Elämyksiä kerrakseen, osa 2

Tarina jatkuu:

SU 30.3.08. Välipäivä. Maksettuamme hotellilaskun ja pakattuamme tavarat lähdimme J:n ja R:n kanssa autolla Berliiniin. Matka alkoi jo klo 10, koska R:n piti vielä ehtiä Berliiniin töihin iltapäiväksi. Oli huimaa viilettää Autobahnilla 160 km/h hauskassa seurassa Mimiä kuunnellen! Perillä asetuimme taloksi ja lähdimme myöhemmin iltakävelylle J:n ja R:n naapurustoon suurlähetystöalueelle ja läheiselle Potsdamer Platzille, missä tiirailimme hotelli Ritz-Carltonin ikkunoita toivoen näkevämme vilahduksen Mimistä. Edellisestä Berliinin-vierailustani oli vierähtänyt jo viisi ja puoli vuotta, ja olin onnellinen nähdessäni kaupungin jälleen.

MA 31.3.08. Toinen konserttipäivä ja perhosia vatsassa heti aamusta lähtien. Varsin aikaisin tuli tieto, että harjoituksiin pääsisi jälleen, paikalla tulisi olla klo 16. Kävimme ruokakaupassa ja nautimme upean lämpimästä, keväisestä, aurinkoisesta päivästä: teki melkein mieli kulkea kadulla ilman takkia! Muisto lähtöä edeltäneestä lumimyrskystä oli häipynyt jo hyvin kauas.

Pukeuduimme jo kotona konserttivaatteisiin, koska harjoitusten jälkeen emme ehtisi välillä kotiin. Minulla oli varta vasten tähän tilaisuuteen hankkimani pikkumusta sekä Mimin kunniaksi Christian Lacroix'n asusteet: musta-punainen silkki-samettishaali, kultainen risti mustassa samettinauhassa ja E:ltä syntymäpäivälahjaksi saamani käsilaukku. Valtavaan ICC-halliin päästyämme selvisi, että harjoitukset alkaisivatkin ilmoitettua myöhemmin; odottelimme siis tunnin verran kolkossa aulassa, kunnes Hervé tuli hakemaan meitä saliin. Tavallisesta poiketen Mireille oli tällä kertaa jo meikattu ja kammattu, mutta kuvia ei harjoituksista silti saanut ottaa. Tunnelma oli jälleen rento ja miellyttävä ja Mimi vaikutti hyväntuuliselta. Lauloimme onnittelulaulun syntymäpäiväänsä viettäneelle taustalaulajalle Francinelle, ja Mimi nauratti meitä konsertin toisen puoliskon avauslaulun aikana: koska lava oli huomattavan iso, hän meni vahingossa liian kauas orkesterin taakse sisääntuloaan varten ja joutui kipittämään kovalla kiireellä mikrofonin eteen ehtiäkseen paikalleen alkusoiton aikana. Harjoitusten päätteeksi Hervé kehotti meitä kokoontumaan konsertin jälkeen salin sivuovelle, josta todennäköisesti pääsisimme edes nopeasti käymään pukuhuoneessa.

Söimme harjoitusten jälkeen läheisessä halvassa kreikkalaisravintolassa ja kiirehdimme takaisin hallille. Yleisöä oli paikalla useita tuhansia. Kielellisesti Mimi selvisi tästäkin konsertista kunnialla, vaikka muutamia pieniä lipsahduksia sattuikin: Tauch in mich ein muuttui muotoon tauch ich mich ein, Gott wird mir verzeih'n puolestaan Gott wird nie verzeih'n ja Persönlichkeit-sanasta tuli ranskalaistunut versio Personnalichkeit. Innostunut berliiniläisyleisö ei kuitenkaan tuntunut moisista välittävän, ja minä tuskin olisin virheitä edes huomannut, jos en osaisi jokaista biisiä sanatarkasti ulkoa.

