keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuoden viimeisiä tilityksiä

Näin vuoden toiseksi viimeisen päivän innoittamana sain jälleen pitkästä aikaa bloggausfiiliksen. Marraskuun puolivälin tapahtumista lähtien minulla ei oikein ollut intoa kirjoittaa, ja vaikka välillä olisi ollutkin, rajallinen vapaa-aika ja sairastelu estivät sen. Nyt olen töissä kaikessa rauhassa vain kahden kollegan kanssa, joten päätin saada aikaiseksi päätöspostauksen tälle blogivuodelle. 

Voin rehellisesti sanoa, että tätä vuotta 2015 ei tule ikävä ja toivon sydämestäni, että ensi vuodesta tulee parempi. Niin paljon pahaa ja ikävää tapahtui kuluneena vuonna sekä minulle henkilökohtaisesti että ennen kaikkea maan- ja maailmanlaajuisesti, ettei tästä ole muuta suuntaa kuin ylöspäin kohti parempaa. Toivottavasti ainakin.

Vuosi alkoi järkyttävästi kaksoisterrori-iskulla, mikä näin jälkiviisaasti antoi osviittaa vuoden yleisestä tunnelmasta. Kukapa olisi Charlie Hebdon ja Hyper Cacherin aikaan osannut kuvitella, että vielä pahempaa olisi tulossa? 

Keväällä menetin ensin Guru-koiran ja sitten appeni ja samaan aikaan mummo joutui muuttamaan kotoaan (ja siis myös minun entisestä kodistani) lopullisesti palvelutaloon. Niihin aikoihin bloginikin lopahti, sillä mikään ei oikein enää tuntunut miltään eikä ainakaan bloggaamisen arvoiselta. 

Kesällä lopahti yllättäen ja ilman syytä myös eräs elämääni piristänyt ja rikastuttanut ihmissuhde. Kyseessä ei ole parisuhteeni, joka voi edelleen erinomaisesti, enkä halua kertoa asiasta tarkemmin, mutta eräs minulle läheinen henkilö päätti yksipuolisesti pitää minuun vastaisuudessa etäisyyttä. Olen yhä tekemisissä hänen kanssaan, mutta entinen läheisyytemme on mennyttä enkä tiedä, saammeko sitä enää koskaan takaisin. Tämä on ollut minulle psykologisesti raskas asia käsitellä ja toivon uuden vuoden myötä vihdoin pääseväni siitä yli.

Pariisin marraskuiset iskut lamauttivat koko kansakunnan, minä mukaan luettuna. Niiden jälkeen mikään ei ole enää aivan samoin kuin ennen. Supermarkettiin ruokaostoksille mennessä pitää avata käsilaukku vartijoille, lentokentällä kulkea mennen tullen passintarkastuksen kautta edelleen jatkuvan hätätilan suljettua Ranskan rajat, kauppakeskuksessa kohdata järeästi aseistettuja sotilaita. Joulukirkossa ei sentään ollut ovella aseistettua vartijaa. 

Ei kaikki toki ole ollut pelkkää itkua ja synkistelyä. Totta kai on tapahtunut myös iloisia ja positiivisia asioita: kaksi onnellista lomaa Suomessa, mukavat ja rentouttavat kaksi viikkoa Alpeilla syyskuussa, kiehtovia luettuja kirjoja, uusia käsilaukkuja, herkullisia illallisia, tyhjennettyjä samppanjapulloja, sängyn jalkopäässä nukkuvia mopseja, kehuja pomolta hyvin tehdystä työstä... mutta jotenkin hyvien ja huonojen asioiden tasapaino on tänä vuonna järkkynyt, ja hyviä puolia joutuu oikein miettimään siinä missä huonojen suhteen on runsaudenpulaa. Koska en ole perusluonteeltani pessimisti, uskon, että ylihuomenna alkavasta vuodesta tulee parempi. Iloisempi, positiivisempi, elämyksellisempi. Vähemmän kauhua, surua ja pettymyksiä, enemmän rauhaa, iloa ja iloisia yllätyksiä.      


maanantai 16. marraskuuta 2015

Vailla sanoja

Kuinka puhua käsittämättömästä? Mistä löytää oikeat sanat kuvaamaan sellaista, jota on mahdotonta ymmärtää? Miten pukea sanoiksi järkytys, pelko, ahdistus, suru, myötätunto... ja ennen kaikkea se jatkuvasti mielen perukoilla lymyävä ajatus: se olisin voinut olla minä? 


