Vaihteeksi muutama sananen viime päivien pohdinnoistani koskien ranskalaista tapakulttuuria.
Ranskalaisten tapa esitellä itsensä varsinkin puhelimessa neiti/rouva/herra X:ksi istuu edelleen omaan suuhuni huonosti. En vain osaa luontevasti soittaa jonnekin ja sanoa, että täällä puhuu neiti Possula päivää (sukunimeni ei tietysti oikeasti ole Possula, mutta blogin taustaväri innoitti valitsemaan erittäin salaperäisen peitenimen...). Perussuomalainen etunimi + sukunimi -yhdistelmä on minusta paljon parempi, mutta maassa mennään maan tavalla. Tuntuu teennäiseltä tituleerata itse itseään "neidiksi", varsinkin, kun minun iässäni aletaan lisäksi usein kysellä, olenko mademoiselle vai madame. Siviilisääty kun merkitään lähes joka paikkaan. Viimeksi ompelija kysyi housunlahkeiden lyhennyksen kuittia varten, olenko edelleen mademoiselle! Suomessa riittäisi pelkkä Possula; en osaisi kuvitella, että vaikkapa salolainen suutari kirjoittaisi kuittiinsa nimen kohdalle "neiti Possula" tai "herra Virtanen"...
Onneksi minulla sentään on sukunimi, joka on helppo lausua ja kirjoittaa täälläkin ja johon ei sisälly skandinaavisia ääkkösiä. Silti nimi pitää varmuuden vuoksi tavata joka paikassa, ja välillä kyllästyn ja ilmoitan nimekseni jonkin peritavallisen ranskalaisen nimen – etenkin silloin, kun kyseessä ei ole mikään virallinen asia. Taksia tilatessani tai jättäessäni ranneketjun korukauppaan korjattavaksi saatan esimerkiksi antaa E:n sukunimen. Sattuneesta syystä olen usein myös nimeltäni Mathieu.
Minun on samoin vaikeaa muistaa, että tiettyjä ihmisiä tervehditään tittelillä. Lääkärille ei sovi sanoa vain "bonjour" tai edes "bonjour monsieur", vaan "bonjour Docteur". (Seuraavaksi menenkin ja tervehdin Mehiläisen lääkäriä sanomalla reippaasti "päivää tohtori!") Katolista pappia kuuluisi ilmeisesti kutsua isäksi, mon père, ja nunnaa taas sisareksi, ma soeur. Onneksi en joudu usein tekemisiin kirkon kanssa... Taannoin olin messussa E:n uskonnollisen isän kanssa ja sanoin tietysti papeille sun muille monsieur ja madame. Täällä haetaan ehtoollisleipä papin kädestä ja syödään se matkalla takaisin kirkon penkkiin. Papille olisi kuulunut kuulemma sanoa leipää ottaessa aamen. Mitä sanoo suomalainen perusluterilainen? Merci monsieur !
5 kommenttia:
En ole kai tänne ennen kommentoinutkaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin.
Ennen muuttoamme Ranskaan menimme naimisiin, jotta kaikki olisi helpompaa. En kuitenkaan ottanut mieheni nimeä. Pankissa sitten ei ollutkaan tietokannoissa sellaista vaihtoehtoa, että madame olisi omalla nimellään, siispä musta tulikin mademoiselle. Sitten kun piti jaella ranskalaisia tilitietoja (RIB-lappusta, jossa siis lukee mlle) ympäriinsä, seurasi että olen nyt melkein kaikissa virallisissa paikoissa neiti. Paitsi Ranskan Kela lähettää kirjeet etunimelläni ja mieheni sukunimellä.
Ihania juttuja. On niin kiva lukea, miten erilaista elämä on siellä kuin täällä.
Poikani muuten kritisoi aluksi äänekkäästi niitä ihania laventeli pusseja, jotka voitin arvonnasta. Hän ei yhtään tykkää, kun laitoin hänenkin vaatteidensa joukkoon kaappiin sellaisen. :)
Ihania juttuja. On niin kiva lukea, miten erilaista elämä on siellä kuin täällä.
Poikani muuten kritisoi aluksi äänekkäästi niitä ihania laventeli pusseja, jotka voitin arvonnasta. Hän ei yhtään tykkää, kun laitoin hänenkin vaatteidensa joukkoon kaappiin sellaisen. :)
tässäkin ollaan Ranskassa paljon konservatiivisempia kuin Suomessa: työkavereitakin usein teititellään, jopa sellaisia, joita puhutellaan kuitenkin etunimellä! muutenkin kohteliaita lausekkeita viljellään enemmän, päivää, rouva, näkemiin, herra ja anteeksi, neiti on opeteltava heti ensi alkuun, jotta solahtaisi täkäläisiin kaavoihin.
muuten se, että ranskalainen kela puhuttelee miehen sukunimellä on itse asiassa lain vastaista: lain mukaan kaikki kulkevat omalla patronyymillä eli isän nimellä ja miehen sukuniemen käyttö on VAIN sallittu tapa, ei lain kirjaimen mukaista. mutta monet puljut näyttävät olevan tietämättömiä laista; oikein olisi kysyä kaikissa papereissa sukunimeä ja sitten lisätä epouse de eli naimisissa sen ja sen kanssa. varsinkin kun naimisiin meno on tâälläkin yhä harvinaisempaa, koska on kaikenlaisia muitakin mahdollisuuksia, kuten ilmoittautua concubiniksi tai packsautua.
henk koht musta tuli rouva sillä sekunnilla, kun synnytin tyttäreni. viime aikoina olen taas ollut puoliksi neiti (kotikaupungissani), puoliksi rouva (kultani asuinkunnassa). joten en oikeastaan tiedä, mitä pitäisi sanoa; toisaalta ei hirveästi kiinnosta.sukunimi on minullakin onneksi ääkkösitön ja aika helppo ääntâä ja kirjoittaa.
Mää kanssa aina unohdan autuaasti mösjööt ja madamet ja muut puhuttelusanat. Karmeaa kun lapsetkin osaavat, mutta niin kai se sit vaan on, että vanha possu ei opi uusia temppuja.
Kriille piti vaan todeta, että yleensä kaikkialle pitää täyttää myös tyttönimi, ranskalainen nainen kun ei naimisiin mennessä menetä ollenkaan omaa sukunimeään. Sen ohella/tilalla voidaan kuitenkin arkipäivässä käyttää miehen nimeä. Henkilöpapereissa tyttönimi kuitenkin jää kummittelemaan. Jos ei ole virallinen instanssi, niin kannattaa vaan niellä oma ylpeys ja laittaa se miehen nimi sinne papereihin... ;)
Esim. CPAM:lla on muuten ihan kaavake (mihin täällä ei olisi kaavakkeita?), jolla pyydetään erikseen naidun sukunimen käyttöä virallisissa kirjeissä. :P
Lähetä kommentti