Pääasiaa

Olen ajautunut pohtimaan varsin tavallista, mutta siitä huolimatta kinkkistä pulmaa: miten valitsen kampaajan, jolla alan vakituisesti käydä? Tähän asti olen käynyt uskollisesti aina samalla iäkkäähköllä kampaajalla, mutta elokuussa kesälomien takia jouduin pakottavista syistä vaihtamaan, ja tulos olikin huomattavasti parempi kuin aiemmin. Entinen kampaajani on hurjan mukava, mutta kaikkea muuta kuin moderni ja trendikäs; muut asiakkaat ovat 90-prosenttisesti yli 60-vuotiaita ja jälki on sen mukaista. Kampaajani on myös taiteilija ja pitää kampaamossaan pysyvää taidenäyttelyä, ja välillä uusien taulujen esittely vie kirkkaasti etusijan varsinaiselta hiustenleikkuulta. Useammin kuin kerran minun on pitänyt itse huolehtia, että geometrisen polkkatukkani molemmat puolet ovat yhtä pitkät ja otsatukka suunnilleen tasainen, ja kun huomauttamista on ollut, kampaaja on todennut huolettomasti "oho, no, leikataan tuosta vielä pari senttiä"...

Elokuun lopussa sain lopulta tarpeekseni ja menin Jean Louis David -merkkikampaamoon. Maksoin värjäyksestä ja leikkauksesta 33 euroa enemmän, mutta en joutunut koko ajan vahtimaan, tuleeko väriä päähän tasaisesti ja lähteekö otsatukasta kolme milliä vai kuusi senttiä. Minulle myös ehdoteltiin erilaisia väriratkaisuja eikä sudittu pelkkää tavallista perusruskeaa. Päätin saman tien ryhtyä JLD:n vakiasiakkaaksi, mutta nyt minulla on kaikesta huolimatta huono omatunto entisen kampaajani takia. Meillä on useita yhteisiä asiakastuttavia, jotka ovat kertoneet entisen kampaajan kyselleen kuulumisiani ja ihmetelleen, miksei minua ole näkynyt yli kuukauteen. Viiden vuoden jälkeen on varmasti normaalia vaihtaa kampaajaa, varsinkin kun en ole aina ollut jälkeen tyytyväinen, mutta tuntuu tyhmältä lakata noin vain yhtäkkiä käymästä tervehtimässä. En oikein myöskään voi poiketa sisälle ja ilmoittaa, että menen tästä lähtien kilpailijan asiakkaaksi. Tylsä pattitilanne: toinen kampaaja on mukava ja ystävällinen, mutta tekee huonoa työtä; toisessa kampaamossa taas jälki on moitteetonta ja modernia, mutta yhden käyntikerran jalkeen minulla ei tietenkään vielä ole minkäänlaista henkilökohtaista asiakassuhdetta kampaajaan – tai kampaajiin, koska uudessa paikassa heitä on useita. Joka kerta on selitettävä uudelleen alusta, millaista väriä ja leikkausta ajattelin, millainen kampaus minulla on ennen ollut, millainen sen pitäisi olla jne. Onneksi pääsen pian salolaiselle vakikampaajalleni, jonka luona minun tarvitsee vain istua paikallani. Kaikki oleellinen on jo etukäteen tiedossa ja lopputulos joka kerta erinomainen.

Pakenin sekä hius- että työnhakustressiä elokuviin ja näin Mamma Mian jo toistamiseen: sen kestää katsoa vaikka kuinka monesti! Mummokin on käynyt jo kaksi kertaa, ja odotamme molemmat innolla DVD:tä. Tällä ja ensi viikolla on vielä 2-3 muuta elokuvaa nähtävänä; täytyy pitää kiirettä ja keskittyä työnhakuun aamupäivisin.

