Neiti Possula, vai miten se oli?

Vaihteeksi muutama sananen viime päivien pohdinnoistani koskien ranskalaista tapakulttuuria.

Ranskalaisten tapa esitellä itsensä varsinkin puhelimessa neiti/rouva/herra X:ksi istuu edelleen omaan suuhuni huonosti. En vain osaa luontevasti soittaa jonnekin ja sanoa, että täällä puhuu neiti Possula päivää (sukunimeni ei tietysti oikeasti ole Possula, mutta blogin taustaväri innoitti valitsemaan erittäin salaperäisen peitenimen...). Perussuomalainen etunimi + sukunimi -yhdistelmä on minusta paljon parempi, mutta maassa mennään maan tavalla. Tuntuu teennäiseltä tituleerata itse itseään "neidiksi", varsinkin, kun minun iässäni aletaan lisäksi usein kysellä, olenko mademoiselle vai madame. Siviilisääty kun merkitään lähes joka paikkaan. Viimeksi ompelija kysyi housunlahkeiden lyhennyksen kuittia varten, olenko edelleen mademoiselle! Suomessa riittäisi pelkkä Possula; en osaisi kuvitella, että vaikkapa salolainen suutari kirjoittaisi kuittiinsa nimen kohdalle "neiti Possula" tai "herra Virtanen"...

Onneksi minulla sentään on sukunimi, joka on helppo lausua ja kirjoittaa täälläkin ja johon ei sisälly skandinaavisia ääkkösiä. Silti nimi pitää varmuuden vuoksi tavata joka paikassa, ja välillä kyllästyn ja ilmoitan nimekseni jonkin peritavallisen ranskalaisen nimen – etenkin silloin, kun kyseessä ei ole mikään virallinen asia. Taksia tilatessani tai jättäessäni ranneketjun korukauppaan korjattavaksi saatan esimerkiksi antaa E:n sukunimen. Sattuneesta syystä olen usein myös nimeltäni Mathieu.

Minun on samoin vaikeaa muistaa, että tiettyjä ihmisiä tervehditään tittelillä. Lääkärille ei sovi sanoa vain "bonjour" tai edes "bonjour monsieur", vaan "bonjour Docteur". (Seuraavaksi menenkin ja tervehdin Mehiläisen lääkäriä sanomalla reippaasti "päivää tohtori!") Katolista pappia kuuluisi ilmeisesti kutsua isäksi, mon père, ja nunnaa taas sisareksi, ma soeur. Onneksi en joudu usein tekemisiin kirkon kanssa... Taannoin olin messussa E:n uskonnollisen isän kanssa ja sanoin tietysti papeille sun muille monsieur ja madame. Täällä haetaan ehtoollisleipä papin kädestä ja syödään se matkalla takaisin kirkon penkkiin. Papille olisi kuulunut kuulemma sanoa leipää ottaessa aamen. Mitä sanoo suomalainen perusluterilainen? Merci monsieur !

Lukutoukasta kirjastorotaksi?

Urahaaveeni eivät ota selkiytyäkseen. Alan artikkeleissa korostetaan aina, että omien tavoitteiden tulee olla kirkkaina mielessä siinä vaiheessa, kun ryhdytään kirjoittamaan hakemuksia, mutta näköjään ei olekaan lainkaan yksinkertaista tietää, mihin sitä mieluiten elämässään ryhtyisi.

Työnhakuoppaiden esimerkeissä hakijat esittelevät opintojaan ja niiden hyödyntämistä työelämässä. Tajusin oikeastaan vasta vähän aikaa sitten, ettei minulla opinnoistani huolimatta ole mitään sellaista konkreettista erikoisalaa, josta olisi etua työelämässä. Opintojeni ansiosta osaan puhua sujuvasti ranskaa, mikä tietenkin täällä on normaalia ja itsestään selvää. Minulla ei ole varsinaista ammattia, jolla voisin markkinoida itseäni; työkokemukseni osoittaa ainoastaan, että olen ollut opintojeni ohella töissä, mutta en voi kehua omaavani kokemusta sellaisista "oikeista" töistä, joita voisin kuvitella hakevani. Tästä johtuen olen taas vaihteeksi lievästi panikoitunut ja ryhdyin jo miettimään, millaista lisäkoulutusta voisin nopeasti hankkia.

Minulle tarjottiin pari päivää sitten jatkuvaa työsopimusta sähköautoissa, koska jälleen yksi kollega on lähdössä pois. Vastasin, että saattaisin periaatteessa olla kiinnostunut, mutta oikeasti en kyllä ole. Listasin työn plussia ja miinuksia, ja miinuspuolen lista oli odotetusti pidempi. Minä en halua olla joukkoliikennekuski koko elämääni, en, vaikka kuinka olisi jatkuva sopimus ja säännöllinen palkka. Jokin aika sitten vastasin yliopiston lähettämään, työelämään sijoittumista koskevaan kyselyyn ja jouduin katkerana vastaamaan, ettei työni vastaa millään tavalla opintojani, on huonosti palkattua eikä vaadi minkäänlaista koulutusta.

Mitä minä sitten voisin tehdä? Avoimet hakemukset eivät ole tuottaneet tulosta, joten varmempaa olisi vastata työpaikkailmoituksiin – jos sopivia vain löytyisi. Toistaiseksi olen etsinyt muutamilta sivustoilta ilmoituksia miltä tahansa humanistille sopivalta alalta (toimistot, kustantamot, käännöstyöt, asiakaspalvelu, jne...) mutta tarjolla on lähinnä kaupallisen alan työtä, johon vaaditaan poikkeuksetta muutaman vuoden kokemus. Haku siis jatkuu.

Tänään pistäydyin kysymässä neuvoa kaupungin rekrytointitoimistosta, joka vastaa kaupungintalon, kirjastojen sun muiden kunnan palveluiden rekrytoinnista. Sain täytettäväkseni lomakkeen, joka tulee liittää hakemuskirjeeseeni ja toimittaa takaisin heille. Kirjasto olisi unelmatyöpaikka! Hiljaista ja rauhallista, säännölliset ja kohtuulliset työajat ja kirjoja joka puolella. Kirjoitan hakemuksen heti sunnuntaina ja kiikutan sen maanantaina perille. E:n mielestä kirjasto olisi ehdottomasti minulle parhaiten sopiva työpaikka kirjakauppojen ohella, joihin myös olen tuloksetta tarjoutunut. Voisin yrittää korostaa hakemuksessa ulkomaalaisuuteni hyviä puolia ja ehdottaa voivani edistää skandinaavisen kirjallisuuden hankkimista kirjastoon. Arto Paasilinna ja Stieg Larsson ovat hyvässä huudossa myös täällä.

Töitä luvassa!

Vaihteeksi iloinen uutinen! Käväisin eilen työpaikalla hakemassa lopputilishekkini ja kävelin sieltä ulos neljän viikon jatkotyösopimus taskussa. Yksi kollegoista on pidennetyllä sairaslomalla, ja koska tulin maininneeksi pomolle olevani Aixissa vielä lokakuussa, hän kysyi oitis, tulisinko vielä kuukaudeksi töihin. Mikä ettei! Kivempaahan täällä on asustaa, kun on työtä ja palkkaa. Oikeastaan olin haaveillut työstä, jossa olisi säännölliset toimistotyöajat ilman kolmen ja puolen tunnin taukoja keskellä päivää, mutta minun haaveillani nyt ei varsinaisesti ole taipumusta toteutua ainakaan kirjaimellisesti. Ja aina on parempi olla töissä Aixissa kuin työttömänä Suomessa, vaikka pieniä sulokuonoja onkin aivan julmetun ikävä...!

Kävin siis eilen viemässä palkkashekkini pankkiin. Täkäläisten rakkautta shekkeihin on vieläkin vähän vaikea ymmärtää, etenkin kun niitä preferoidaan jopa normaaleihin tilisiirtoihin. Heinäkuussa Avignonin tilitoimisto oli jotenkin onnistunut ryssimään palkanmaksun ja pomo tiedusteli, haittaako minua, jos palkka maksetaan suoraan tililleni eikä shekillä. Vastasin pokkana ja kirkkain silmin, ettei haittaa ollenkaan – ja meinasin kysyä perään, eikö sitä voisi maksaa tilisiirtona ihan säännöllisestikin. Elokuussa oli sitten tullut kolmasosa palkasta tilille ja loput shekkinä... Joka tapauksessa luulin äsken, että pankkiautomaatissa on vikaa, kun ruutu näytti nelinumeroista saldoa. Tuntuu vallan ihmeelliseltä, että yhtäkkiä minulla on neljän numeron edestä ihan itse tienattua rahaa! (Vielä jos se ensimmäinen numero joskus olisi kakkonen tahi kolmonen...)

Rahasta eroon pääseminen käy kyllä huomattavasti helpommin kuin sen tienaaminen: olen joutunut hankkimaan kaikenlaista varustetta syksyn ja sateiden varalle. Pähkäilin, että takin ja kenkien hankkiminen täältä tulee edullisemmaksi kuin niiden lähettäminen Suomesta ja kävin ostamassa itselleni ohuehkon, tummanharmaan, kosteutta pitävän kevyttoppatakin sekä kahdet kävelykengät, toiset nahkaa ja korolliset ja toiset tekokiiltonahkaa sadepäiviä varten. Tänään olen ensimmäistä kertaa liikkeellä pitkähihaisessa paidassa ja pitkissä housuissa sitten kesäkuun alun, onneksi vielä ei sentään tarvita takkia tai bleiseriä!

Kun saapuu syys

Provenceen on tullut syksy. Eilen ja tänään satoi kaatamalla: Marseillessa satoi vuorokaudessa kahden kuukauden normaalimäärän edestä vettä, eikä Aixissakaan pysytty kuivina. Météo France luokitteli kolme Välimeren departementtia (Bouches-du-Rhône, Var ja Alpes-Maritimes) neliportaisen varoitusasteikon kolmannelle eli oranssille tasolle. Autoilijoita varoitettiin surkeasta näkyvyydestä ja ylimääräistä liikkumista paikasta toiseen kehotettiin mahdollisuuksien mukaan välttämään. Niinpä minäkin jäin kokonaan kotiin, vaikka töistä olisi pitänyt hakea palkkashekki ja kirjoja palauttaa kirjastoon. E. söi yksin byroossaan ja minä purkkimaissia, muroja ja hapankorppuja kotona, koska en osaa enkä saa sytyttää yksin kaasuhellaa enkä siis saanut lämmintä ruokaa.

Ilmankin sadetta huomaa selvästi, että kesä on jäänyt taakse. Iltaisin kylässä on hiljaista ja pimeää, ikkunaluukut suljetaan aikaisin eikä enää kuule ja näe selvästi, mitä tv-ohjelmaa vastapäisessä talossa katsotaan. Puutarhoista ei enää kuulu astioiden kilinää, naurua ja puheensorinaa. Kukaan ei enää pelaa petankkia keskiyöllä bussipysäkin viereisellä aukiolla. Nuoret eivät pärisyttele mopojaan kaduilla myöhäiseen iltaan saakka, vastapäätä asuvan miehen valtava tuuletin ei enää hurise koko yötä avoimen ikkunan edessä emmekä me pidä öisin ikkunaluukkujen takana lasiovia auki tai edes raollaan. Kohta täytyy lisätä sänkyyn lakanan lisäksi peitto.

Syksy ei ole missään nimessä lempivuodenaikani. Se on mukava silloin, kun aamut viilenevät kirpeiksi ja iltapäivisin on vielä kuivaa ja lämmintä. On kivaa vetää päälle farkut ja pitkähihainen paita ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, mutta siihenkin kyllästyy viikossa. Sitten tulevat helteisen kesän jälkeiset rankkasateet, huikaisevan sininen taivas muuttuu harmaaksi kuin Suomessa ikään, kostea kylmyys tunkeutuu vaatteiden läpi ja lopulta on aika palata takaisin Suomeen. Syksy merkitsee töiden loppua, eroa, ikävää, auringon katoamista kuukausiksi. Syksy on pakollinen paha, jonka läpi on pakko kahlata päästäkseen jouluun, uuteenvuoteen ja uuteen alkuun.

Ohessa ehdoton syysbiisini, haikeankaunis Quand vient l'automne, Kun syksy saapuu:



Quand vient l'automne
L'arbre s'étonne
De voir ses feuilles partir
Sans pouvoir les retenir
Quand vient l'automne
Mon coeur frissonne
De te voir un jour partir
Et ne pouvoir te retenir

Ni les pluies de septembre
Les jours gris de novembre
Ni l'orage les nuages ne pourront jamais
Effacer tout l'amour que j'ai pour toi que j'aime
Toi que j'aime tant

Quand vient l'automne
Tout s'abandonne
Les fleurs vont bientôt mourir
Sans laisser de souvenir
Au vent d'automne
Qui tourbillonne
Le jour où tu partiras
Laisse-moi venir avec toi

Dans les plis de la terre
Dans le lit des rivières
Sous l'orage les nuages je suivrai tes pas
Là où tu iras j'irai avec toi que j'aime
Toi que j'aime tant

Kun syksy saapuu
Puu on ihmeissään
Nähdessään lehtiensä putoavan
Voimatta pidätellä niitä
Kun syksy saapuu
Sydämeni vapisee
Koska jonain päivänä sinä lähdet
Enkä voi pidätellä sinua

Eivät syyskuun sateet
Marraskuun harmaat päivät
Eivätkä myrsky tai pilvet
Voi koskaan pyyhkiä pois rakkauttani sinua kohtaan
Sinua, jota rakastan niin

Kun syksy saapuu
Kaikki autioituu
Kukat kuolevat pian
Jättämättä muistoakaan syystuulen pyörteisiin
Sinä päivänä kun lähdet
Anna minun tulla mukaasi

Maan juonteisiin
Jokien uomiin
Myrskyyn ja pilviin seuraan askeleitasi
Minne menetkään, sinne minäkin menen
Sinun kanssasi, jota rakastan niin

Muisto vain jää

Kauan ja hartaasti odotettu kesälomamme kului taas kerran aivan liian nopeasti. E. palaa töihin huomenna, minä puolestani lomailen tämän viikon ja hyppään sen jälkeen vielä viikoksi Diablinen rattiin.

Koko päivän kestäneestä kaatosateesta huolimatta pysyttelen vielä muutaman hetken lomatunnelmissa ja julkaisen ohessa pienen osan lähes 80:sta Alpeilla ottamastani valokuvasta.

Lomailemme samoissa maisemissa, joita myös Napoleon katseli palatessaan maanpaosta Elbalta 1815. Napoleonin reitti kulki pitkälti nykyisen Hautes-Alpesin departementin kautta, mistä syystä Gapista Grenobleen johtavaa maantietä kutsutaan yleisesti Route Napoleoniksi. Siellä täällä tienvarsilla on komeita kotkapatsaita ja/tai kylttejä, joiden mukaan ex-keisari kulki paluumatkallaan tästä tai yöpyi juuri tässä talossa:

Gap

La Fare en Champsaur

Corps

(Talon kunnosta ja hämähäkinverkoista päätellen täällä ei ole Napoleonin jälkeen yöpynyt kukaan muu!)

Hautes-Alpesin departementin pääkaupunki Gap

Saint-Bonnet en Champsaur on viehättävä pieni kunta ja Gapista 40 km:n säteellä ainoa, jossa on huoltoasema ja supermarket. Vaikka pistäydymme siellä joka lomalla, jaksan aina vain ihastella kukkaistutusten koristamaa keskustaa ja värikkäitä taloja:

Koska paikkakunta on pieni, kauppiaiden kannattaa olla monialaisia! Tämä liike on yhdistetty lihakauppa, kauneushoitola ja kukkakauppa:

Corpsin kylästä Isèren departementin puolelta äkkäsin suloisen trompe-l'oeil -seinämaalauksen villiviineineen ja kissoineen:

Meidän lomapaikkamme on pienen pieni talorykelmä, joka kuuluu vähäsen isompaan kylään, joka puolestaan kuuluu tähän Saint Firmin en Valgaudemarin kylään:



Saint Firminin yläpuolisilla kukkuloilla on vanha linnanraunio, jonne päästäkseen täytyisi kiivetä pitkin kallioseinämää:



Hotelliamme vastapäätä tien toisella puolella on myös raunio, joka lienee entinen lato tai eläinsuoja:



Aivan lähellä sijaitsee myös Château de Lesdiguières, 1400-luvulta peräisin oleva linnanraunio, jossa asui erittäin korkea-arvoinen Ranskan marsalkka François de Bonne de Lesdiguières:








Linna on vielä toistaiseksi täysin raunioina, mutta Hautes-Alpesin departementti on ostanut sen ja aikoo mahdollisesti entisöidä sen.

