Töitä tiedossa...?

Mopsiviikonloppu on nyt takana, vanhemmat palanneet ehjinä maailmalta ja minä mustaa kiiltonahkakäsilaukkua ja -lompakkoa rikkaampi. Aatu oli koko ajan esimerkillisen kiltti ja antoi jopa levittää vaseliinia kuivaan kuonoonsa, tosin todennäköisesti enemmän palkkion toivossa kuin hyväntahtoisuuttaan. Nyt minulla on kultalutua hurja ikävä, onneksi näemme taas parin päivän päästä! Kummaa, kuinka pohjattomasti eläimeen voi kiintyä. Lapsista en ole koskaan juuri välittänyt, mutta kissat ja (pienet) koirat ovat suloisimpia olentoja maan päällä. Itse asiassa pidän enemmän eläimistä kuin tietyistä ihmisistä, minkä johdosta olen pari kertaa saanut kuulla kunniani eri keskustelupalstoilla.

Palasin eilisiltana Turkuun ja ryhdyin aamulla graduilemaan, minkä Facebookilta ja Pupucen kanssa mesettämiseltä kerkesin. Olin juuri viimeistelemässä ensimmäistä analyysikappalettani, kun Stockmannilta soitettiin. Luulin hetken tilanneeni jonkin objektin, jonka saapumisesta minua nyt informoitiin, kunnes soittaja kysyi, vieläkö olen kiinnostunut työpaikasta. Tietysti! Täytin muutama viikko sitten netissä joulutyöhakemuksen, mutta olin jo ehtinyt unohtaa asian, koska en suoraan sanoen paljoa uskaltanut uskoa mahdollisuuksiini. Koskaan aiemmin minuun ei ole hakemusteni perusteella otettu henkilökohtaisesti yhteyttä. Nyt olen kuitenkin menossa työhaastatteluun huomenna!

Tietenkään haastattelu ei tarkoita sitä, että saan työn, mutta ainakin tällä kertaa hakemukseni herätti mielenkiintoa, mikä on jo huiman positiivista. Huomenna siis skarppina Stockan konttorissa. Onneksi minulla on aamupäivä aikaa miettiä, miten pukeudun – hyvä ensivaikutelma on ratkaiseva, mutta en myöskään halua ylipukeutua. Stockmannin joulumyyjä ei ole mikään Glorian sivuilta karannut huippubisnesnainen, joten jakkupuvussa tuskin kannattaa ilmestyä paikalle. Joka tapauksessa persoonallisuus ratkaisee, toivottavasti selviän kunnialla elämäni viidennestä työhaastattelusta!

Huomenta Suomi ja Eurooppa

Olemme siirtyneet talviaikaan! Tosin eräs unohti siirtää kellonsa eilisiltana ennen nukkumaanmenoa ja joutui tänä aamuna nousemaan jo seitsemältä. Mopsit eivät tunnetusti ymmärrä kellonaikoja, ja minä tyhmänä luulin nukkuneeni kahdeksaan ja ystävällisenä eleenä nousin viemään koirakullan pihalle. Jossain vaiheessa sitten tajusin, että tänään piti muuttaa kellot ja että olimme sangen varhain aamulenkillä. Myöhäistähän se siinä vaiheessa oli, ja toisaalta oli uusi ja erikoinen kokemus olla ypöyksin lenkillä seitsemältä sunnuntaiaamuna näkemättä ainuttakaan ihmistä. Äsken jouduin muuttamaan sivupalkin possukellon aikavyöhykkeen Keski-Euroopan ajaksi, jotta sain sen näyttämään oikein. Miksei se voi päivittyä automaattisesti, jos aikasignaali kuitenkin tulee Internetistä? Tietokoneenkin kello on siirtynyt itsestään talviaikaan.

Kaverini Ari tuli eilen tervehtimään meitä ja jäi yöksi. Ajattelimme pistäytyä Salon yöelämässä, mutta emme loppujen lopuksi viitsineetkään. Keski-ikäkö hiipii salakavalasti? Loppuillasta minä luin Ilta-Sanomia, Ari katsoi televisiosta pokeria ja mopsi kuorsasi keittiön pöydän alla. Hip hei riehakkuutta!

Nyt istun koneella ja livahdin äkkiä pois Facebookista blogin pariin. Aloin nimittäin löytää sieltä toinen toistaan huolestuttavampia sovelluksia. Liitin juuri profiiliini virtuaalisen kuplamuovin. Hiirellä klikkaillaan kuplamuovin kuvaa, ja koneesta kuuluu täydellisen autenttinen puhkeavan kuplamuovin ääni. Lienee pelottavaa, että klikkailin kuplamuovia useampaan otteeseen ja muodostin jopa kuvioita puhkaistuista ja puhkaisemattomista kuplista. Kuka maailmassa keksiikään kaikki Facebookin tuhannet applicationit? Virtuaalinen hautausmaa, taistelevat vampyyrit, kavereille heitettävät kuumat perunat ja nyt virtuaalikuplamuovi. Tekisi ehkä hyvää olla vähän aikaa käymättä Facebookissa... mutta en uskalla, jos vaikka en kykenekään siihen. Vielä tiheitä Facebook-vierailuja pelottavampaa on se, että vierailee siellä tiheästi haluamattaan.