Suosio oli jälleen huikea, ja loppupuolella seisoimme taas jokaisen laulun jälkeen, heiluimme edestakaisin ja lauloimme mukana. Mireille julisti rakastavansa Berliiniä ja oli vieläpä selvästi émue (mutta ylimääräisiä encore-kappaleita ei silti tullut...!). Koska tiesin Hampurin ja harjoitusten perusteella, milloin konsertti tosiaan on ohi, osasin heti lähteä puikkelehtimaan tungoksen keskeltä kohti mainittua sivuovea. Porukkaa kerääntyi sinne noin parikymmentä henkeä; ilmeisesti hallilla oli kuitenkin tapahtunut informaatiokatkos, koska ovea vartioiva mies alkoi häätää meitä pois ensin rauhallisesti ja sitten kovaäänisemmin. Jonkinlaista tönimistäkin tapahtui, ja minä olisin jo suosiolla luovuttanut, kunnes paikalle saatiin asiallisesti informoitu turvamiesten pomo päästämään meidät sisään. Koska pukuhuoneessa oli jo Berliinin silmäätekeviä, meitä varoitettiin, että odotus kestäisi jonkin aikaa. Kein Problem, mehän odottaisimme! Ja odotimme... odotimme... odotimme... Pieni ja kuuma huone oli täynnä väkeä, istumapaikkoja ei ollut – juoma-automaatista puhumattakaan – ja minun korkokenkiäni ei ollut tarkoitettu pitkään paikallaan seisomiseen. Lopulta Personnalichkeitit lähtivät ja meitä tavallisia ihmisiä alettiin päästä muutama kerrallaan sisään.

Me jäimme viimeisten joukkoon, joten vihdoin logeen ehdittyämme Mimi oli jo väsynyt eikä jaksanut puhua paljon, seuraava konsertti kun oli heti seuraavana iltana. Koska olimme jo keskustelleet pitkään Hampurissa, emme edes odottaneet yhtä perusteellista juttutuokiota. Jo se, että pääsimme logeen, oli täysin odottamaton etuoikeus...! Vaihdoimme useat poskisuudelmat, kiitimme hienosta illasta, Mimi toivotti minulle hyvää matkaa ja otimme valokuvia, kunnes oli aika päästää tähti lepäämään.

Vielä nytkin tuntuu vaikealta uskoa ja ymmärtää, että todellakin pääsimme kaksiin harjoituksiin, kahteen konserttiin ja kaksi kertaa pukuhuoneeseen tarvitsematta kertaakaan kerjätä erityiskohtelua tai vedota siihen, että olimme tulleet varta vasten Suomesta Mireilleä tapaamaan. En tiedä, johtuiko erityiskohtelu siitä, että oltiin Saksassa, sillä Pariisissa olen päässyt vain yhden kerran harjoituksiin ja pukuhuoneeseen, ja silloinkin Mimi kyllästyi kesken kaiken ja lähti, ennen kuin ehdin varsinaisesti logeen sisälle. Ehkä Pariisissa on enemmän hännystelijöitä, tai Mimi + entourage olivat nyt kaikin tavoin suopeampia, tai ehkä hän ajatteli, että vain todelliset fanit lähtevät hänen perässään myös ulkomaille. Joka tapauksessa en olisi missään nimessä etukäteen uskaltanut toivoa tai edes kuvitella, että harjoituksiin ja logeen pääsisi luvallisesti ja näin helposti. Wunderbar!

TI 1.4.08 - KE 2.4.08. Olin varannut tarkoituksella yhden kokonaisen ylimääräisen päivän Berliinissä oloa varten, joskaan kaupungilla ei tullut kierreltyä kuin vähän. Tiistaina vietin iltapäivän KaDeWe-tavaratalossa ja keskiviikkona Galeries Lafayettella J:n seurassa. Mukaan tarttui kirjoja (kuinkas muutenkaan...), pari Espritin t-paitaa ja pitkän harkinnan jälkeen, valmistujaislahjana itselleni, Louis Vuittonin monogrammi-iPod-kotelo, jollainen Mireilleltäkin löytyy. Kotelo on jo harvinaisuus, sillä niitä saa enää ainoastaan Berliinistä ja sieltäkin vain pari kappaletta. Se ei myöskään ole yhtä turha kuin vaikkapa 130 euron hintainen kännykkäkoru, jollaista myös katselin KaDeWen Vuitton-liikkeessä.