Koska olimme keskellä upeaa luontoa, kävimme tietysti myös kävelyillä lähimaastossa ihailemassa eläimiä, metsiä ja kirkkaita jääkylmiä puroja:

Kävelyretken kruunasi kissanpentu, joka tiiraili kolostaan uteliaana kulkijoita uskaltamatta kuitenkaan tulla ulos saakka poseeraamaan:

Akun oikuttelusta ja sinisestä jogurtista

Tänään olimme aivan erityisen iloisia siitä, että satuimme olemaan lomalla. Kaksi vuotta vanhan Opelimme akku nimittäin oli aamusella sitä mieltä, että kiitos tämä riittää, ja irtisanoutui palveluksestamme. Rekisterinumeronsa kirjainten BBR mukaan Vauvaketuksi, bébé renard, kutsumamme auto ei edes avannut oviaan, käynnistymisestä puhumattakaan. E:n ja hotellinomistajan saatua yhteisvoimin Ooppelin käyntiin huristelimme alas kylään autokorjaamolle, jossa moottoria penkoi ystävällinen mustakätinen mekaanikko. Vauvakettu lähti puolta tuntia myöhemmin korjaamolta upouusi akku sisuksissaan. Ihmeellisen sattuman kautta myös viikkokausia sitten mykistynyt autoradiomme innostui saman tien toimimaan.

Kun auto saatiin kuntoon, ajoimme puolisen tuntia (vuoristossa välimatkat ilmoitetaan usein minuutteina eikä kilometreinä!) paikalliseen juustolaan ostamaan herkullisia täkäläisiä jogurtteja, jotka valmistetaan luonnollisista aineksista ja hyvin ruokittujen alppilehmien maidosta. Sinistä Yaourt des Hautes-Alpes -luonnonjogurttia tarjoillaan hotellissamme aamiaisella ja ostimme sitä kotiin Aixiin vietäväksi jo kesäkuussa. Tällä kertaa meillä oli varusteena oikein kylmälaukku jogurtteja varten. Danonen ja kumppaneiden teollista globalisaatiojogurttia saa niin Suomesta kuin Aixin supermarketeistakin, kun taas Hautes-Alpes -jogurttia löytää vain näiltä kulmilta.

Juustolasta lähdimme kiireellä takaisin, kunnes E. alkoi puolimatkassa miettiä, oliko paikallisten teiden ainoa nopeusvalvontakamera juustolasta lähtevän alamäen alla vaiko kauempana. Asiasta meinasi kehkeytyä väittely, ja lopulta E. käänsi auton ympäri ja ajoi samaa reittiä takaisin juustolaan tarkistamaan, oliko alamäessä tutka. Eipä ollut, juuri kuten olin alunperin sanonutkin... No, ainakaan meitä ei odota kotona sakkolappu.

Oikeaa elämää

Viimeinen työpäiväni viime lauantaina sujui nopeammin ja kivuttomammin kuin uskalsin toivoakaan. Lisäksi Airelle vieraili Aixissa juuri samaisena päivänä ja käväisi piristämässä viimeistä iltapäivääni yhden Diabline-kierroksen ajan.

Nyt olen ollut jo melkein viikon hyvin ansaitulla kesälomalla ja siitä pari päivää vakituisessa piilopaikassamme Alppien keskellä. Täällä viettämiemme lomapäivien aikana olemme keskustelleet mm. elämän ominaisuuksista ja tulleet seuraaviin tuloksiin:

Oikeaa elämää, la vraie vie, ei ole...

- työnteko

- siivoaminen ja pyykinpesu

- keskikaupungin saastuneen ilman hengittäminen

- pomon totteleminen

- helteessä kituminen

- päivittäinen stressaavan liikenteen keskellä ajaminen.

Oikeaa elämää sen sijaan on...

- raikkaassa vuoristoilmassa oleskelu

- uiminen

- saksankielisen historiallisen romaanin lukeminen ulkona

- päivittäinen vedonlyönti siitä, mitä ruokaa illalla on tarjolla

- se, ettei ole mitään tarvetta tietää kellonaikaa

- Alppien yli lentävien lentokoneiden katselu ja niiden määränpään pohtiminen

- veljeni perheeseen äskettäin syntyneiden neljän mopsinpennun kuvien kuolaaminen netissä.

Onneksi oikeaa elämää on jäljellä vielä monta monta päivää!

PS. Arvonnan voittajille tiedoksi, että lähetin palkinnot maanantaina niille, jotka ovat antaneet minulle osoitteensa. Ilmoitelkaahan, jos kuoria ei jostain syystä ala kuulua.