Karvaista herraseuraa

... on luvassa allekirjoittaneelle koko viikonlopuksi. Äiti ja isä lennähtivät pariksi päiväksi Roomaan, joten minä ja Aatu leikimme kahdestaan kotia maanantaiyöhön saakka. Totesin juuri, että tämä on muistaakseni kolmas kerta 26-vuotisen elämäni aikana, kun olen yksin kotona pidempään kuin yhden yön. En ole vielä koskaan varsinaisesti asunut yksin, sillä kotoa muutin mummon luo ja Ranskassa asun E:n kanssa. Ehkä tässä vaiheessa on siis hyväkin viettää viikonloppu ihan yksikseen. Äiti on jättänyt minulle erinäisiä ohjelappuja mopsin ruokalistasta tiskikoneen käyttöohjeisiin, joten käytännön puolestakin selvinnen. Minä nimittäin tosiaan olen oikea uusavuttomien kuningatar (ja jossain määrin jopa ylpeä siitä).

Heti aamupäivällä Saloon tultuani rupesin tekemään kaikenlaisia aikuismaisia juttuja, kuten pankissa ja kukkakaupassa käynti. Tosiasiassa kukkakauppa oli veruke käydä katsomassa viime yönä tulipalossa tuhoutunutta liikerakennusta Salon keskustassa. Jalkakäytävä oli täynnä palanutta taloa kyttääviä eläkeläisiä, ja minä en millään kehdannut jäädä joukkoon tuijottelemaan, vaikka kuinka teki mieli. Niinpä esitin olevani vain ohikulkumatkalla ja kävin viereisen korttelin kukkakaupassa ikään kuin olisin vain sattumalta kulkenut palaneen talon ohi. Oudolta ja ahdistavaltakin se näytti, ja minua harmittaa erityisesti, että menetimme palossa erinomaisen kasvisravintolan. Vielä eilen äiti kävi siellä lounaalla, ja tänä aamuna herätessäni suunnittelin itsekin syöväni siellä Saloon ehdittyäni. Ikävä kyllä se lounas siirtyy nyt hamaan tulevaisuuteen.

Kohta lähdemme Aatun kanssa kävelylle, ja sen jälkeen ajattelin nauttia varsinaisesta DVD-maratonista ja katsoa ainakin kolme DVD:tä, jotka olen keväällä ja kesällä hankkinut ehtimättä koskaan katsoa niitä. Kaakaota, mopsi ja hyviä elokuvia, siinä onnistuneen perjantai-illan ainekset.

Käsipainot ja kuminauha

Vietän liian paljon aikaa tietokoneella. Työpöytäni ja -asentoni ovat kaukana ergonomisesta. Selkärankani kasvaa tätä menoa kieroon ja minusta tulee kyttyräselkäinen. Tässä tiivistettynä viime päivien tuntemukset. Niskani on taas vaihteeksi niin jumissa, että kaipaan kipeästi ranskalaista osteopaattiani. Osteopaatteja lienee Turussakin, mutta täällä kynnys hakeutua ns. vaihtoehtohoitoon tuntuu jotenkin korkeammalta kuin Ranskassa. Siellä meillä on osteopaatti melkein naapurikorttelissa eikä hänelle tarvitse enää liiemmin selittää, minkä takia tulee vastaanotolle. Hän tietää jo valmiiksi, että minulla on yleensä niska kipeä ja E:llä ristiselkä.

Eilen äkkäsin avukseni Helsingin Sanomien Elämä & Terveys -osiosta kuvitetut niskajumppaohjeet. Ne löytyvät videona täältä. Asiasta innostuneena kipitin saman tien Stockmannin urheiluosastolle hankkimaan käsipainot ja punaisen jumppakuminauhan. Tänään kokeilin viedä 19-kohtaisen jumppa- ja venytysohjelman ensimmäistä kertaa läpi. Hyvin se tuntui onnistuvan, ja heti jumpan jälkeen olo oli paljon vetreämpi. Suositus on tehdä koko jumppa kolme kertaa viikossa, ja kahden kuukauden kuluttua pitäisi jo huomata selkeä parannus. Pidän käsipainot ja jumppaohjeet jatkuvasti esillä, jotta innostus ei lopahtaisi heti alkuun. Mikään ei tietenkään estä sitä lopahtamasta – ei olisi ensimmäinen kerta – mutta toisaalta riittää, että vietän yhden päivän lysyssä ja kippuralla työpöydän ääressä, ja johan alkaa niskajumppa taas maistua. Nyt saan vihdoin käyttöä myös kolme vuotta kaapissa rullalla olleelle jumppamatolleni, jota en ole vielä käyttänyt. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi ylipäänsä olen joskus hankkinut jumppamaton (ja vielä vihreän), mutta nyt tuli sillekin jokin olemassaolon funktio. Tosin ei ole täysin poissuljettua, että hankkisin mieluummin Stockalla näkemäni vaaleanpunaisen maton.