Olisin niin mielelläni jäänyt vielä Berliiniin, mennyt useampaan konserttiin, viettänyt enemmän aikaa rakkaiden ystävieni kanssa... mutta kaikki loppuu aikanaan, ja nyt olen jälleen kotona. Onneksi tiedän, että aika kuluu nopeasti ja tulee toisia matkoja, toisia konsertteja, toisia hyvien ystävien kanssa vietettyjä päiviä. Jäljelle jäävät ihanat, kallisarvoiset muistot sekä valokuvat, joita laitan blogiinkin nähtäville heti kun ennätän. Merci Mireille, danke, es war wunderschön!

Elämyksiä kerrakseen, osa 1

En tosiaankaan tiedä, mistä aloittaisin tämänkertaisen blogipostaukseni, niin paljon kerrottavaa kertyi viiden päivän Saksan-matkani aikana! Parasta kai edetä päivä kerrallaan kronologisesti. Tässä siis The Matkakertomus, alias Näin pääsin maailmantähden pukuhuoneeseen:

PE 28.3.08. Lähtö Hampuriin Hki-Vantaalta klo 17.30. Matkustin poikkeuksellisesti bisnesluokassa, koska isällä oli käyttämättömiä upgrade-oikeuksia Euroopan sisäisille lennoille. Lippu oikeutti lennon odotteluun mukavasti lentokentän loungetilassa, jossa oli tarjolla salaatteja ja viinibuffet. Olin perillä kentällä jo kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä, jolloin matkaseurani T-M:n saapumista odotellessani ennätin siemailla muutaman lasillisen valkoviiniä. En ollut syönyt koko päivänä, joten arvata saattaa, miten siinä kävi... Hampuriin saavuttuamme olin, kuten Mireille sanoo, légèrement pompette!

Yliannostus viiniä ei lisäksi ollut ainoa vastoinkäyminen: taloutemme noin kymmenestä matkalaukusta olin onnistunut valitsemaan sen ainoan rikkinäisen. Vetokahva ja osa pyöristä irtosivat jo ennen kuin pääsin bussiin Salossa, ja Hampurin lentokentän ja hotellin välisellä lyhyellä bussi- ja taksimatkalla irtosi toinenkin kantokahva. Veto- ja kantokelvotonta laukkua oli haastavaa raahata pitkin takseilta kiellettyä kävelykatua hotellille ja varsinkin portaita ylös. Lisäksi hotelli oli sotkenut huonevarauksemme, mistä johtuen minä ja T-M majoituimmekin eri huoneisiin.

Ilta Hampurissa jäi lyhyeksi: kävimme syömässä hotellin lähellä italialaisessa ravintolassa, kävelimme lähistöllä tyhjiä ja baarittomia katuja tutkimassa ja lähdimme nukkumaan. Kunnon kauneusunet olivat nimittäin tarpeen seuraavan päivän seikkailuja varten.

LA 29.3.08. Hampurin aamupäivä oli viileä, sateinen ja harmaa, joten lähdimme T-M:n kanssa höyrylaivakierrokselle kaupungin keskustan Alster-järvelle. Risteilyn jälkeen kiertelimme keskustassa: kävimme raatihuoneella, Mönckebergstrasse-ostoskadulla, kaupungin suurimmassa kirjakaupassa (natürlich!) sekä Karstadt-tavaratalossa ostamassa minulle uuden matkalaukun. Ennen lounasta keksimme pistäytyä tutkimassa CCH-kongressikeskuksen ympäristöä, jotta löytäisimme illalla ongelmitta perille.