Kuinka monta kertaa elämässäni olenkaan istunut pariisilaisessa konserttisalissa, kahvilan terassilla, ravintolassa ja baaritiskillä? Tänä viikonloppuna matkustin Amsterdamiin, mutta olisin aivan yhtä hyvin voinut olla menossa Pariisiin. Olisin voinut tavata ystäviäni pitkästä aikaa, istua kaikessa rauhassa juttelemassa lasillisen äärellä poikkeuksellisen leutona marraskuun iltana, nauttia tunnelmasta, jälleennäkemisestä, vilkkaasta iltaelämästä... ja päätyä yhdessä silmänräpäyksessä jalkakäytävälle vuotamaan kuiviin saatuani osuman tai pari sota-aseen luodeista. Onneksi kohtalo päätti tällä kertaa, että istuisin sen sijaan amsterdamilaisen taksin takapenkillä, väsyneenä työpäivän ja myöhästyneen lennon jälkeen mutta innoissani tulevasta viikonlopusta, ihaillen kaupungin jouluvaloja ja toivoen, ettei lauantaina sataisi. Samaan aikaan Pariisissa teurastettiin 130 ihmistä, jotka minun laillani olivat päättäneet työviikkonsa, iloitsivat edessä olevasta viikonlopusta, ehkä suunnittelivat, mitä lauantai-iltana syötäisiin tai mitä elokuvaa mentäisiin katsomaan sunnuntai-iltapäivänä.

Tänään on kymmeniltä työpaikoilta puuttunut kollega, joiltakin ehkä useampikin. Työkaverit eivät koskaan enää tervehdi toisiaan joka-aamuisella poskisuudelmalla, vastaa sähköposteihin, hengaile juttelemassa kahviautomaatilla, kerro lomasuunnitelmistaan tai lähde yhdessä työpäivän jälkeen aperitiiville. Työhuoneet ovat pysyneet tyhjinä, tietokoneiden näytöt pimeinä ja mustina.  


Vietin kaikesta huolimatta suunnittelemani mukavan viikonlopun Amsterdamissa. Kävelin kanavien varsilla, otin valokuvia, kävin museoissa ja tein, mitä kulloinkin sattui huvittamaan. Mutta sydämeni ei ollut oikeasti mukana. Kahvilassa lounaalla istuessani selasin lakkaamatta Facebookia, jaoin koskettavia kuvia ja linkkejä, katselin ikkunasta ulos halutessani piilottaa tarjoilijalta väkisin silmiini nousseet kyyneleet. Tosin selitykseksi olisi taatusti riittänyt "olen ranskalainen". Valvoin hotellihuoneessa aamuyön tunneille, vaihtelin kanavia TV5 Mondelta BBC:lle, CNN:lle, ZDF:lle. Eri kielet, mutta kaikkialla samat kauhistuttavat kuvat, tärisevät videopätkät, järkyttyneen näköiset toimittajat, hampaisiin asti aseistautuneet poliisin erikoisjoukot ja taustalla laukausten äänet. Nainen roikkumassa viimeisillä voimillaan ikkunan ulkopuolella. Miehiä kadulla raahaamassa osuman saaneita ihmisiä suojaan talojen porraskäytäviin. Juoksevia, kirkuvia ihmisiä. Laukauksia, niin järkyttävän monta laukausta.

Vuosi loppuu kuten se alkoikin. Tammikuussa Charlie Hebdon ja Hyper Cacherin jälkeen kirjoitin, ettei tällaista voi tapahtua Ranskassa. Ei täällä, ei minun maassani, ei keskellä rauhallista ja sivistynyttä Eurooppaa. Ja nyt se tapahtui uudelleen, mutta paljon pahempana, paljon laajempana, vielä paljon järkyttävämpänä. Charlie Hebdon iskuille oli vielä jonkinlainen syy, kosto pilapiirroksista. Perjantain verilöylylle ei ole. Kaikki uhrit olivat viattomia, sattumanvaraisia sivullisia, joilla ei ollut mitään tekemistä Syyrian pommitusten, Daechin tai minkään muunkaan kanssa. Aivan satunnaisia ihmisiä, kuten minä tai sinä, joka juuri nyt luet tätä. Ihmisiä, jotka olivat päättäneet mennä perjantai-iltana konserttiin, ravintolaan, drinkille, jalkapallo-otteluun ja maksoivat siitä hengellään. "Minun piti lahjoittaa pojalleni lippu konserttiin, mutta lahjoitinkin hänelle kuoleman", oli erään uhrin isä kommentoinut sosiaalisessa mediassa. 