Nuhakuono tuhisee

Aixiin on tullut kertaheitolla syys, ja allekirjoittanut tietty välittömästi vilustui ja kasteli jalkansa töissä. Eilen iltapäivällä saimme niskaamme rankimman sadekuuron aikoihin, ja koska minulla oli pelkät sandaalit jalassa ja jouduin työn luonteen vuoksi hyppimään vähän väliä ulos autosta, tänään on jo kurkku kipeä, aivastuttaa ja nenä tukkeutuu hetki hetkeltä enemmän. Kipaisin tauolla hakemaan apteekista sitruuna-Strepsilsejä, joiden toivon auttavan; en millään viitsisi mennä lääkäriin ja lähetellä taas kerran sairausvakuutuspapereita Sécurité socialen kansainväliselle osastolle korvausta varten. Minulla kun ei ole täkäläistä sirullista sairausvakuutuskorttia, jolla apteekkiostokset voi maksaa suoraan Sécun laskuun.

Kylmäkin täällä on, pahus vie...! Sinnittelin koko alkuviikon kesävaatteissa, kunnes tänä aamuna viisastuin ja vedin farkut jalkaan. Aixissa syksy tulee yleensä kertarytinällä eikä hiljalleen niin kuin Suomessa: vielä viime viikolla oli vallan kesäistä, mutta maanantaista saakka on aamuisin ollut hyistä eikä päivälläkään päästä kuin hädin tuskin pariinkymmeneen asteeseen. En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että olisin töissä farkut jalassa ja fleeceanorakki t-paidan päällä! Koska viisaana ja kaukonäköisenä otin kesäkuussa mukaani pelkkiä kesävaatteita, minun oli pakko turvautua paikallisen postimyyntijätin La Redouten tarjontaan ja tilata itselleni farkut ja pari neuletta. Samalla löysin soman villakangastakin (äiti, käy katsomassa takin kuva linkistä!), jota sentään ei ihan vielä tarvita. Äsken kävin ostamassa Patrice Bréalilta niin ikään villaa sisältävän neulehihaisen jakun, joten eiköhän täällä vielä pari viikkoa pärjätä. Iltapäivisin lämpötilat ovat aivan siedettäviä, mutta aamuseitsemältä kosteassa sumussa bussipysäkillä tulee ikävä suomalaista kevyttoppatakkiani...

Vihoviimeinen työviikko on sujunut totutusti, valopilkkuna hartaasti odotettu elokuun palkkashekki. Aamupäivällä olisi ollut kaupungintalolla CPA:n eli Aixin seudun kuntien yhteinen rekrytointitilaisuus, jonne olisin mieluusti mennyt rekrytoitavaksi, mutta töiden takia en tietty päässyt. Ensi viikolla alkaa siis vimmattu työnhaku, joka toivottavasti johtaa edes jonkinlaiseen tulokseen.

Viikonlopun piristysruiske

Tulin puoli tuntia sitten ulos elokuvateatterista ja tunnen vieläkin liiteleväni reilusti maanpinnan yläpuolella. Omituiseen olotilaan on syynä ilopillerileffa Mamma Mia, jota yksi Aixin kolmesta elokuvateatterista onneksi esittää originaaliversiona. Olihan kokemus! Paitsi että olen aivan intona Abban musiikkiin, sain ihailla pääosassa hehkuvaa uskomattoman monipuolista ja lahjakasta Meryl Streepia: räikeässä meikissä ja 70-luvun extravaganteissa diskodiivapaljeteissa keikkuva Streep on valovuosien päässä Sofien valinnasta tai Tunneista, mutta silti yhtä uskottava. Koko elokuva on täydellisen antidepressiivinen paitsi musiikin ja koreografian, myös maisemien ansiosta. Turkoosi meri, valkoiset kreikkalaistalot, purjeveneet ja loistava tähtitaivas ovat toki lähinnä turistikliseitä, mutta tällaista elokuvaa ei voisi kuvitellakaan sijoitettavan muunlaiseen miljööseen. Lopputulos ei voisi olla onnistuneempi. Jammailin yksikseni Renoir-teatterin suuren salin nurkassa ja hyräilin Abba-biisejä aivan onnessani, ja kun astuin ulos keskelle Cours Mirabeauta, tuntui kuin olisin jäänyt keskelle hyväntuulista mielikuvitusmaailmaa. Tämä leffa on ehdottomasti hankittava DVD:nä ja katsottava aina, kun ketuttaa ja/tai väsyttää!