Pääovet olivat auki, joten kävelimme muina naisina sisään ja hissillä suoraan konserttisalin ovelle. Nähtyämme, että ääni- ja valaistusmiehet olivat jo paikalla ja työn touhussa, päätimme jäädä hetkeksi odottelemaan, josko konsertin harjoitukset pian alkaisivat. Istuimme aulassa ison pylvään takana katseilta piilossa ja höristimme korviamme jokaisen pienenkin kolahduksen kuullessamme. Emme tohtineet mennä norkoilemaan konserttisalin ovelle, jotta meitä ei häädettäisi ulos.

Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen berliiniläis-suomalainen ystävämme J. soitti ja kehotti meitä tulemaan rohkeasti saliin sisälle. Muu porukka oli kuulemma siellä jo, ja kaikki pääsisivät harjoituksiin! Tapasimme vuosien tauon jälkeen tuttuja faneja, Suomesta I:n ja ranskalaisen M:n ja Berliinistä J:n ja R:n. Hervé, joka huolehtii kaikista mahdollisista Mireillen asioista, tuli tervehtimään meitä ja lupasi ohimennen järjestää meille illaksi kulkuluvat backstagelle ja pääsyn Mireillen pukuhuoneeseen! Vaikka olimme nököttäneet paikalla jo kolmisen tuntia ja olimme nälissämme, janoissamme, väsyneitä, vessahätäisiä ja päänsärkyisiä, kaikki vaivat unohtuivat saman tien. Vihdoin myös Mireille tuli lavalle meikittä ja aurinkolasit päässä. Ranskan- ja saksankielisten tervehdysten jälkeen hän jossain vaiheessa huomasi katsomossa "suomalaisrivimme" ja tervehti meitä oikein iloisena.

Harjoitukset päättyivät kuuden jälkeen, ja meillä oli juuri ja juuri aikaa juosta hotelliin, vaihtaa vaatteet, ostaa kiireen vilkkaa vastapäisestä kukkakaupasta kaksi vaaleanpunaista ruusua ja ehtiä takaisin hallille, josta kulkuluvat tuli noutaa seitsemän maissa. Harjoitusten takia emme olleet ehtineet taaskaan syödä koko päivänä ja lusikoimme kiireesti pallot sitruunasorbettia hallin aulassa juuri ennen konsertin alkua.

Oli uskomattoman upeaa nähdä Mireille jälleen livenä kahden vuoden ja neljän kuukauden tauon jälkeen! Koska oltiin Saksassa, ohjelmisto käsitti lähinnä 60- ja 70-lukujen schlagereita, joista Mimi edelleen siellä parhaiten tunnetaan. Niistä löytyy edustava otos täältä:

Vaikka en voi parhaalla tahdollanikaan sanoa pitäväni erityisesti tästä repertoiresta, on aivan eri asia nähdä ja kuulla näitä kappaleita livenä. Taputin ja lauloin mukana minkä ehdin! Toki mukaan mahtui myös ranskalaista standardi-Mireilleä Une femme amoureusesta La vie en roseen. Harmi vain, että hiukan myöhässä buukattu paikkani sijaitsi neljännen rivin päässä, josta oli kaikkea muuta kuin ideaali näköala lavalle. Tämän seikan sain korjattua oveluudella: väliajalla eteeni tultiin taas työntämään mikrofonia, tällä kertaa hampurilaisen radiokanavan haastattelua varten. Vastailin sujuvasti puutaheinää saksaksi ja onnistuin ilmeisesti hurmaamaan toimittajan, koska hän halusi keskustella kanssani konsertista vielä sen päätyttyä. Lupasin auliisti, jos hänelle sopisi, että tulen istumaan hänen viereensä tyhjälle paikalle toisen rivin keskelle. Ilman muuta sopi, joten sain seurata konsertin toisen puoliskon lähes aitiopaikalta.