Graduilin tänään päätökseni mukaan 2,5 sivua ja palkitsin itseni menemällä elokuviin. Näin Ian McEwanin romaaniin pohjautuvan Sovituksen. Luin romaanin englanniksi vuosia sitten, hankin sen pari viikkoa sitten käännöspokkarina ja päätin kerrankin katsoa elokuvan ennen kirjan lukemista. Leffa oli suhteellisen hyvä ja palautti hyvin mieleen jo unohtuneen romaanin tapahtumat. Nuori tyttö näkee intiimin kohtauksen siskonsa ja nuoren miehen välillä ja, syystä jota yritän edelleen analysoida, hän väittää nähneensä kyseisen miehen ahdistelevan seksuaalisesti serkkuaan, vaikka tietää hyvin, kuka on oikea ahdistelija. Loppuelämänsä hän sitten yrittää sovittaa tekoaan siinä koskaan täysin onnistumatta.

Kulttuuria kerrakseen

Viime päivinä olen nauttinut niin tiiviisti musiikista, kirjallisuudesta, teatterista ja elokuvista, että blogiparka on jäänyt miltei oman onnensa nojaan. Nyt on moinen epäkohta sentään korjattu.

Suurin aikarohmu on tietysti tässä:

Pitkään ja hartaasti odotettu uusi produktio putkahti eteisen matolle perjantaina, ja siitä saakka olen viettänyt noin 95 % ajastani kesyttämällä uusia lauluja. Niitä kesytetään kuuntelemalla levyä kerran toisensa jälkeen, järjestyksessä ja epäjärjestyksessä, lukemalla biisien sanoja ja kääntämällä niitä ranskaksi saksaa osaamattomille tutuille, kuuntelemalla taas pätkän sieltä ja täältä, niin että lopuksi kaikki uudet kappaleet ovat enemmän tai vähemmän tuttuja ja minkä tahansa säkeen pystyy yhdistämään oikean otsikon alle. Koska kyseessä on saksalainen musiikki, osassa kappaleita on kivan perinteinen perusgermaaninen humppabiitti, jonka liiallinen kuunteleminen tauotta voi olla vaarallista. Ne uhkaavat nimittäin jäädä soimaan päähän. Ei ehkä ole sattumaa, että kyseistä ilmiötä kuvaa parhaiten juuri saksankielinen termi Ohrwurm, korvamato.

Pelkistä korvamadoista en sentään onneksi ole kärsinyt. Eilisiltana olin parin vuoden tauon jälkeen taas teatterissa, tällä kertaa seuraamassa Turun Kaupunginteatterin viikinkimusikaalia Thorin vasara. Esitys oli huiman visuaalinen pyroteknisine efekteineen, tähtitaivaslavasteineen ja viikinkilaivoineen. Olin kuullut musikaalista pelkkää hyvää ja ilokseni totesin kommentit totuudenmukaisiksi. Jos E. ymmärtäisi suomea, esitys olisi ollut hänelle upea elämys; hän on kiinnostunut viikingeistä ja haluaa aina tietää, oliko Suomessakin viikinkejä. Lupasin viedä hänet syömään viikinkiravintola Haraldiin ja Viking Linella Tukholmaan, kunhan joskus saamme Turun-vierailun järjestymään.

Eikä tässä vielä kaikki...! Eilen teatterin jälkeen valvoin puoli kahteen saakka lukeakseni loppuun Anna Gavaldan romaanin Ensemble c'est tout. Taka-ajatuksenani oli päästä kirjan loppuun ennen kuin näkisin sen filmatisoinnin, jonka kävinkin katsomassa mummon kanssa tänä iltapäivänä. Elokuva oli juuri niin suloinen ja hyväntuulinen kuin kuvittelinkin: nuori taiteilijatyttö muuttaa kimppakämppään änkyttävän aatelisen ja kiireisen kokin kanssa, ja joukkoon liittyy vielä kokin mummo, joka ei enää selviä yksin talossaan. Kaikista tulee mutkien kautta hyviä ystäviä ja enemmänkin. Ei ehkä suurta ja pateettista draamaa, mutta söpö pieni leffa, joka saa hyvälle mielelle. Mitä muuta ihminen syyssunnuntaina tarvitsee?

Graduakin sain jossain välissä aikaiseksi pari sivua, vaikka sen vuoro on periaatteessa viikolla. Viikonloput pidän mieluiten itselläni rentoutumista, lukemista, Messenger-keskusteluja, Facebookia, ruoanlaittoa jne. varten. Huomenissa sitten taas graduillaan...

Ei niin kovin kaukaisia muistoja

Kuten eilen lupasin, tänään on jälleen luvassa Mirkkutunnelmointia. Nostalgisena ihmisenä vietän usein muistopäiviä tyyliin "viisi vuotta tapahtumasta X" ja tänään on jälleen yksi näistä tärkeimmistä merkkipäivistä. Tasan kymmenen vuotta sitten Mireille nimittäin konsertoi Turussa viimeisen kerran, ja vieläkin olennaisempaa on, että juuri tuolloin pääsin ensimmäisen kerran esittäytymään, keskustelemaan ja poskisuutelemaan tähden kanssa.

Muistan vielä tilanteen elävästi, vaikka tarkat sanat ja reaktiot ovatkin vuosien myötä hämärtyneet. Näen vieläkin itseni istumassa Marina Palacen aulan nojatuolissa, kärsimättömänä ja jännittyneenä, ylläni kaamea beige collegepaita, joka ohimennen sanoen on edelleen hyvässä tallessa vaatekaapissani valtaisan tunnearvon takia, vaikka päälläni en ole sitä sen jälkeen pitänyt. Mietin, tuleeko tästä mitään ja hätyytetäänkö minut saman tien pois – ja samassa tähti kävelee sisään, suoraan eteeni, ja hymyilee leveästi. "Bonjour bonjour, enchantée" ja poskisuudelma, vaikka hän ei ole koskaan ennen tavannut minua. Tervehdin takaisin ja ihmettelen, olenko oikeasti juuri tässä.