Amsterdamissa söin pitkän päivän päätteeksi uunituoreen vohvelin, jonka päällä oli sekä Nutellaa että tomusokeria. Juuri sellaisen ällöhirvitysmakeuden, jota ensin tekee mieli ja sitten syömisen jälkeen harmittaa, että tuli sorruttua siihen. Nyt söin vohvelini hyvillä mielin, harmittelematta vähääkään. Ajattelin kaikkia niitä uhreja, jotka ehkä olivat suunnitelleet paistavansa viikonloppuna vohveleita perheelleen. Tai syövänsä sellaisen sitten, kun he olisivat ensin päässeet eroon parista ylimääräisestä kilosta. Tai ylipäätään tekevänsä jotakin, mitä tahansa, "sitten myöhemmin" – huomenna, ensi viikonloppuna, joulukuussa, ensi kesänä – ja jotka eivät koskaan enää saa siihen tilaisuutta. Minä päätin vastedes tekeväni asioita juuri silloin kun siltä tuntuu ja kun siihen on mahdollisuus. Ostaa uuden käsilaukun, lukea hyvän kirjan, lähteä viikonlopuksi jonnekin, juoda tavallisena arki-iltana samppanjaa. Koska ikinä ei voi tietää, tuleeko seuraavaa tilaisuutta enää koskaan.


Kotona halasin E:tä tavallistakin tiukemmin. Painauduin hänen kylkeensä, hengitin syvään rakkaan ihmisen tuttua tuoksua ja kiitin Luojaani, etten ollut yksi niistä uhrien vaimoista, joiden puoliso ei tule enää koskaan kotiin. 



perjantai 30. lokakuuta 2015

Linna ja viinitarhoja

Viime viikonloppuna vierailimme E:n kanssa naapuridepartementin puolella Uzèsissa. Olen käynyt somassa pikkukaupungissa jo kaksi kertaa aikaisemmin, mutta en vielä kertaakaan ollut ennättänyt vierailla keskellä kaupunkia kohoavassa, keskiajalta peräisin olevassa linnassa. Uzèsin herttuasuvun juuret ulottuvat 1100-luvulle saakka ja nykyinen Uzèsin herttua on järjestyksessä seitsemästoista. 

    
Linnassa järjestetään päivittäin opastettuja kierroksia. Kierroksen alkua odotellessa olisimme saaneet kiivetä keskellä näkyvään neliskulmaiseen torniin, mutta pysyttelimme mieluummin maan pinnalla. Torniin päästäkseen pitää nimittäin kiivetä 135 porrasaskelmaa kapeita kierreportaita, enkä suoraan sanoen uskaltanut lähteä kiipeämään suunnilleen itseni levyisessä ikkunattomassa porraskuilussa. Odottelimme sen sijaan linnanpihalla ja otimme valokuvia. 









Sisäpuolelta linna oli eräistä muista näkemistäni linnoista poiketen kauttaaltaan sisustettu, ja kuvittelin helposti itseni sinne Uzèsin herttuattareksi... 





Linssilude linnanneito ja perinteinen peiliselfie

Linnan ruokasali oli vaikuttava. Kaikkien aatelisten tavoin Uzèsin herttuat (ja ainakin yksi herttuatar) olivat intohimoisia metsästäjiä:






Linnan kappeli oli pieni, mutta komea:





Uzèsin lisäksi ajelimme pikkuteillä ympäröivällä maaseudulla. Syksy on tullut myös Etelä-Ranskaan ja viinitarhat loistavat keltaisina ja punaisina:








Pistäydyimme kotimatkalla pienen pienessä La Roque sur Cèzen kylässä:







Kylään pääsi ainoastaan jalkaisin arviolta 1200-luvulta peräisin olevaa siltaa pitkin, joka ylittää Rhônen sivujoen Cèzen. Sillalta oli kaunis näkymä joelle:





keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Turhaa vaivaa ja pahaa mieltä

Perjantaiaamuna olin lähdössä normaalisti töihin ja avasin auton takaoven laittaakseni lounaani ja käsilaukkuni takapenkille, kun huomasin jotain epätavallista. Minun piti sulkea ovi uudelleen, jotta varmistuin todellakin nähneeni oikein. 