Kun viimeinenkin Hinter den Kulissen von Paris -kertosäe oli laulettu, me onnelliset kulkuluvan haltijat keräännyimme salin sivuovelle, josta tuimailmeinen turvamies päästi meidät eräänlaiseen odotustilaan. Siellä saimmekin viipyä lähes tunnin, kunnes paratiisin portit aukenivat ja meidän 7-päinen suomalais-saksalais-ranskalaisryhmämme päästettiin kaikkein pyhimpään:

Mireille istui sohvalla äitinsä kanssa ja ilahtui selvästi meidän näkemisestämme. Ahtauduimme kaikki samalle sohvalle (vasemmalta oikealle Marcelle Mathieu, I., Mimi, minä, T-M ja J.) ja Mireille keskusteli jokaisen kanssa henkilökohtaisesti:

Minä kehuin onnistunutta konserttia, kerroin asuvani osan vuodesta Aix-en-Provencessa (mistä Mimi innostui kovasti, Aix kun on lähellä Avignonia) ja ojensin vaatimattoman ruusuni, josta Mimi oli (tai ainakin esitti olevansa) mielissään. Sain konserttiohjelmaani päivätyn omistuskirjoituksen: Pour Anna, avec toute mon amitié. Mireille sinutteli minua, mutta en millään kyennyt sinuttelemaan takaisin. Juttelimme vielä hetken pääsiäisen jälkeisestä lumimyrskystä ja suomalaisen luonnon ja luomuruoan puhtaudesta, kunnes oli aika toivottaa hyvää yötä ja tapaamisiin Berliinissä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin varsinaisesti takahuoneeseen asti, enkä vieläkään ole lakannut ihmettelemästä Mireillen loputonta ystävällisyyttä ja lähestyttävyyttä. Kuka tahansa olisi kaksi ja puoli tuntia kestäneen konsertin jälkeen väsynyt ja huonotuulinenkin, mutta Mimi vain hymyili, huolehti mukavuudestamme, kyseli matkamme sujumisesta, kehui aksentitonta ranskaani ja toivotti tervetulleeksi Berliinin konserttiin. Viivyimme pukuhuoneessa varmasti lähes 20 minuuttia, minkä jälkeen kävin vielä erikseen viereisessä huoneessa vaihtamassa poskisuudelmat Mimin Matite-siskon kanssa.

Uskomattoman loistava ilta päättyi Hampurin rautatieaseman McDonaldsiin, josta lähdimme väsyneinä ja käsittämättömän onnellisina nukkumaan. Aamulla minun oli pakko katsella ohjelman omistuskirjoitusta ja kameran muistikortin kuvia, jotta saatoin todella uskoa tapahtuneen olleen totta eikä unta. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kahdesta konsertista...!

Jotta postauksesta ei tulisi loputtoman pitkää, jatkan kertomustani huomenna. Silloin lisää mm. Berliinin-konsertista ja toisesta takahuonekeikasta.

Reipas pikku citykoira

Aivan ensiksi haluan kiittää lämpimästi kaikkia teitä, jotka olette ottaneet osaa suruumme blogikommenteissa, Facebookissa, tekstiviesteillä ja sähköpostilla. Ystävällisyytenne ja myötätuntonne on todella koskettanut meitä, suuret kiitokset niistä.

Aatua on edelleen kova ikävä, mutta pahin suru alkaa hiljalleen hellittää, ja jäljelle jäävät hellä kaipaus ja lukuisat hyvät muistot. Lisäksi minulla on hyvin erityinen konkreettinen muistoesine: maanantai-iltana viimeisellä yhteisellä lenkillämme Aatu tahtoi väkisin mennä haistelemaan erästä puuta, jonka juurelta löysin täydellisen sydämenmuotoisen, vaaleanpunertavan kiven. E. tulkitsi kiven löytymisen positiiviseksi merkiksi, ikään kuin Aatu olisi halunnut muistuttaa minua siitä, että hän pysyy luonamme myös poismenonsa jälkeen. Kivi on nyt puhdistettuna työpöydälläni tietokoneeni vieressä, jotta näen sen monta kertaa päivässä.