Tunnen Mireillen tulkiksi värvätyn miehen ja hankkiudun sen varjolla kabinettiin lehdistötilaisuuteen. Paikalla on toimittaja radiosta ja Turun Sanomista. Kerrottuani, miksi olen läsnä, he innostuvat odottamattomasta jutuntäytteestä, haastattelevat myös minua, ja tulokset ovat edelleen luettavissa täältä. Mireille vastailee tapansa mukaan samoihin kysymyksiin samoja vastauksia, ja kun haastattelu on ohi, tiedän, että minun täytyy iskeä nyt tai ei lainkaan. Hän ei nimittäin enää poistu hotellista ennen seuraavan päivän konserttia.

"Excusez-moi, Mireille, puis-je vous parler un instant ?" Hän nyökkää, hymyilee, toteaa ohimennen, että kampauksemme ovat melkein samanlaiset. Minä puhun ja ymmärrän puhuessani, että juuri tätä keskustelua varten aloin opiskella ranskaa kolme vuotta aiemmin. Kerron, kuinka hän on ensimmäinen ranskanopettajani, kuinka kunnioitan ja ihailen häntä, bref, puhun sitä ja tätä ja tuota ja ilmeisesti myös kyynelehdin, koska hän sanoo sisarelleen "Regarde, Matite, elle pleure la pauvre, elle est si émue." Emue ja touchée hän toistelee itsekin olevansa, ja minä olen kuulemma niin gentille ja touchante, ja sitten tilanne on ohi. Nähtävästi hän oli tosissaan, koska nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän edelleen muistaa minut ja silloisen puheeni, vaikka olemme sen jälkeen tavanneet vain neljä kertaa.

Itse konserttia en muista yhtä tarkasti, ehkä siksi, että ne loppujen lopuksi poikkeavat toisistaan hyvin vähän, ja kymmenessä vuodessa olen ehtinyt Turun jälkeen istua jo kahdeksassa muussa konsertissa. Seuraavana päivänä kävin vielä saattamassa hänet kotimatkalle, ja sen jälkeen sain odottaa viisi vuotta nähdäkseni hänet jälleen, sillä kertaa Pariisissa.

Merkillistä, miten kymmenen vuotta ovat samalla kertaa lyhyt ja pitkä aika. Taaksepäin katsottuna ne tuntuvat vierähtäneen noin vain, melkein huomaamatta, mutta kun ajattelen kymmenen vuotta tästä hetkestä eteenpäin, etäisyys vaikuttaa paljon pidemmältä. 16-vuotiaasta 26-vuotiaaksi on pitkä matka, mutta loppujen lopuksi olen muuttunut hyvin vähän. Melkein yhtä vähän kuin Mireille.

Ce soir-là...
(TS/Veikko Wahlroos)

Kymmenen vuotta sitten, ja niin edelleen

Nappasin Duussin blogista muillakin kirjoittajilla näkemäni meemin koskien menneisyyttä ja tulevaisuutta. Se riittäköön tämän päivän blogitukseksi, huomenna luvassa mirkutusmuistoja. :)

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Pääsin ensimmäisen kerran puhe- ja poskisuudelmaetäisyydelle Mireillen kanssa.
2. Aloitin lukion.
3. Matkustin kesälomalla Jerseylle äidin ja Antin kanssa.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Kuuntelin Mireilleä viidessä peräkkäisessä konsertissa Pariisin Olympiassa.
2. Matkustin opiskelijaporukassa Martiniquelle, missä rantaelämän ja zoukin lisäksi tutustuimme paikalliseen yliopistoon.
3. Kävin Berliinissä ja Strasbourgissa tuttavien luona.

Kolme vuotta sitten, 2004:

1. Palasin Turkuun Aixista vietettyäni siellä vuoden.
2. Otin jäykkäkouristusrokotuksen Ranskassa kaaduttuani kadulla.
3. Vierailin ensimmäisen kerran Avignonissa ja melkein palelluin kuoliaaksi nahkahameessa helmikuisella hautausmaalla.

Vuosi sitten, 2006:

1. Suoritin opettajan pedagogiset opinnot.
2. Aloitin gradun kirjoittamisen.
3. Tapasin Mireillen Avignonissa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Olen saanut gradun teoriaosan suunnilleen valmiiksi.
2. Olen ajanut Aixissa sähköautolla 44 päivää = 531 kierrosta.
3. Olen toistaiseksi luopunut perunan ja pastan syömisestä, mutta ratkaisu on todennäköisesti vain väliaikainen.

Eilen:

1. Osallistuin avustajana mopsin hierontaan vanhempieni luona.
2. Vesijumppasin innokkaasti 45 minuuttia.
3. Ostin apteekista Strepsils hunaja-sitruunakurkkupastilleja. (Arvatkaapa kuka imeskelee samoja pastilleja?!)

