Elämyksiä kerrakseen, osa 1

En tosiaankaan tiedä, mistä aloittaisin tämänkertaisen blogipostaukseni, niin paljon kerrottavaa kertyi viiden päivän Saksan-matkani aikana! Parasta kai edetä päivä kerrallaan kronologisesti. Tässä siis The Matkakertomus, alias Näin pääsin maailmantähden pukuhuoneeseen:

PE 28.3.08. Lähtö Hampuriin Hki-Vantaalta klo 17.30. Matkustin poikkeuksellisesti bisnesluokassa, koska isällä oli käyttämättömiä upgrade-oikeuksia Euroopan sisäisille lennoille. Lippu oikeutti lennon odotteluun mukavasti lentokentän loungetilassa, jossa oli tarjolla salaatteja ja viinibuffet. Olin perillä kentällä jo kaksi ja puoli tuntia ennen lennon lähtöä, jolloin matkaseurani T-M:n saapumista odotellessani ennätin siemailla muutaman lasillisen valkoviiniä. En ollut syönyt koko päivänä, joten arvata saattaa, miten siinä kävi... Hampuriin saavuttuamme olin, kuten Mireille sanoo, légèrement pompette!

Yliannostus viiniä ei lisäksi ollut ainoa vastoinkäyminen: taloutemme noin kymmenestä matkalaukusta olin onnistunut valitsemaan sen ainoan rikkinäisen. Vetokahva ja osa pyöristä irtosivat jo ennen kuin pääsin bussiin Salossa, ja Hampurin lentokentän ja hotellin välisellä lyhyellä bussi- ja taksimatkalla irtosi toinenkin kantokahva. Veto- ja kantokelvotonta laukkua oli haastavaa raahata pitkin takseilta kiellettyä kävelykatua hotellille ja varsinkin portaita ylös. Lisäksi hotelli oli sotkenut huonevarauksemme, mistä johtuen minä ja T-M majoituimmekin eri huoneisiin.

Ilta Hampurissa jäi lyhyeksi: kävimme syömässä hotellin lähellä italialaisessa ravintolassa, kävelimme lähistöllä tyhjiä ja baarittomia katuja tutkimassa ja lähdimme nukkumaan. Kunnon kauneusunet olivat nimittäin tarpeen seuraavan päivän seikkailuja varten.

LA 29.3.08. Hampurin aamupäivä oli viileä, sateinen ja harmaa, joten lähdimme T-M:n kanssa höyrylaivakierrokselle kaupungin keskustan Alster-järvelle. Risteilyn jälkeen kiertelimme keskustassa: kävimme raatihuoneella, Mönckebergstrasse-ostoskadulla, kaupungin suurimmassa kirjakaupassa (natürlich!) sekä Karstadt-tavaratalossa ostamassa minulle uuden matkalaukun. Ennen lounasta keksimme pistäytyä tutkimassa CCH-kongressikeskuksen ympäristöä, jotta löytäisimme illalla ongelmitta perille.

Pääovet olivat auki, joten kävelimme muina naisina sisään ja hissillä suoraan konserttisalin ovelle. Nähtyämme, että ääni- ja valaistusmiehet olivat jo paikalla ja työn touhussa, päätimme jäädä hetkeksi odottelemaan, josko konsertin harjoitukset pian alkaisivat. Istuimme aulassa ison pylvään takana katseilta piilossa ja höristimme korviamme jokaisen pienenkin kolahduksen kuullessamme. Emme tohtineet mennä norkoilemaan konserttisalin ovelle, jotta meitä ei häädettäisi ulos.

Kahden ja puolen tunnin odottelun jälkeen berliiniläis-suomalainen ystävämme J. soitti ja kehotti meitä tulemaan rohkeasti saliin sisälle. Muu porukka oli kuulemma siellä jo, ja kaikki pääsisivät harjoituksiin! Tapasimme vuosien tauon jälkeen tuttuja faneja, Suomesta I:n ja ranskalaisen M:n ja Berliinistä J:n ja R:n. Hervé, joka huolehtii kaikista mahdollisista Mireillen asioista, tuli tervehtimään meitä ja lupasi ohimennen järjestää meille illaksi kulkuluvat backstagelle ja pääsyn Mireillen pukuhuoneeseen! Vaikka olimme nököttäneet paikalla jo kolmisen tuntia ja olimme nälissämme, janoissamme, väsyneitä, vessahätäisiä ja päänsärkyisiä, kaikki vaivat unohtuivat saman tien. Vihdoin myös Mireille tuli lavalle meikittä ja aurinkolasit päässä. Ranskan- ja saksankielisten tervehdysten jälkeen hän jossain vaiheessa huomasi katsomossa "suomalaisrivimme" ja tervehti meitä oikein iloisena.

Harjoitukset päättyivät kuuden jälkeen, ja meillä oli juuri ja juuri aikaa juosta hotelliin, vaihtaa vaatteet, ostaa kiireen vilkkaa vastapäisestä kukkakaupasta kaksi vaaleanpunaista ruusua ja ehtiä takaisin hallille, josta kulkuluvat tuli noutaa seitsemän maissa. Harjoitusten takia emme olleet ehtineet taaskaan syödä koko päivänä ja lusikoimme kiireesti pallot sitruunasorbettia hallin aulassa juuri ennen konsertin alkua.

Oli uskomattoman upeaa nähdä Mireille jälleen livenä kahden vuoden ja neljän kuukauden tauon jälkeen! Koska oltiin Saksassa, ohjelmisto käsitti lähinnä 60- ja 70-lukujen schlagereita, joista Mimi edelleen siellä parhaiten tunnetaan. Niistä löytyy edustava otos täältä:

Vaikka en voi parhaalla tahdollanikaan sanoa pitäväni erityisesti tästä repertoiresta, on aivan eri asia nähdä ja kuulla näitä kappaleita livenä. Taputin ja lauloin mukana minkä ehdin! Toki mukaan mahtui myös ranskalaista standardi-Mireilleä Une femme amoureusesta La vie en roseen. Harmi vain, että hiukan myöhässä buukattu paikkani sijaitsi neljännen rivin päässä, josta oli kaikkea muuta kuin ideaali näköala lavalle. Tämän seikan sain korjattua oveluudella: väliajalla eteeni tultiin taas työntämään mikrofonia, tällä kertaa hampurilaisen radiokanavan haastattelua varten. Vastailin sujuvasti puutaheinää saksaksi ja onnistuin ilmeisesti hurmaamaan toimittajan, koska hän halusi keskustella kanssani konsertista vielä sen päätyttyä. Lupasin auliisti, jos hänelle sopisi, että tulen istumaan hänen viereensä tyhjälle paikalle toisen rivin keskelle. Ilman muuta sopi, joten sain seurata konsertin toisen puoliskon lähes aitiopaikalta.

Kun viimeinenkin Hinter den Kulissen von Paris -kertosäe oli laulettu, me onnelliset kulkuluvan haltijat keräännyimme salin sivuovelle, josta tuimailmeinen turvamies päästi meidät eräänlaiseen odotustilaan. Siellä saimmekin viipyä lähes tunnin, kunnes paratiisin portit aukenivat ja meidän 7-päinen suomalais-saksalais-ranskalaisryhmämme päästettiin kaikkein pyhimpään:

Mireille istui sohvalla äitinsä kanssa ja ilahtui selvästi meidän näkemisestämme. Ahtauduimme kaikki samalle sohvalle (vasemmalta oikealle Marcelle Mathieu, I., Mimi, minä, T-M ja J.) ja Mireille keskusteli jokaisen kanssa henkilökohtaisesti:

Minä kehuin onnistunutta konserttia, kerroin asuvani osan vuodesta Aix-en-Provencessa (mistä Mimi innostui kovasti, Aix kun on lähellä Avignonia) ja ojensin vaatimattoman ruusuni, josta Mimi oli (tai ainakin esitti olevansa) mielissään. Sain konserttiohjelmaani päivätyn omistuskirjoituksen: Pour Anna, avec toute mon amitié. Mireille sinutteli minua, mutta en millään kyennyt sinuttelemaan takaisin. Juttelimme vielä hetken pääsiäisen jälkeisestä lumimyrskystä ja suomalaisen luonnon ja luomuruoan puhtaudesta, kunnes oli aika toivottaa hyvää yötä ja tapaamisiin Berliinissä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin varsinaisesti takahuoneeseen asti, enkä vieläkään ole lakannut ihmettelemästä Mireillen loputonta ystävällisyyttä ja lähestyttävyyttä. Kuka tahansa olisi kaksi ja puoli tuntia kestäneen konsertin jälkeen väsynyt ja huonotuulinenkin, mutta Mimi vain hymyili, huolehti mukavuudestamme, kyseli matkamme sujumisesta, kehui aksentitonta ranskaani ja toivotti tervetulleeksi Berliinin konserttiin. Viivyimme pukuhuoneessa varmasti lähes 20 minuuttia, minkä jälkeen kävin vielä erikseen viereisessä huoneessa vaihtamassa poskisuudelmat Mimin Matite-siskon kanssa.

Uskomattoman loistava ilta päättyi Hampurin rautatieaseman McDonaldsiin, josta lähdimme väsyneinä ja käsittämättömän onnellisina nukkumaan. Aamulla minun oli pakko katsella ohjelman omistuskirjoitusta ja kameran muistikortin kuvia, jotta saatoin todella uskoa tapahtuneen olleen totta eikä unta. Ja tämä oli vasta ensimmäinen kahdesta konsertista...!

Jotta postauksesta ei tulisi loputtoman pitkää, jatkan kertomustani huomenna. Silloin lisää mm. Berliinin-konsertista ja toisesta takahuonekeikasta.