Onneksi meillä on myös Guru, Tärppä, pikku lutukulta, joka tosin on Aatun lähdön jälkeen ollut yksinäinen ja alakuloinen. Tänään piristimme Gurua viemällä hänet ensimmäistä kertaa keskustaan: hän pääsi lankakauppaan tervehtimään Susua, pankkiin ja eläinkauppaan. Vierailut sujuivat hienosti, vaikka pankissa olikin ensi alkuun hiukan liian jännittävää ja Guru-parka painautui melkein litteäksi lattialle. Fifi-siskon sylissä hän lopulta uskalsi katsella ympärilleen ja sai kehuja ja rapsutuksia niin toimihenkilöiltä kuin asiakkailtakin. Lankakaupassa Tärppä oli jo kuin kotonaan ja tutki innokkaasti paikkoja. (Nyt jaloissani pyörivä Gurre lähettää terveisiä ja hännänheilutuksia Susulle ja Tassu-kissalle, jotka myös lukevat blogia!)

Huomenna iltapäivällä hyppään lentokenttäbussiin ja puoli kuudelta Hampuriin menevään koneeseen. Edessä on viisi päivää mirkutusta ja kaksi konserttia! Matka auttanee myös Aatu-ikävääni. Blogi päivittyy jälleen ensi viikon loppupuolella, jolloin luvassa on – toivottavasti! – autenttista kuvamateriaalia niin Hampurista, Berliinistä kuin konserteistakin.

Syvä suru

Tätä kirjoittaessani Aatua ei enää ole. Epilepsiasta ja mahdollisesti myös kasvaimesta johtuen Aatun fyysinen ja psyykkinen tila oli parin viime kuukauden aikana selvästi huonontunut, hän oli aggressiivinen äitiä ja Gurua kohtaan eikä enää oma itsensä. Vaikka vastustin päätöstä viimeiseen saakka, minun oli lopulta pakko myöntää, että Aatun kannalta tämä oli paras ratkaisu. On parempi muistaa hänet kilttinä ja rauhallisena kuin vihaisena ja sairaana.

Vaikka lemmikistä täytyy pystyä tarvittaessa luopumaan, tämä on raskaampaa ja vaikeampaa kuin yksikään kokemani muutos tai menetys. Olisi ehkä ollut helpompaa, jos Aatu olisi kuollut yllättäen; nyt meidän piti odottaa koko pääsiäisen ajan ja miettiä asiaa lakkaamatta. Lähden perjantaina matkalle, mutta Mireille ei todellakaan ole nyt päällimmäisenä mielessäni. Olisin milloin tahansa peruuttanut kaiken, jos olisin sillä saanut pitää Aatun.

Onneksi olin koko viime viikon Salossa ja ehdin ottaa kuvia molemmista rakkaistani:

Tässä viimekeväinen video Aatusta leikkimässä pallollaan, silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.

Hei hei Aatu, ikioma lutukultani... Siellä, missä nyt olet, saat syödä kurkkua ja herkkuneliöitä niin paljon kuin tahdot ja hangata vapaasti kuonoasi mihin tahansa, lakanoihinkin. Vielä me tavataan!

Päähenkilö esittäytyy

Tämännäköinen opus odotti minua tänä aamuna kirjasitomon tiskillä!

Sivukuva on kaikkea muuta kuin selkeä, mutta siinä lukee nimeni ja vuosiluku 2008 hopeisilla kirjaimilla. Olen äärimmäisen tyytyväinen vaaleanpunaisiin kansiin, toisia samanlaisia ei nimittäin seminaarikirjastomme graduhyllyssä näy. Vaaleanpunainen gradu on soma mustien, tummanpunaisten ja tummansinisten kirjojen laajassa joukossa. Toimitin siitä vaaditut kaksi kappaletta humanistisen tiedekunnan kansliaan, josta se viedään eteenpäin arvosteltavaksi. Tuloksia voi odottaa noin kuukauden kuluttua. Arvostelua odotellessa minulla onkin oivaa aikaa lukea sivistyshistoriaa... Pahus, että tulikin aikanaan lykättyä ko. tenttiä aina vain myöhemmäksi!