Olen toista päivää "leskenä" E:n ollessa koulutuksessa Marseillessa. Eilen en mennyt ulos ollenkaan, sillä piti sataa ja ukkostaa (lopulta ei sitten satanutkaan, mutta siinä vaiheessa en enää viitsinyt lähteä minnekään), ja liskoilin lähes koko päivän sängyssä siirappisen kirjan parissa (La terre des promesses; köyhä walesilainen tyttö muuttaa 1800-luvulla Australiaan unohtaakseen epäsäätyisen rakkautensa, ja hänen mentyään tahollaan järkiavioliittoon mies tuleekin perässä ja dilemma saa kohtalokkaan ratkaisun). Tänään oli pakko tulla ihmisten ilmoille, ja valitsin tietämättäni juuri sopivan päivän kaupunkireissua varten, sillä Aixin joukkoliikenne on tänään ja huomenna ilmaista Fête des déplacements -teemapäivän ansiosta. Huomenna on luvassa lepoa ja rauhaa, sillä viimeisetkin loman aikana kertyneet pyykit on vihdoin pesty ja silitetty, ja sunnuntaina menemme tapaamaan erästä E:n ystävää Marseillen lähettyville. Ensi viikko kuluu toivottavasti töissä nopeasti, ja sen jälkeen minun ei toivoakseni enää tarvitse ajaa sähköautoa...!

Loman, vaan ei papujen loppu

Täällä elellään ikävä kyllä loman viimeistä päivää, mutta kyse ei sentään ole papujen loppumisesta ranskalaisen sanonnan la fin des haricots mukaan, joka merkitsee kaiken loppua, kaiken toivon menettämistä. Otsikkoni on lainattu bussipysäkillä näkemästäni mainoksesta, jossa vakuutettiin koululaisille, ettei loman loppuminen ja koulun alkaminen suinkaan merkitse maailmanloppua. Idea on ehkä hiukan liioiteltu, mutta oli miten oli, mielellämme jäisimme tänne vielä vähäksi aikaa – ainakin, mikäli sää ei muuttuisi kovin syksyiseksi. Tähän asti meillä on ollut onnea, mutta tänään näyttää pahalta: pilvet ovat niin alhaalla, ettei ympäröiviä vuoria näy ollenkaan, ja lämpöä on vain hiukan päälle kymmenen astetta. Suomalaisittain tuttu syyskeli siis...!

Vielä on jäljellä päivää vaille kuukausi ennen paluutani Suomeen. Ainakin viikoksi olen luvannut palata töihin (toivon salaa, että viimeisetkin turistit ovat ehtineet lähteä kotiin ennen sitä!), mutta tahtoisin ehtiä vielä oleskella Aixissa kaikessa rauhassa. Onneksi varsinaisia lomapäiviä riittää vielä keskiviikkoon saakka, vaikka vuoristo jääkin huomenna taakse. Taakse jää myös ilmainen internet, mutta yritän edelleen bloggailla tasaiseen tahtiin nettikahvilasta käsin, minkä töiltä ehdin.

Murmelisafari

Palasimme juuri patikkaretkeltä Prapicin kylästä, ja toisin kuin kesäkuussa, tällä kertaa meillä oli murmelionnea matkassa! Kävelimme huomattavasti lyhyemmän lenkin kuin viimeksi, käännyimme takaisin heti polun alkaessa nousta, mutta aikaa kului suunnilleen yhtä paljon kuin edellisellä kerralla. Näimme murmelit lähes sattumalta: minä tähystelin kiikareilla vuorenrinnettä umpimähkään ja satuin onneksi huomaamaan, että hiukan korkeammalla pensaiden välissä kömpi ruskeita eläimiä. Seisoimme varmaan puoli tuntia polun varressa tiirailemassa ja kinastelimme siitä, kumman vuoro oli kurkkia murmeleita kiikareilla ja kumpi joutui tyytymään paljaisiin silmiin. Harmiksemme murmelit olivat sen verran kaukana ja vaikeakulkuisessa maastossa, ettei tullut kysymykseenkään lähestyä niitä. Sitä paitsi elukat olisivat pinkoneet piiloon heti meidät nähdessään. Murmelin silittäminen olisi toki kivaa, mutta täytyy pitää mielessä, että ne ovat suloisuudestaan huolimatta villieläimiä. Pienen kamerani zoomi ei riittänyt valokuvien ottamiseen, mutta onneksi turistirysäravintolan vieressä olevassa aitauksessa asuva kesymurmeli suvaitsi näyttäytyä meille hetkisen, jotta sain otettua muutaman valokuvan. Kovin läheltä ei otusta niissäkään otoksissa todennäköisesti näy, mutta nyt ainakin on todisteita aidon murmelin näkemisestä. Laitan ne ja muutkin kuvat blogiin lokakuussa heti Suomeen ja kotikoneelle palattuani.