Juniorimajavan vasemmassa takaovessa oli kuusi pitkää, syvää naarmua. Kaksi niistä ylettyi oven reunan yli takarenkaan yläpuolelle. Naarmut on todennäköisimmin vedetty avaimella tai vastaavalla terävällä esineellä.

Yleensä olen luonteeltani enemmän pohjoismainen kylmä viilipytty kuin tulinen ja intohimoinen eteläranskalainen, mutta tällä kertaa päästin surutta ilmoille muutaman kunnon putain de bordel de merden. Minun Majavaanihan ei kajota! Pidän siitä niin hyvää huolta, pesetän ja vahautan ja kiillotan säännöllisesti, huuhtelen pois vähäisimmätkin linnunkakat, nypin lehdet ja risut pois tuulilasinpyyhkimien alta... ja nyt raukkaa oli vahingoitettu, aivan tahallaan ja ennen kaikkea aivan turhaan.

Miksi? Mitä ihmeen hyötyä, iloa tai mielihyvää tekijä tällaisesta saa? Vahingossa pysäköinnin yhteydessä tapahtuneen kolhaisun ymmärtäisin, varkaudenkin vielä jotenkin – jos joku nyt haluaisi itse poltettuja Mireillen CD-levyjä, tyhjiä ostoskasseja, laventelituoksupussin tai ilmaislahjana saadun sateenvarjon, sillä juuri muuta en autossani säilytä – mutta en tätä. En sitten millään. 

Byroon turvallisuuspäällikkö on entinen poliisi ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi tehdä. Hän suhtautui ongelmaani tyypillisen suurpiirteisesti, olankohautuksella: "Tällaista nyt tapahtuu, ihan turha tehdä mitään! Pahempaakin maailmassa tapahtuu. Olet terve ja sinulla on katto pääsi päällä, ei tällaisella pikkujutulla ole mitään merkitystä!" Ei varmaan hänelle olekaan, mutta minulle on. Täällä nyt jokaisessa autossa on naarmuja ja lommoja enemmän kuin yhden käden sormilla on laskettavissa, mutta omaani en niitä halua. Sitä paitsi muistan elävästi, kuinka kyseinen monsieur panikoi, kun työsuhde-Audin tuulilasissa oli särö ja korjaaja piti saada paikalle heti eikä ylihuomenna. 

Soitin siis vakuutukseen ja tein vahinkoilmoituksen. Maksan vakuutuksesta reilusti yli tuhat euroa vuodessa, siitä saa siis olla vaihteeksi jotain hyötyäkin! Maanantaiaamuna kävin autokorjaamossa kuvauttamassa vahingot vakuutusta varten (mikä expertise onkaan suomeksi, siis se, että joku asiantuntija arvioi, paljonko korjaus tulee maksamaan). Omavastuuta joudun silti maksamaan 390 euroa, täytyy repiä ne jostain kokoon. 

Rikosilmoituskin täytyy vakuutusta varten tehdä, vaikka siitä ei mitään varsinaista hyötyä olekaan. Soitin Aixin pääpoliisilaitokselle tiedustellakseni aukioloaikoja ja harvinaisen ystävällinen ja kohtelias mies linjan toisessa päässä neuvoi minua tekemään esi-ilmoituksen, pré-plainte, netissä. Siihen piti täyttää henkilötiedot (tosin osittain väärin, koska valittuani asuinkunnakseni Aix-en-Provence, pudotusvalikko arpoi automaattisesti yhden Aixin useista postinumeroista, joka ei ole minun postinumeroni), lyhyt tapahtumakuvaus, tarkka tapahtuma-aika ja -paikka, auton tiedot sarjanumeroa ja hevosvoimia myöten sun muuta oleellista. Kuulemma netti-ilmoitus käsitellään parin päivän sisällä, sitten poliisilaitokselta soitetaan ja ilmoitetaan aika, jolloin minun pitää mennä poliisilaitokselle allekirjoittamaan se. Toivottavasti asia tosiaan hoituu näin yksinkertaisesti. Viimeksi olen tehnyt rikosilmoituksen muistaakseni 2006 ja silloin piti vielä mennä istumaan poliisilaitoksen odotushuoneeseen ja sieltä kutsuttiin vuorollaan sisään kuin terveyskeskuksessa konsanaan. 