Jos sivistyshistoria ei nappaa, voi lukea vaikkapa Leena Rantasen Puolen tunnin lomaa, joka koostuu lyhyistä, "metromatkan mittaisista" kertomuksista. Lyhytproosa ei ole ehdoton suosikkilajini, mutta olen kuullut Rantasen teksteistä pelkkää hyvää. Määritelmä "pariisilaistunut" ei sekään ole varsinaisesti karkottava tekijä minun tutkiessani kirjakaupan tarjontaa. Edellämainitun lisäksi lukuvuoroaan odottaa Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan, jonka suunnittelin ottavani mukaan matkalle -- sikäli kun mirkutukselta jää aikaa lukemiseen...

Iloista, munaisaa ja tipuisaa pääsiäistä kaikille!

Käytännössä maisteri

Puolitoista vuotta kestänyt Fifin graduprojekti on nyt käytännössä ohi. Sain tänään professorilta viimeiset kommentit, kädenpuristuksen ja julkaisuluvan. Torstaina haen kirjasitomo Kluutista opinnäytteeni viitenä kappaleena, blogin hengen mukaisissa vaaleanpunaisissa kansissa.

Ehkä asia todella valkenee vasta sitten, kun saan oikeasti käsiini konkreettistakin konkreettisemman kovakantisen kirjan. Tällä hetkellä olen lähinnä vain tyytyväinen, että ennätin viedä käsikirjoituksen painoon vielä tänään. Tuntuu jopa jotenkin tyhjältä. Tässä tämä nyt oli, nyt se on tehty. En ole enää graduilija, vaan jo graduillut.

Pääsiäinen kuluu sivistyshistorian parissa ja Saksaan lähtöä valmistellessa. Blogillekin pitäisi keksiä uusi nimi, jonka tosin otan käyttöön vasta oikeasti valmistuttuani. Ehdotuksia otetaan vastaan!!!

Riittää jo, kiitos!

Tuleekohan vielä joskus päivä, jolloin jokaisen lehden ensimmäisillä sivuilla ei kirjoiteta Ilkka Kanervan tekstiviesteistä? En millään jaksaisi enää lukea/kuulla asiasta sanaakaan. Niin kauan, kuin Ike hoitaa ministerinpestinsä moitteettomasti, minulle on täydellisen yhdentekevää, millaisia ja kenelle osoitettuja tekstiviestejä hän lähettelee. Ihan kuin maailmassa ei olisi tärkeämpiäkin uutisia. Typerää touhu toki on, mutta jos ulkoministeri kerran haluaa itselleen moisen imagon, niin siitä vain. Je m'en fiche.

Mediakohu palautti mieleeni erään yhdeksän vuoden takaisen baari-illan, jolloin Hamburger Börsin yökerhossa satuimme jostain syystä tätini kanssa samaan pöytään Kanervan seurueen kanssa. Ike tarjosi minulle camparisoodan, laski kätensä décolletélleni ihastellen "maidonvalkeaa ihoani" (suora lainaus!), tutki silloin käytössäni ollutta hopeanväristä Nokian zippo-kännykkääni ja talletti huomaamattani sinne puhelinnumeronsa. Joskus myöhemmin, bileiden jatkotunnelmissa lähetimme lukiokavereideni kanssa piruuttamme kansanedustajalle ystävällisen viestin tai pari, mutta vastausta emme koskaan saaneet. Hahaa, joskus homma on siis mennyt näinkin päin! *virnistää* Sittemmin Iken numero on puhelimen ja SIM-kortin vaihdosten myötä hävinnyt. Pitäisiköhän tästä juoruta Seiskaan tai Hymyyn?