Muitakin eläimiä on näkynyt kivasti: lehmiä ja lampaita on siellä täällä tienvarsilla, ja äsken huomasimme erään talon pihassa kaksi mustavalkoista kissanpentua, joita pysähdyimme ihastelemaan autosta käsin. Vähän kauempana keskellä tietä istui ruskearaidallinen kissa, joka ei tuntunut lainkaan huomaavan tai kuulevan lähestyvää autoa. Lopulta minun piti nousta ja mennä manuaalisesti siirtämään sokeaksi osoittautunut kissa syrjään, jottei raukka liiskaantuisi. Kahdelle kaupunkilaiselle moinen runsas eläimistö on eksoottista, Aixissa kun ei koirien lisäksi juuri eläimiä näe, ja aina autolla liikkuessamme bongailemme kilvan eläimiä ja huutelemme vähän väliä "lehmä!", "lammas!", "kissa!" jne. E. on tällä tavalla oppinut jo vaikka kuinka monta eläintä suomeksi...!

Ei tässä sokerista olla, mutta...

Kolmen Pupucen luona vietetyn päivän jälkeen olemme jälleen palanneet perinteiseen piilopaikkaamme, tuppukylääkin pienempään alppikolkkaan. Tällä kertaa tänne tosin on eksynyt vähän liikaa väkeä meidän makuumme: viikonlopuksi hotellin on vallannut 27-henkinen suku jokavuotista kokoustaan varten, joten me pysyttelemme lähinnä omissa oloissamme huoneessamme, baarissa pöytäjalkapallon lumoissa tai sään salliessa puutarhassa. Parhaillaan sää kyllä ei salli oleskelua pihalla, sillä sataa sataa ropisee niin, ettei edes ympäröiviä vuoria kunnolla näy, ja luonto hemmottelee +16°C lämpötilalla.

Pupucen luona sää oli otollisempi lempilomapuuhaani liskoiluun (lézarder eli lojua – mieluiten auringossa – tekemättä mitään, vrt. lézard = sisilisko). Taivas oli useimmiten pilvessä, mutta tarkenin silti uida joka päivä, ja E. ennätti taas kärähtää hummerinpunaiseksi loikoiltuaan kuivattelemassa ilman auringonvarjoa tai -voidetta. Myös pilvessä oleva aurinko polttaa! Tällä kertaa vierailimme kolmisin ihailemassa ja valokuvaamassa seudun tunnetuinta nähtävyyttä, roomalaisten rakentamaa akveduktia Pont du Gardia. Kuten viime vuonna, istuimme taas iltaa Pupucen, Kullan, koiran ja kahden kissan hurmaavassa seurassa. Suurkiitokset ystävällisyydestänne ja vieraanvaraisuudestanne ja tervetuloa vastavierailulle Turkuun!!!

Sade sen kun jatkuu... Toivottavasti ensi viikolla valkenee, jotta pääsemme yrittämään uudelleen murmelinbongausta Prapicissa. Ostin ennen lomaa Decathlon-urheilukaupasta täydelliset retkeilyvarusteet: fleecejakun, vetoketjuilla capreiksi lyhennettävät retkeilyhousut ja selkärepun. Tällä kertaa mukana on myös kiikarit, joten edes yhden murmelin olisi parasta näyttää nenänpäätään, jotta kaikki valmistelut eivät osoittautuisi turhiksi.