Nyt minun on määrä viedä Majava perjantaiaamuna autokorjaamolle koko päiväksi. Siellä olisi haluttu auto kahdeksi päiväksi, mutta selitin, etten millään voi olla ilman autoa kahta päivää. Perjantaina minun pitää siis tulla taksilla töihin ja E saa luvan hakea minut illalla ja viedä noutamaan entistä ehompaa Majavaa. Olisin ehkä selvinnyt ilmankin tätä kokemusta, mutta toisaalta asiat voisivat olla huomattavasti huonomminkin.   


torstai 22. lokakuuta 2015

Kipeät koivet

Jalkani suunnilleen takapuolesta päkiöihin ovat jo toista päivää niin kipeät, että pääsen juuri ja juuri liikkeelle. 

Mikä tähän sitten on syynä? Se, että olin tiistaina lenkillä ja juoksin kauemmin kuin kertaakaan ennen! Tavallisesti lenkkeilen reippaasti kävellen, tai jos olen erityisen energinen, kävelen esimerkiksi 7 minuuttia, juoksen minuutin, kävelen taas 7 minuuttia jne. Tähän asti en ole jaksanut juosta yhtäjaksoisesti juuri minuuttia kauempaa, ja täytyy myös myöntää, että yksin lenkkeillessä on luvattoman helppoa vaihtaa juoksu kävelyyn heti, kun alkaa kunnolla hengästyttää tai jaloissa tuntua. Koska kaikki muut "urheilevat" työkaverini juoksevat, he lenkkeilevät yhdessä ja minä, joka vain kävelen, menen yksin. 

Nyt kuitenkin päätin tempaista. En ollut lenkkeillyt pariin viikkoon, oli aurinkoinen ja lämmin päivä ja tuntui siltä, että oli juuri sopiva hetki kokeilla rajojani. Olin ajatellut jo jonkin aikaa, että minun pitäisi uskaltautua pois mukavuusalueeltani. Painoni, joka on laskenut melko säännöllisesti jo kohta vuoden ajan, jumittaa nyt samoissa lukemissa muutaman sadan gramman tarkkuudella. Pomo-coachini kanssa totesimme, että nykyiset liikunta- ja ruokailutottumukseni pitävät painoni kurissa juuri tällä nykyisellä tasolla, mutta eivät enää riitä laskemaan sitä. Toisin sanoen, jos jatkan näin, en liho mutta en laihdukaan. 

Niinpä tiistaisella lenkilläni ensimmäisen tasamaakohdan tullen pinkaisin juoksuun ja päätin, että juoksen niin kauan kuin suinkin pystyn ja/tai kuin maasto sallii. Ensimmäisellä pyrähdyksellä juoksin yhtäjaksoisesti reilut kaksi minuuttia, seuraavalla neljä, sitten kolme ja puoli, jälleen neljä jne. Yhteensä juoksin kolmen vartin lenkistä viisitoista minuuttia ja kaksikymmentä sekuntia. Se ei kuulostane paljolta tottuneiden juoksulenkkeilijöiden korvissa, mutta minulle se on todella paljon. Tuskin koskaan ennen elämässäni olen juossut yhtä kyytiä neljä minuuttia ja nauttinut siitä! Oikein pakotin itseäni eteenpäin, vilkuilin urheilukelloani ja vaikka läähätin kuin mopsi helteellä ja jalat tuntuivat tonnien painoisilta, kannustin itseäni "vielä 30 sekuntia, vielä tuonne mutkaan saakka, juokse vaikka hitaammin mutta älä kävele, pystyt siihen, juokse vielä muutama metri..." Ja niin minä juoksin.

Urheilukellon ansiosta pystyin vertailemaan tätä lenkkiä edellisiin. Samaan reittiin kului tällä kertaa 6-7 minuuttia vähemmän aikaa kuin kävellessä. Yleensä käytän yhteen kilometriin n. 11 minuuttia, tällä kertaa jokainen kilometri jäi alle 10 minuutin. Tein myös uuden ennätyksen: kuljin tähän asti nopeimman kilometriaikani, 8 minuuttia 14 sekuntia. 

Ensi kerralla yritän juosta samasta lenkistä 17 minuuttia. Sitten 20. Ehkä ensi kesänä pääsisin vihdoinkin lenkkeilemään kollegoiden mukana, ja ennen kaikkea juoksemaan koko lenkin.             

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Ruokakulttuurieroista

Kävin eilen lounastunnilla Ikeassa ja lihapullien ääressä istuessani aloin jostain syystä listata mielessäni sellaisia ruokaan liittyviä asioita, jotka teen vaistomaisesti eri tavalla Ranskassa kuin Suomessa ja jotka tuntuisivat suorastaan oudoilta toisessa maassa.

