusristeilyaluksella. Hôtel de la Poste on todennäköisesti ravintola, jossa olen syönyt elämäni suurimman ja monipuolisimman aterian: ruokaa kannetaan eteen joka puolelta, kunnes ei enää tiedä, mitä söisi ja missä järjestyksessä. Alkupaloiksi ensi hätään tarjotaan pieniä suolaisia leivonnaisia, oliivitahna- ja kinkkuvoileipiä, pasteijoita, ostereita ja kahdeksan kulhollista erilaisia salaatteja; varsinaisena alkuruokana söin kaksi paksua viipaletta hanhenmaksaa, sitten loup-nimistä kalaa (jos joku tietää kyseisen kalan nimen suomeksi niin kertokoon, minä en tiedä) ja alueen erikoisuutta, gratin dauphinois eli kermaperunagratiinia, ja lopuksi varsinaisen jälkiruokalajitelman jälkeen vielä ravintolan omia spesialiteetteja, ohuen ohuita provencelaisen kattotiilen muotoisia mantelikeksejä, tuiles aux amandes. Kolmen tunnin ruokaorgioiden jälkeen olikin varsin sopivaa ajaa kiemuraista ja vaarallista vuoristotietä ylös kirkolle sovittamaan ahneuden ja mässäilyn kuolemansyntejä...!

Loman loppusaldona on siis yksi patikkaretki, yksi bongattu kesy murmeli, ruskettuneet käsivarret, E:n karrelle palanut niska, monta tuntia polskintaa ja loiskintaa uima-altaalla, lukuisia kerättyjä kiloja ja ennen kaikkea kova kiire päästä tänne takaisin. Tämä hotelli toimittaa minulle Ranskassa lähes kesämökin virkaa: kaikki on niin tuttua, että tuntuu kuin tulisi kotiinsa, ja pois lähtiessä tietää, että seuraavana kesänä palaa takaisin ja löytää kaiken entisellään.