Tänään:

1. Olen kirjoittanut neljä riviä gradua.
2. Ostin uuden sinisen uimapuvun.
3. Aion laittaa jauhelihakastiketta kaverilta saadun reseptin mukaan.

Huomenna:

1. Kirjoitan gradua.
2. Menen pallojumppaan ja venyttelytunnille.
3. Opetan ranskaa sukulaiselle, joka on juuri siirtynyt ranskalaiseen yritykseen töihin.

Ensi vuonna:

1. Valmistun!!!
2. Menen Mireillen konserttiin Hampurissa ja Berliinissä.
3. Etsin paremman kesätyöpaikan kuin sähköautokuskina toimiminen.

Syys on saapunut

Huomasin tänään ensimmäistä kertaa tänä syksynä pitäväni kyseisestä vuodenajasta. Iltapäivällä koiraa kävelyttäessäni oli harmaata, koleaa ja märkää, mutta en kokenut sitä synkäksi ja masentavaksi vaan, kumma kyllä, pikemminkin miellyttäväksi. Aiemmin olen nähnyt syksyssä lähinnä negatiivisia asioita – sateen, kylmyyden, harmauden, kuolevat lehdet, loskan ja rännän. Nyt tuntuu, että syksyssä on paljon hyvääkin, jos vain kykenee avaamaan silmänsä ja havaitsemaan. On ihanaa tulla ulkoa kostean syksyn keskeltä lämpimään kotiin, sytyttää kynttilöitä, katsella yhä pimeämmäksi muuttuvaa iltaa, keittää kaakaota, lukea hyvää kirjaa ja rapsuttaa mopsia. Ulkona voi olla millainen myrsky ja myllerrys tahansa, minä olen sisällä turvassa ja lämpimässä.

Perjantaisen räntäsateen myötä totesin myös, kuinka vaikeaa voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin räntäsateen kuvaileminen ranskaksi. Il pleut de la neige fondue, sataa sulanutta lunta – mutta sulanut lumihan on vettä, ei räntää! Samoin on outoa sanoa il pleut de la neige, koska ranskaksi lumen ja veden satamista ei ilmaista samalla verbillä. Jos sataa lunta, il neige, ja jos vettä, il pleut. Ongelma on varmaankin vain minun päässäni, koska E. ei oikein käsittänyt, miksi tartuin moiseen seikkaan. Sulanut lumi kelpaa hänelle varsin hyvin. Lopulta kyllästyin pähkäilemään ja selitin räntäsateesta "sataa niin kuin silloin yhtenä talvena Aixissa, kun minä olin pikkukengissä kaupungilla ilman sateenvarjoa ja sain angiinan, muistatko", johon E. toisti "niin, sataa siis sulanutta lunta". Olkoon sitten, mutta minun mielestäni räntä ja sulanut lumi eivät edelleenkään ole sama asia.

Olen kehittänyt vielä toisenkin lingvistisen probleeman. Luen parhaillaan Anna Gavaldan romaania Ensemble c'est tout suomennoksena, Kimpassa. En edes muista, milloin viimeksi olisin lukenut ranskalaista kirjallisuutta suomennettuna. Lukeminen häiriintyy vähän väliä, kun alan pohtia, miten jokin lause tai repliikki kuuluu alkuperäisteoksessa ja miten suomentaja on käännöksessään onnistunut. Etsin sieltä täältä piirteitä tutusta ranskalaisesta arkikulttuurista ja mietin, miten kääntäjä on muokannut niitä suomalaiselle lukijalle. Eräs kirjan henkilö meni rautakauppaan, jolloin minä heti mietin, menikö hän Castoramaan vai ehkä jonnekin muualle. Vähän myöhemmin samassa yhteydessä mainittiin , että rautakaupan myyjillä oli keltaiset työvaatteet, jolloin hihkuin mielessäni "no niin, olihan se Casto!". Lukuelämyksen kannaltahan on täysin yhdentekevää, minkä ketjun rautakaupasta oli kyse. Jos en onnistu pääsemään eroon näin häiritsevästä analyysista, joudun epäilemättä hankkimaan saman teoksen ranskankielisenä ja vertailemaan tekstejä vähän väliä. Miksi ihmeessä en pysty vain lukemaan turhia miettimättä? En minä muunkielistä käännöskirjallisuutta tällä tavoin mietiskele, luen vain ja olen tyytyväinen.

Keltainen vaara

On taas se aika syksystä, jolloin Turun keskusta vilisee keltaisia muovikasseja ja Yliopistonkadun ja Kristiinankadun ostoshelvetti imee sisäänsä viattomia ohikulkijoita. Sinne ajauduin itsekin keskiviikkoaamupäivällä, tosin omasta vakaasta tahdostani ja ahneuden kiilto silmissä. Onneksi olin kerrankin ajoissa liikkeellä, himoitsemani tavarat oli saapuessani miltei viety käsistä! Sain kuitenkin tarvitsemani, eli pitkään halajamani Nokian vaaleanpunaisen Bluetooth-kuulokkeen. Koska perinteisesti tavaratalosta ei lähdetä ulos vain yhden ostoksen kanssa, mukaan tarttui kahden muistikortin pakkaus digikameraa varten. Aiemman 128 MB:n muistikorttini tilalla minulla on nyt kaksi 2 GB:n korttia, joista kummallekin mahtuu reilut 1700 kuvaa. Saan siis ottaa muutaman valokuvan, ennen kuin kortit täyttyvät! Kerrankin ostosmaniaperiodi sattui sopivaan aikaan, olin nimittäin pitkään harkinnut sekä sinihampaan että muistikortin ostoa saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Nyt tuli hankittua kaikki tarpeellinen ja säästettyä ohessa rahaakin.

Tänään oli vuorossa jo toinen kierros naisten aarreaitassa (vive Zola !) ja muuallakin, tällä kertaa äidin seurassa. Nyt haaviini tarttui kokonainen syysvaatekerta saappaita ja sukkahousuja myöten. Käytin jokin aika sitten saamani Andiamon alennuskupongit uusiin ihkusaappaisiin, ja kuponkeja jäi vielä kaksi kappaletta toistakin kenkäparia varten.

Saappaiden kaveriksi löysin Stockalta mustavalkoruudullisen villasekoitehameen ja Espritin punaisen muhkeakauluksisen pooloneuleen:

Harkitsen edelleen vakavasti, pitäisikö gradublogin muuttua osa-aikaiseksi muotiblogiksi...

Gradua ei toki sovi unohtaa kaiken hässäkän keskelläkään: olen nyt virallisesti ja konkreettisesti aloittanut analyysin! Tiistaina sain valmiiksi kirjoittamisen tueksi kymmenen taulukkoa ensimmäistä analyysikappaletta varten, ja eilen aloin vihdoin kirjoittaa. Tosin ehdin vasta kerrata tutkimuskysymykseni ja hypoteesini, mutta niistäkin kertyi reilu sivu tekstiä. Onneksi ranskalaisessa tieteellisessä tekstissä on tärkeää kertoa vähän väliä, mitä tähän asti on tehty ja mitä seuraavaksi tehdään: siitä saa mukavasti sivujen täytettä, jos muuten ei ole paljon sanottavaa. Ei silti, minä kyllä aion keksiä sanottavaa ja pitääkin keksiä. Kolmisenkymmentä tyhjää sivua odottavat ahneesti sisältöä.

Paljon onnea!

Blogi viettää tänään ensimmäistä syntymäpäiväänsä! Hurjaa, miten äkkiä vuosi on kulunut. Muistan vielä kirkkaasti, miten tasan vuosi sitten maanantaiaamuna päätin ryhtyä kirjoittamaan gradun ohella blogia gradun kirjoittamisesta. Graduilun sivutuotteesta on kuitenkin hiljalleen kehittynyt itsenäinen kokonaisuus, joka jo lukijaystävällisyyden tähden keskittyy muuhunkin kuin akateemisen lopputyön puurtamiseen. En osaa sanoa, onko blogi vauhdittanut vai hidastanut itse gradua, mutta joka tapauksessa kuluneen vuoden aikana Iso Gee on laajentunut 40 sivun mittaiseksi.

Muutenkin blogin kirjoittaminen on ollut avartava kokemus. Olen löytänyt bloggaajien sankasta joukosta paitsi mainioita kirjoittajia, myös uusia tuttavia, joita tuskin muuten olisin kohdannut. Yksi lomakin olisi ilman blogia jäänyt viettämättä. Blogi toimi myös mainiona valitus- ja ihmetysareenana kesällä Ranskassa, kun en voinut paikallisten kanssa päivitellä heidän elämänsä kummallisuuksia. Olen vieläpä huomannut suhtautuvani asiaan kuin asiaan bloginäkökulmasta: tuo olisi mielenkiintoinen juttu blogissa kerrottavaksi! tuosta saankin hyvän valokuvan blogiin! tämä täytyy muistaa mainita blogissa! Koko elämäni ei tietenkään pyöri blogin ympärillä, mutta hurjan hauskaa minulla on edelleen.

Löysin blogia onnitellakseni Googlen kuvahausta hienon kuvan:

Alkuperäinen kuva on täältä. (En tosin uskalla enää hillittömän makeannälän pelossa selailla kyseistä leivontablogia, niin herkullisia kuvia siellä on!)

Liikunnallis-musiikillis-eläimellistä menoa

Viime päivät ovat olleet niin täynnä erilaisia aktiviteetteja, että bloggaajaparka on tuskin ehtinyt hengähtää. Vesijuossut olen sekä perjantaina että tänään, mutta sen ohella varsinainen viikon urheilutapaus oli vuorossa lauantai-iltapäivänä: kävin ratsastamassa! Olen ratsastanut elämässäni yhteensä puoli tuntia toissa kesänä Ranskassa, ja silloinkin hevosta piti taluttaa, koska en tosiaan olisi yksin uskaltanut enkä osannut liikkua sillä minnekään. Nyt sain tilaisuuden kokeilla ratsastusta upealla ranskalaisella camarguenhevosella. Toki tälläkin kertaa hepoa talutettiin, mutta se rauhoitti sekä minua että hevosta ja teki tunnin ratsastuskierroksesta varsin miellyttävän kokemuksen. Pulmallisinta oli nousta hevosen selkään ja laskeutua sieltä, minua kun on siunattu virtahevon ja elefantin tasoisella notkeudella ja ketteryydellä. Vaan kyllähän minä sieltä alas pääsin, enkä edes kovin pahalla rytinällä!