Aloitetaan vaikka siitä Ikea-lounaasta. Olen Suomessa syönyt Ikeassa ehkä kaksi kertaa elämässäni, mutta sen muistan, että molemmilla kerroilla tarjolla oli perunamuussia. Täällä ei ole, tai ei ole ainakaan ollut enää kuukausiin. Lihapullat ja puolukkahillo eivät kerta kaikkiaan maistu samoilta ranskanperunoiden kanssa! Täkäläiset eivät näe siinä mitään ongelmaa, sen sijaan puolukkahillo ei kelpaa Vitrollesin Ikeassa kenellekään, paitsi skandinaaveille. Täällä juon aina lounaani kanssa pienen pullon roséviiniä (sellaisen lentokoneen viinipullon kokoisen, 18 cl tai niillä main) mutta Raision Ikeassa tuskin viiniä kaipaisin. 

Juuri viinilasi tarjottimellani sai minut alunperin pohdiskelemaan kulttuurisidonnaista ruokakäyttäytymistäni. Ranskassa viini on minulle, kuten kaikille, ensisijaisesti ruokajuoma ja satunnaisesti myös aperitiivi. Sitä ei tulisi mieleenkään litkiä pitkin iltaa tai yötä kuten Suomessa. Siellä viinipullo tai pari oli tavanomainen illanistujaisten eväs, mutta en minä Ranskassa osaisi kuvitella viettäväni iltaa jonkun luona ja juovani jatkuvasti viiniä ilman ruokailua. Jo meillä kotona, jos viiniä jää ruoan jälkeen jäljelle eikä pientä tilkkaa pullon pohjalla kannata säästää seuraavaan päivään, tuntuu oudolta istua sohvalla viinilasin kanssa ilman, että syö. Suomessa taas voin hyvinkin kaataa itselleni lasin tai pari viiniä pitkin iltaa, silloin harvoin siis, kun vanhemmilla ylipäätään on viiniä kotona (eli lähinnä juhlapyhinä). Jos Ranskassa näen jonkun tilaavan kahvilassa viiniä keskellä iltapäivää, voin olla melko varma, että kyseessä on turisti. Testasin tätä viime syksynä Pariisissa: olimme kahden ranskalaisen ystäväni kanssa kahvilassa puoli viideltä iltapäivällä. Minä en halunnut kahvia enkä tiennyt, mitä olisin ottanut. Palelin vähän ja keksin tilata lämpimikseni lasillisen punaviiniä. Tarjoilija katsoi vähän kummissaan ja ystäväni kysyi enemmän vakavasti kuin leikillään, eihän minulla vain ollut alkoholiongelmaa. Näin ei vain kuulu tehdä tässä maassa.

Syömisenkin suhteen minulla on täysin eri tavat täällä kuin Suomessa. Kotikotona vanhemmat ryhtyvät jo iltatoimiinsa siinä vaiheessa, kun minä Ranskassa vasta pääsen töistä, joten ei ihmekään, että rytmit ovat aika erilaiset. Meillä ruvetaan usein vasta puoli yhdeksän aikoihin miettimään, mitä syötäisiin, ja pahimmillaan illallispöytään päästään vasta iltakymmeneltä. Suomessa pitäisi siihen aikaan ruveta jo nukkumaan ja iltaruoka siellä syödään niihin aikoihin, kun täällä on juuri saatu lounaspöytä raivattua. Siksi minulla on Suomen-lomilla usein nukkumaanmenoaikaan julmettu nälkä, koska silloinhan olisi oikeasti illallisaika... 

Itse ruoka ei sen sijaan meillä ole mitenkään niin tärkeässä roolissa kuin yleensä Ranskassa kuuluisi. Minä hoidan 98% kokkauksesta ja valmistettavan ruoan kriteerit ovat lähinnä nopeus ja tuotetun tiskin määrä. Jos minulla ei olisi muuta tekemistä, iso keittiö ja tiskikone, voisin hyvinkin käyttää iltapäiväni jonkun burgundinpadan hauduttamiseen, mutta koska mikään edellisistä ei sovi minuun, täytyy ruoan olla pöydässä mieluiten alle puolessa tunnissa ja valmistua mahdollisimman vähissä pannuissa, kulhoissa ja kattiloissa. Onneksi minulle ei ole siunaantunut puoliskoa, joka kaipaisi kolmen ruokalajin aterioita: jos E. saisi päättää, meillä syötäisiin suunnilleen vihreää salaattia, tomaattia ja kinkunsiivuja suoraan paketista. Minä olen meistä se, joka kaipaa edes jonkinlaista lämmintä ruokaa päivittäin. Käytännössä ostamme paljon puolivalmista: jauhelihapihvejä, valmiita pastakastikkeita, grillattuja kanankoipia, savulohta... Perinteisen käsityksen mukaan ruoka on ranskalaisille elintärkeää, aterioilla on monia ruokalajeja ja ne kestävät tuntikausia, raaka-aineet ostetaan huolellisen valikoimisen päätteeksi pienistä erikoisliikkeistä ja/tai torilta ja ruokapöytään kerääntyy säännöllisesti niin ystäviä kuin sukulaisiakin. Hymähtelen aina näille käsityksille, sillä oma elämäni ei juuri voisi olla kauempana ko. kliseistä. Me syömme, jotta nälkä lähtisi ja käytämme koko prosessiin mahdollisimman vähän aikaa. Ruoka ostetaan leipää lukuun ottamatta supermarketista tai vielä useammin marketin nettikaupasta. Sukua meillä ei nyt E:n isän kuoleman jälkeen ole ollenkaan eikä ystäviäkään juuri, ja vaikka olisikin, ei meille mahdu syömään kuin kaksi ihmistä kerrallaan.        

Tosiasiassa minusta olisi ihan mukava leikkiä keittiöhengetärtä ainakin viikonloppuisin, ostaa liha lihakaupasta ja vihannekset torilta, tulla kotiin ostosten ja kukkatorilta ostetun kukkakimpun kanssa, valmistaa kaikessa rauhassa etukäteen suunniteltu, harmoninen ateriakokonaisuus, kattaa ja koristella ruokapöytä kauniisti, valita ruokalajeihin sopivat laadukkaat viinit... mutta käytännössä teen kaikkea muuta. Ruokaostokset on helpompi tilata netistä kotiinkuljetuksella kuin raahata niitä torilta toiselle puolelle keskustaa parkkihalliin ja kotona rappusia neljänteen kerrokseen. (Ruoka)pöytämme on niin täynnä kaikkea muuta roinaa, ettei sille mahdu kukka-asetelmia, hyvä että lautaset mahtuvat. Ateriasuunnittelun sijaan yritämme syödä jääkaapista ruokia pois käyttöpäiväjärjestyksessä. Viinistä E. ei suostu maksamaan viittä euroa enempää, koska samalta se maistuu kuin kalliimpikin juoma eikä valmisjauhelihapihvi ja jauheperunamuussi -ateriaan kannata kovin tyyristä viiniä tuhlata. Ennen kaikkea kokkailujani kuitenkin rajoittaa keittiö, tai lähinnä sen puute. Tiskikoneeton ja työtasoton, sovituskopin kokoinen keittoalkovi ei varsinaisesti innosta näkemään yhtään enempää vaivaa ruoan eteen kuin mikä on aivan pakollista. Ehkä siellä kuuluisassa hamassa tulevaisuudessa, kunnon kokoisen omakotitalomme isossa valoisassa keittiössä minustakin kuoriutuu kunnon (suomalais-)ranskalainen perheenemäntä. Tai sitten ei.    

tiistai 13. lokakuuta 2015

... ettei jotain hyvääkin

Susu-ystäväni oli eilisessä kommentissaan oikeassa: kettumekko päällä ei voi ketuttaa! Tällainen se on:

   
Kieltämättä minua ei tänään ole ketuttanut yhtään. Luin eilisen postaukseni uudelleen ja kokosin sen vastapainoksi kaikenlaista, mikä ketutuksen sijaan ilahduttaa:

Melkein 30 FB-tykkäystä ylläolevaan kuvaani. En sen kummemmin kalastele tykkäyksiä enkä kommentteja enkä kovin usein edes julkaise kuvia itsestäni, en ainakaan kokovartalokuvia, mutta kukapa ei kehuista pitäisi, jos sellaisia saa. 

Pomo kehui eilen kahteen eri otteeseen valmistelemaani tiivistelmää Suomen sähkömarkkinoista. Hän kysyi, olivatko kaikki siihen käyttämäni sivut vain suomeksi (Energiavirasto, Työ- ja elinkeinoministeriö, Energiateollisuus jne.) ja kun sanoin niiden olleen, hän huomautti pääpomolle, etteivät he olisi millään saaneet tarvitsemiaan tietoja ilman minua. 

Saan pian työpöytäni yläpuolelle somat led-tuikkuvalot nykyisten teollisuushallivalojen tilalle.

Kävin tänään lounaalla Ikeassa ja ostin paitsi silliä, myös vaaleanpunaisen roskiksen ja kynä- ja paperiliitinpurkin:



Menen tänään ensimmäistä kertaa uudelle vesijumppatunnille.

Lähden kuukauden päästä viikonlopuksi Amsterdamiin. 

Lauantaina kampaajalle lähtiessäni en ehtinyt enkä viitsinyt meikata kunnolla ja vain kevyesti ehostin kasvoni. Sain epätavallisesta lookistani kehuja ja tänään tulin samanlaisilla nudekasvoilla töihin:



On jo melkein lokakuun puoliväli, mutta täällä tarkenee edelleen paljain säärin ja ilman takkia. Minulla on tosin uusi, loppukesän alennusmyynneistä ostamani hopeanharmaa välikausitakki, jota jo mielelläni pitäisin, mutta jokainen päivä ilman sukkia on ehdottomasti plussaa.

Työkaveri tarjoili meille aamulla omasta puutarhastaan poimimiaan omenoita.


maanantai 12. lokakuuta 2015

First world problems

Tiedättehän kettupäivät. Ne, jolloin suunnilleen kaikki maan ja taivaan välillä ketuttaa ja tekee lähinnä mieli potkia seinää tai mennä makaamaan kippuralle sänkyyn ja teeskennellä, ettei kuule, näe eikä huomaa mitään. Kettupäiville tyypillistä on, ettei ketutukselle ole mitään järkevää syytä. Kunhan ketuttaa.

Minulla on tänään kettupäivä, ja pahoin pelkään, että koska kettupäiväksi osui maanantai, suuri osa loppuviikosta menee myös kettujen merkeissä. Toivottavasti kumminkaan ei.

Tänään minua ketuttavat esimerkiksi seuraavat asiat:

Kivoin työkaverini lähti taas työmatkalle. Kesälomien jälkeen hänellä on ollut melkein enemmän työmatka- kuin toimistopäiviä ja töissä ei vaan ole yhtä mukavaa, kun se hauskin ja kiinnostavin ihminen puuttuu.

Tänään piti sataa ja ukkostaa kuollakseen, mutta eipä sada eikä ukkosta. Ihan turhaan laitoin farkut jalkaan, vaikka mekko olisi ollut nätimpi ja mukavampi. 

Talouteni on taas vaihteeksi pyrstöllään enkä uskalla mennä nettipankkiin katsomaan, missä mennään. Pitikö ostaa kahdet isot ruokaostokset, kahdet lentoliput ja yhdet junaliput kaikki saman kuukauden aikana? 

Lounaaksi tekemäni avokado-kurkku-munasalaatti oli epämääräistä mössöä, en syönyt sitä kokonaan ja nyt minulla on nälkä. Lisää tähän huono omatunto siitä, että hipsin äsken kahvihuoneeseen syömään jonkun sinne aamulla jättämän suklaaleivän. 

Luen parhaillaan (ja olen lukenut jo pari viikkoa) kirjaa, joka ei ole kovin kiinnostava ja jonka lukeminen edistyy siksi hitaasti. Minulla olisi kiinnostavampia kirjoja jonoksi asti, mutta en haluaisi jättää tätä nyt lukemaani keskenkään, koska se on kuitenkin hiukan kiinnostava. 

E:llä on pian kolmatta viikkoa keuhkoputkentulehdus ja hän yskii edelleen antibioottikuurista huolimatta ja kyselee koko ajan minulta, onko se normaalia ja koska se menee ohi. Mistä minä tiedän, en ole lääkäri eikä minulla ole koskaan ollut keuhkoputkentulehdusta?!

Joku on tehnyt lommon autooni oikean eturenkaan yläpuolelle, todennäköisesti läimäyttämällä ovensa suoraan kylkeeni. Juniorimajava-parka. Puhumattakaan hiivatin peukaloidusta dieselmoottorista, jollainen Majavassa minun tuurillani todellakin on. 

Tässäpä näitä. Kettupäivän kunniaksi taidankin huomenna pukeutua kettumekkoon. Se on tavallinen musta mekko, johon on painettu ketunpäitä: