maanantai 10. elokuuta 2015

Iltapäivä 1700-luvulla

Eilen sain vihdoin aikaiseksi mennä tutustumaan jo alkukesästä avattuun Aixin uusimpaan museoon, tai kuten sen nimi kertoo, taidekeskukseen. 

Caumont Centre d'art sijaitsee aivan Aixin ydinkeskustassa, Cours Mirabeaun ja Lycée Mignet'n välissä. Aiemmin paikalla toimi konservatorio, mutta alkujaan taidekeskuksen rakennus on hôtel particulier, aateliston kaupunkitalo. Hôtels particuliers ovat aixilainen erikoisuus ja niitä on kokonainen kaupunginosa täynnä, quartier Mazarin eli kardinaali Mazarinin veljen 1600-luvulla rakennuttama "uusi keskusta" Cours Mirabeaun oikealla puolella. Suurin osa näistä valtavista kaupunkipalatseista on peräisin 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Nykyisin niissä ei enää asu aatelisia, vaan suurin osa taloista on pilkottu asunnoiksi, toimistoiksi ja liiketiloiksi.

Hôtel de Caumontin rakentaminen alkoi 1715, mutta se valmistui vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, jolloin sen alkuperäinen rakennuttaja Cabannesin markiisi oli jo aikoja sitten kuollut. Rahapulassa markiisin perikunta myi talon rikkaalle de Brunyn perheelle. Palatsista tuli Aixin seuraelämän keskus aina vallankumoukseen asti. Suvun päämiehen kuoltua 1795 talo periytyi ensin hänen pojalleen, joka kuitenkin kuoli muutamaa vuotta myöhemmin köyhyydessä ja kurjuudessa Rouenissa, ja lopulta hänen tyttärelleen Paulinelle, Caumontin markiisittarelle. Omistajasuku vaihtui vielä moneen otteeseen, kunnes 1960-luvulla Aixin kaupunki osti rakennuksen ja sijoitti sinne konservatorion. 

Nyt hôtel de Caumont on jälleen vaihtanut omistajaa ja käyttötarkoitusta, mikä on sekä aixilaisten että turistien kannalta hieno asia. Paikka on nimittäin upea. 


Yleensä hôtel particulier ei sijaitse heti kadun varrella, vaan sisemmällä tontin keskellä. Talon erottaa kadusta iso portti, porte cochère, ja laaja etupiha:


Isosta portista päästiin aikoinaan ajamaan hevosvaunuilla suoraan hôtel particulier'n pääsisäänkäynnin eteen ja laaja etupiha mahdollisti vaunujen kääntämisen. 

Taidekeskukseen mennään sisään entisen palvelusväen siiven kautta ja kuljetaan vaunupihan läpi talon pääovelle. Sisään astuttuani jäin heti ihailemaan pääportaikon taidokkaita takorautakaiteita:


Porrastasanteelta on tällainen näkymä alas aulaan:


Nyt sisälle marssii lähinnä turisteja, mutta viivyttelin portaikossa kuvittelemassa, kuinka talon muinaiset emännät markiisitar de Réauville ja paronitar de la Tour-d'Aigues nousivat elegantisti vaunuistaan ja kiirehtivät 1700-luvun panier-puvuissaan portaita ylös asuinkerroksiin. Tilat nykyisin vallanneet shortsi-sandaali-selkärepputuristit eivät sopineet miljööseen sitten ollenkaan...! 

Yläkerrasta on kunnostettu kaksi huonetta entiseen asuunsa. Toinen niistä on musiikkisali:




Voisin niin nähdä itseni istumassa tässä epookkipuvussa keskustelemassa markiisitarten ja herttuatarten kanssa! Tietenkin olen pelkkä roturière, aateliton, mutta haaveissaanhan voi olla aivan mitä tahansa...

Musiikkisalin takana sijaitsee markiisitar Pauline de Seytres de Caumontin makuuhuone, jossa samoin vietin pitkän tovin:







Miksi enää ei ole tällaista? Miksi minun makuuhuoneessani ei ole kultakoristeita, kattokruunua, katosvuodetta, punaisia samettinojatuoleja, kultakehyksisiä peilejä ja muotokuvia? Miksi vaatekaappini on täynnä kirjavia polyesterkesämekkoja eikä vaaleanpunaisia silkkipukuja? Toisaalta komeat puitteet eivät ole onnellisen elämän tae: Pauline kuoli lapsettomana leskenä, yksinäisenä ja erakoituneena loistonsa menettäneessä palatsissaan...

Pääasiassa uudessa taidekeskuksessa on kuitenkin, totta kai, taide. Syyskuun 20. päivään asti siellä voi nähdä Canaletton maisemamaalauksia Venetsiasta ja Englannin maaseudulta. Niistä en ottanut kuvia, paitsi tästä "kolmiulotteisesta" installaatiosta, joka on koostettu Canaletton eri maalauksista:



Suoraan sanoen itse hôtel particulier ja sen historia kiehtoivat minua paljon enemmän kuin varsinainen näyttely, joka toki oli kiinnostava. Venetsiaa paremmin tunteva olisi saanut siitä varmasti enemmän irti; itse olen viettänyt siellä yhden päivän joskus alle 10-vuotiaana eikä minulla ole siitä juurikaan henkilökohtaisia muistikuvia.

Näyttelyn jälkeen oli vuorossa – ah ihanuutta – museokauppa. Olen heikkona museokauppoihin enkä koskaan pääse niistä ulos ostamatta jotain. Caumont Centre d'artin museokauppa varsinkin oli koitua kohtalokseni:



Se oli täynnä toinen toistaan ihastuttavampia vaaleanpunaisia ja ruusuntuoksuisia hörhellyksiä: parfymoitavia kangasruusuja, viuhkoja, huiveja, helmikoruja, hedelmämarmeladikarkkeja, kukan terälehtiä, teeastiastoja... Viivyin kaupassa varmasti pitempään kuin koko taidenäyttelyssä, en vain millään malttanut lähteä sieltä pois. Kiertelin, nuuhkin, hypistelin ja ihailin. Laskin rahojani, tein ostopäätöksiä ja pyörsin ne, päätin olla järkevä ja olla tarvitsematta vaaleanpunaista viuhkaa à 40 euroa... Lopulta maltoin lähteä vain kahden kirjan kanssa:


Otteita 1700-luvulla eläneiden naisten muistelmista ja päiväkirjoista sekä "Salainen opas Aix-en-Provenceen", joka kertoo kaikenlaisia mehukkaita yksityiskohtia Aixin historiasta.

Kaupasta selvittyäni ei ihmeiden aika ollut vielä ohi, sillä löysin vahingossa uuden lempipaikkani tässä kaupungissa: Caumontin kahvilan!




Voisin viettää helposti kokonaisen päivän tässä miljöössä ja viihtyisin huomattavasti paremmin kuin Cours Mirabeaun kahviloiden terasseilla. Paikka on kuin tehty minulle! Tällä kertaa en jäänyt teelle ja kakulle, koska E. odotti kotona ruoanlaittajaa saapuvaksi, mutta heti seuraavan tilaisuuden tullen palaan tuonne aikakauden kirjallisuutta mukanani ja vain nautiskelen. Jopa naistenhuoneessa on kattokruunu ja muotokuvia:



Kahvila jäi siis seuraavaan kertaan, mutta puutarhassa vietin sentään rauhallisen puolituntisen rentoutumassa ja haaveilemassa.


Kaksiosaisen puutarhan varjoisa, idyllinen ylätaso on kahvilan käytössä. Alapuutarha vasta komea olikin:



Tältä se näytti alhaalta käsin:


Istuskelin tässä pitkään kaikessa rauhassa ja kuvittelin siirtyneeni ajassa 250 vuotta taaksepäin. Minulla ei ollut enää aurinkolaseja, poninhäntää, polyesterkesämekkoa eikä älypuhelinta Instagrameineen, vaan päivänvarjo, korkea kampaus, tiukalle nyöritetty korsetti ja pastellivärinen, ruusuin, rusetein, nauhoin ja pitsein koristeltu puku, joka oli melkein yhtä leveä kuin penkki, jolla istuin. Esimerkiksi tähän tapaan:

    (kuva)

Puhelimen sijaan kädessäni oli nahkakansiin sidottu kirja ja samettityynyllä jaloissani nukkui pieni koira. En ollut enää satunnainen aixilainen, vaan markiisitar, joka poikkeuksellisesti oleskeli kesällä kaupunkitalossaan eikä sukunsa linnassa. Minulla ei ollut autoa viereisessä Mignet'n parkkihallissa, vaan kahden hevosen vetämät vaunut ja ajuri. 

Olin päässyt kuvitelmissani jo mukavan kauas pois proosallisesta nykyajasta, kun E. soitti ja kysyi, milloin tulen kotiin ja mitä syödään. Puf! muutamassa sekunnissa takaisin elokuuhun 2015. Ehkä niin onkin parempi; syntyperäni perusteella minulla ei todellisuudessa olisi ollut mitään asiaa sen paremmin hôtel particulier'n puutarhaan kuin oikean markiisittaren tuttavapiiriin, eikä ole sanottua, että elämä 1760-luvulla olisi ollut yhtään niin houkuttelevaa kuin tältä vuosituhannelta käsin kuvittelen.    

6 kommenttia:

Eau Minerale kirjoitti...

This is really a fabulous place. Another time, almost like a fairytale. Thank you for taking us on this journey through time. ☼

Aki kirjoitti...

olipas se kivan lämpimän kesäpäivän utuinen kirjoitus.

CurryKaneli kirjoitti...

Todella ihana paikka. Muistan kun kävin eka kerran Versailesissa. Silloin itse palatsi oli remontissa, mutta kiertelin puutarhassa ja kuvittelin olevani joku aatelisnainen, joka oli myös vakooja ja kuvittelin kuinka sopisin tapaamisia puutarhan eri paikkoihin. Ja sitten kun pari vuotta myöhemmin pääsin itse palatsiin en olisi lähtenyt sieltä lankaan pois. Mietin, että mihin voisin piiloutua ja odotella paikan sulkemista. Sitten yöllä olisin ollut tanssiaisissa peilisalissa. No eihän se tietenkään onnistunut.

Susu kirjoitti...

Inhorealisti Latosaaresta toteaa et sun makkari ei oo tuollainen ku varmaan koko systeemit ei mahtuis teidän kämppään! Tosin haave nahkakantisesta kirjasta älyluurin sijaan kuulostaa houkuttelevalta ja ihan toteuttamiskelpoiselta :)
Kahvila seuraavaan kertaan... ihanaa et on jotain kivaa odotettavaa!

Anonyymi kirjoitti...

Oih, miten ihanan kuuloista. Istuin jo kanssanne markiisitar päiväteellä puutarhan siimeksessä.

Mary Von Törne kirjoitti...

Vau mikä cembalo, ihailee toinen 1700-luku-friikki! Kiitos museokierroksesta.