Eläin- ja ulkoiluteema jatkui tänään kolmen mopsin vierailulla. Olimme reippailemassa läheisessä metsässä koko nelipäisen mopsipoppoon kanssa; voi sitä läähätystä, kipitystä ja sotkeutuneita talutushihnoja! Aatu-kulta on nähtävästi päässyt meidän hoidossamme laiskistumaan, ja pitkä lenkki väsytti yhtä totaalisesti karvakorvan kuin Fifi-tädinkin. Tarkoitukseni oli palata tänä iltana Turkuun, mutta en millään jaksa edes vaihtaa mopsinkarvaisia kotivaatteitani siisteihin, saati sitten keräillä kimpsujani ja kampsujani ja hypätä junaan. Huomenna ehtii yhtä hyvin.

Käsitöitäkin olen jossain välissä ehtinyt tehdä. Ostaa pläjäytin torstaina vaaleanpunaisen iPodin,

jolle kehittelin samansävyisestä pörrölangasta suojapussin käsilaukkukuljetusta varten. Valmiita suojasukkia myydään noin neljälläkympillä, joten itse tehty tuli reilusti halvemmaksi ja tietysti persoonallisemmaksi. Jouduin tekemään iPodin ostopäätöksen parissa minuutissa, sillä vaaleanpunaisia oli Apple-kaupassa jäljellä enää yksi. Sain sen vieläpä normaalia edullisemmin, koska malli on viimevuotinen, millä taasen ei ole minulle merkitystä. Väri ja kapasiteetti (4 GB) ratkaisivat asian. Entiseen punaiseen mp3-soittimeeni mahtui vain 512 MB eli noin sata kappaletta, mikä tietenkin aiheutti jatkuvia preferenssivalintaprosesseja miltei 800 Mireille-kappaleen musiikkikirjastossani. Tähän uuteen vempeleeseen pitäisi mahtua 1000 biisiä, mikä helpottaa elämääni huomattavasti. Onhan ensi viikolla vihdoin luvassa uusi saksalainen CD, ensimmäinen sitten vuoden 1999.

Neljä asiaa itsestäni

Pupuce haastoi minut vastaamaan blogistanin tuoreeseen meemiin. Tässä ennenkuulumatonta tietoa allekirjoittaneesta satunnaisessa järjestyksessä:

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:

1. Sähköautonkuljettaja
2. Kirjakaupan myyjä
3. Huvipuiston vuoristoradan työntekijä
4. Matkailuneuvoja

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

1. Aix-en-Provence
2. Turku
3. Salo
4. Champs-sur-Marne

Neljä tv-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

1. Uutiset ja sää
2. Kova laki
3. Tout le monde veut prendre sa place
4. Uutisvuoto

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

1. Nizza
2. Saint Maurice en Valgodemard
3. Strasbourg
4. Jersey

Neljä Internet-sivua, joilla käyn päivittäin:

1. Blogilista
2. Oma blogi
3. Facebook
4. Ilmatieteen laitos, Turun paikallissää

Neljä lempiruokaani:

1. Pasta lähes kaikissa muodoissaan
2. Lihapullat, joissa sisällä fetajuustokuutio
3. Chaud-froid au foie gras eli hiekkakakun muotoinen perunasosekeko, jonka keskellä hanhenmaksaa
4. Kiinalainen kana ja ananas hapanimeläkastikkeessa

Missä haluaisin olla juuri nyt:

1. Omissa valmistujaisissani :)
2. Aixissa, E:n kanssa kotona
3. Salossa vesijuoksemassa äidin kanssa
4. Pariisissa

Minun haasteeni lähtee Maurelitalle, Emille, Antille ja Annairinalle.

Puoli-ilmaiseksi maailmalle

Kyllä nyt tunkee etuja ja alennuksia ovista ja ikkunoista! Eilisen kännykkätouhun jälkeen tupsahti sähköpostiini Andiamon etukuponkeja yhteensä 20 euron arvosta. Kehotettiinpa saatteessa vielä käyttämään ne uusien saappaiden ostoon. Mikäs sen mukavampaa! Ensi viikolla siis kenkäostoksille.

Pupucen postitus pani ajattelemaan, että pian olisi korkea aika varata seuraavat lentoliput Aixiin. Johan olenkin ollut kotona kokonaiset kolme viikkoa! Mietiskelin, mistä saisin lyhyellä varoitusajalla kokoon riittävästi rahaa, ennen kuin tajusin, että minulle on vuosien saatossa kertynyt roimasti Air Francen lentomailipisteitä. Ei muuta kuin nettiin: kymmenessä minuutissa olin varannut ilmaiset menopaluulennot HEL-CDG ja opiskelijahintaiset Pariisista Marseilleen. Koko komeuden hinnaksi tuli 191 euroa. Vertailun vuoksi mainitsen, että maksoin viime kesän menopaluulipuista 678 euroa... Olin nähtävästi riittävän ajoissa liikkeellä, sillä minulle parhaiten sopivilla lennoilla oli vielä jäljellä opiskelijakiintiöpaikkoja. Hivenen kuitenkin harmitti, olisin nimittäin saanut Pariisi-Marseille -liputkin ilmaiseksi, jos minulla olisi ollut vaivaiset 1 000 pistettä enemmän. Toisaalta silloin saldoni olisi pudonnut nollaan, kun nyt minulle jäi vielä 19 000 mailia käytettäväksi myöhemmin.

Pelkoahdistus iski kuitenkin pian varauksen jälkeen. Liput toimitetaan minulle sähköisenä e-lippuna, ja sainkin välittömästi meiliini molempien lentojen tiedot vahvistuksena. Huolestumisen syynä on se, etten ole koskaan matkustanut sähköisen lentolipun kanssa. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, riittää, että menen printatun vahvistuksen ja AF-korttini kanssa lähtöselvitykseen, missä minulle tulostetaan koneeseen pääsyyn oikeuttava paperi. Mitä jos systeemissä onkin bugi ja varaustani ei löydy? Tai jos olen käsittänyt väärin ja minun pitäisikin itse taikoa tarvittava paperi jostain netin uumenista? AF:n meilissä puhutaan lipun tulostamisesta netissä tai lentokentän itsepalveluautomaatilla. Minä en halua itsepalveluautomaattia, haluan ammattitaitoisen kenttävirkailijan, joka tietää miten toimitaan! Mikäli lukijoilla on kokemusta sähköisistä lentolipuista, kuulisin mielelläni kommentteja asian konkreettisesta puolesta. Todennäköisesti murehdin täysin turhaan, mutta minkäs luonteelleen voi. Ehdin jo huolestua siitäkin, ettei Finnair enää selvitä matkatavaroita jatkolennoille. Minä kyllä lennän Finskin koneella, mutta olen silti AF:n asiakas: selvitetäänkö minun laukkuni siis Marseilleen saakka? vai joudunko ottamaan ne ulos Pariisissa ja jonottamaan uudelleen lähtöselvitykseen, jolloin myöhästyn jatkolennolta ja jään jumiin Roissyyn? Olisikohan helpompaa pysyä kotona peiton alla mopsia rapsutellen kuin leikkiä ehdoin tahdoin maailmankansalaista??

Kilpailutus kannattaa

Vasta tänään huomasin konkreettisesti, että kännykkäliittymien kilpailutuksesta saattaa tosiaan olla asiakkaalle hyötyä. Lupauduin keväällä puhelimessa vaihtamaan nykyiseltä operaattoriltani uudelle, koska en juuri silloin keksinyt ainuttakaan tekosyytä kieltäytyä ja uusi operaattori lupasi lisäksi 30 euroa puheaikaa. Aiemmin en ole saanut yhdeltäkään operaattorilta ilmaista puheaikaa edes viiden sentin edestä, joten tartuin tarjoukseen. Numeroni oli tarkoitus siirtyä uuden firman hoiviin perjantaina.

Tänään iltapäivällä minulle kuitenkin soitettiin entiseltä operaattorilta ja tiedusteltiin, olinko ollut heihin tyytymätön. Vastasin totuudenmukaisesti, ettei minulla ollut mitään erityistä syytä vaihtaa liittymää, varsinkin kun puhelujen hinnat ovat täsmälleen samat. Olin vain taannoin mennyt lupaamaan, kun en muuten päässyt kohteliaasti myyjästä eroon. Soittaja kysyi, suostuisinko pysymään heidän asiakkaanaan, jos hän esittää paremman tarjouksen kuin kilpailija. Sanoin harkitsevani asiaa tarjouksen kuultuani, jolloin hän lupasi puheaikaa 90 eurolla ja päälle sunnuntaipuhelut eurolla. Saan siis yhdeksän kuukauden ajan 10 euroa alennusta puhelinlaskusta. Tarjous oli houkutteleva, joten lupauduin jäämään entiselle operaattorilleni. Juuri postista hakemani uuden SIM-kortin voin näin ollen heittää pois.

Jälkikäteen mietin, miksi alunperin suostuin vaihtamaan operaattoria, koska olin aivan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. "Ihan sama" ei ole pätevä argumentti minkäänlaisessa päätöksenteossa. Harmi, ettei yksikään operaattori tarjoa halpoja ulkomaanpuheluita: minusta saisi välittömästi kestoasiakkaan! Suomessa soitan hyvin harvoin kenellekään pelkästään rupatellakseni. Nyt täytynee ilmeisesti ryhtyä soittelemaan urakalla, jotta saavutetut edut eivät jää käyttämättä.

Gradu-uutisista sen verran, että sain ohjaajalta neuvon ja kehotuksen siirtyä vihdoinkin analyysin pariin. Ykkösteorian osioiden väliset yhteydet takkuavat edelleen, joten minun kannattaa jättää ne toistaiseksi muhimaan ja palata myöhemmin ongelman pariin. Muutenkin sain kaipaamaani kannustusta ja rohkaisua, ja todennäköisesti parhaan tähän asti kuulemani ohjauskommentin: professorin mielestä on varsin todennäköistä ja realistista, että saan gradun valmiiksi joulun tienoilla, tai ainakin hyvissä ajoin ennen maaliskuuta! Hymyilin leveästi poistuessani ja tunsin selvästi, kuinka paluumatkalla askeleeni olivat huomattavasti keveämmät. Heti huomenna työn touhuun!

Nappasin yliopistolla kulkiessani kännykällä pari kuvaa syysmaisemasta: