Masentaa ja ahdistaa

Tänään elämä tuntuu taas vaihteeksi kaikkea muuta kuin kevyeltä ja vaaleanpunaiselta. Olen nyt viimein tajunnut, että kuukauden kuluttua olen vapaa kaikista aikaisemmista velvoitteistani: ei enää opiskelua, ei pakollista läsnäoloa tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ei ehdottomasti noudatettavia määräyksiä tai velvollisuuksia. Vapaa kuin taivaan lintu. Kai sen pitäisi tuntua helpottavalta ja positiiviselta, mutta minä olen lähinnä peloissani. Nyt kuuluisi vihdoin alkaa elää sitä oikeaa ja varsinaista elämää, joka on 27 vuotta odottanut ensin koulun loppumista, sitten aikuistumista ja opintojen päättymistä, mutta minä en tiedä, mitä sillä elämällä tekisin. Suurella osalla valmistuvista tuttavistani on jo työ, joillakin oma perhekin. Minulla ei ole työtä eikä rahaa, vain vähän työkokemusta ja olematon ammattitaito varsinaisessa ammatissani opettajana. Minulla on Suomessa perhe ja Ranskassa E., joiden välillä minun on joka tapauksessa valittava.

Yritin tänään varata lentolipun Ranskaan. Ei onnistunut. Koska en tiedä paluupäivääni, olisin ostanut pelkän menolipun, mutta pelkkiä menoja myydään ainoastaan reilusti yli tuhannen euron hintaan. Koska olen yli 26-vuotias, minulla ei myöskään ole oikeutta joustavaan lippuun, jonka paluupäivämäärää voi muuttaa. Minulle kaupattiin tsekkiläisen lentoyhtiön lentoa Prahaan ja sieltä Marseilleen; tsekit ovat ainoa yhtiö, jonka paluuliput ovat voimassa yli kuukauden. En halua lentää oudolla itäeurooppalaisella koneella maahan, jonka kieltä en osaa, ja jatkaa sieltä taas toiselle puolelle Eurooppaa. Jos siis lähden, lennän vain Pariisiin asti ja menen sieltä junalla alas Aixiin.

Jos lähden. Minulla ei nimittäin ole E:n lisäksi mitään syytä lähteä Ranskaan. En ole saanut ainuttakaan vastausta lukuisiin työhakemuksiini, ja E:lle on kommentoitu monta kertaa, ettei niitä kannata odottaakaan. Työnantajat eivät helposti rekrytoi tuntematonta ulkomaalaista, joka ilmoittaa olevansa tavattavissa vasta kuukausien päästä. Ymmärrän kyllä, että saatan työnantajien mielestä olla riskivalinta: eiväthän he voi tietää, millainen olen tai kuinka hyvin puhun ranskaa. On helpompi ottaa joku, joka on kotoisin Aixista ja kävelee liikkeen ovesta sisään, kuin joku ulkomaalainen, joka lähettää hakemuksensa tuhansien kilometrien päästä ja lupaa olla tavoitettavissa kuukautta ennen työsopimuksen alkua. Sähköautoihin kenties pääsisin takaisin, mutta olin jo niin varma, ettei minun enää tarvitsisi palata sinne... ja joka tapauksessa sama ongelma olisi edessä pari kuukautta myöhemmin, minä kun en halua tehdä elämänuraani sähköautoilijana. Kahden kuukauden ansiot, joilla Aixissa pystyy juuri ja juuri tulemaan toimeen, eivät pitkälle auttaisi. Vanhempienikin mielestä minun pitäisi löytää oikea, varsinainen työ, joka olisi edes kohtuullisesti palkattu ja jossa kahdeksan vuoden opinnoistani olisi edes jotain hyötyä. Aixista tuskin sellaista löydän.

Lähetin sähköpostia Suomen Ranskan instituuttiin Pariisissa ja tiedustelin, pääsisinkö ehkä sinne työharjoitteluun tai pitempään työsuhteeseen. Siten olisin edes Ranskassa ja pääsisin viikonloppuisin käymään E:n luona. E. kuvittelee yhä, että valmistuttuani muutan pidemmäksi aikaa Aixiin, saan kunnollisen työn ja että jossain vaiheessa voimme vaihtaa 37 neliön asuntomme isompaan. Niin piti tapahtua, mutta pahalta näyttää. Melkein mahdottomalta.

Ahdistaa ja itkettääkin. Miksi tähän asti niin selkeältä ja helpolta vaikuttanut tulevaisuuteni tuntuu yhtäkkiä pelottavalta ja tyhjältä? Purkautuuko loppukin gradustressi ehkä näin? Sain professorilta sähköpostia, graduni arvosanaksi ehdotetaan magnaa. Hyväksyn sen ja tyydyn siihen, vaikka sisäinen perfektionistini salaa toivoikin E:tä. Pääasia, että työ on valmis ja hyväksytty.