Risteilyllä Välimerellä

E. on ollut lomalla Saksasta paluustani asti, ja eilen nautimme lähes helteisestä kevät(-kesä?)päivästä parhaalla mahdollisella tavalla: kolmen tunnin laivaretkellä Marseillesta Cassisiin ja takaisin. Pieni alus lähti Marseillen vanhasta satamasta...

... ja vei meidät ihailemaan calanqueja, jyrkkiä liidunvalkoisia kallioita, joiden muodostamien syvien rotkojen väliin jää kapeita, rauhallisia poukamia. 

Satamasta lähtiessämme ohitimme Château d'Ifin kuuluisan vankilalinnoituksen, jonne Alexandre Dumas sijoitti Edmond Dantèsin, Monte Criston kreivin päähenkilön:

Calanquet ovat uskomattoman vaikuttavia varsinkin mereltä nähtyinä. Kallioiden välissä meri oli turkoosi kuin uima-altaassa:

Ihailin erityisesti joidenkin kallioiden erikoisia muotoja. Tässä täydellisen sileä tasanne johti suoraan mereen:

Tässä taas luonto oli muovannut kallion kylkeen jättiläismäiset portaat:

Joissain kallioissa oli äärimmäisen kapeita, korkeita halkeamia...

... toisissa taas jännittäviä luolia:

Erään lahden perällä oli jälkiä valtavasta kivivyörystä, joka oli lähtenyt korkealta kallion huipulta:

Tuohon ei kannattaisi ankkuroida venettään edes uimatauon ajaksi!

Calanquet ovat erittäin suosittua patikointi- ja kiipeilyaluetta. Joka ainoan kallion päällä käveli ihmisiä, puhumattakaan niistä, jotka olivat keinotelleet itsensä (miten, sitä en käsitä) istumaan tai makaamaan kallioiden kylkeen grillaamaan ihoaan auringossa:

 

Minä olin unohtanut hakea aurinkohattuni talvisäilöstä E:n isän autotallista ja jouduin ennen laivaan nousua ostamaan tyylikkään pinkin olkihatun Vieux-portin matkamuistokojusta. Hatussa oli kammottava kirkkaanvihreä nauha, jonka askartelin irti jo ennen kuin laiva irtosi laiturista. Hatussa olisi ollut hyvä olla jonkinlainen kuminauha, sillä kuten kuvista näkyy, merellä tuuli reippaasti:

Välillä tuuli sentään puhalsi toiseen suuntaan, jolloin hattukin pysyi päässäni ja ehti valokuvaan (E. onnistui tietenkin saamaan sormensa samaan kuvaan...!):

Calanquet ovat enimmäkseen karuja ja niillä kasvaa lähinnä jonkinlaista matalaa pensaikkoa. Siellä täällä näkyi sentään Provencelle ominaisia pins parasols eli "aurinkovarjomäntyjä", joiden runko on paljas ja oksat leviävät auringonvarjon tapaan vasta latvassa laajaksi ympyräntapaiseksi:

Olen usein ihmetellyt, miksi muutkin kalliot kuin calanquet ovat täällä selvästi kerrostuneita. Näissä kuvissa erottuu hyvin, kuinka kalliot muodostuvat suorista tai vinottaisista kivikerroksista:

   

Palasimme reilun kolmen tunnin kuluttua takaisin Marseillen vanhaan satamaan meri-ilman uuvuttamina, hiukset tuulen takkuisiksi tuivertamina ja jälleen yhtä hienoa elämystä rikkaampina. Minä tulin lopulta ottaneeksi yli 150 valokuvaa, joista suurimmassa osassa on täysin toinen toistensa näköisiä valkoisia kallioita. Eräs hienoimmista hetkistä oli kuitenkin se, kun kesken kaiken tajusin, että en ole millään viikon tai kahden turistimatkalla vaan tämä on oikeasti omaa uutta kotiseutuani ja pääsen halutessani tänne takaisin milloin vain. Näinkin monen vuoden kokemuksesta huolimatta tämä alue tuntuu edelleen välillä suorastaan eksoottiselta. 

       

Aventure allemande, vol 3

Lauantai 17.4. Palasimme Geran retkeltämme niin myöhään yöllä, että meikinpoiston sun muun jälkeen kello oli jo yli kolmen, kun vihdoin ennätin nukkumaan. Seuraavana aamuna meidän piti pakata tavaramme, maksaa lasku, lähteä hotellista kohti seuraavaa etappiamme Magdeburgia ja viedä sitä ennen Lisa rautatieasemalle ennen kello kymmentä, joten herätyskello oli laitettava soimaan jo kuudelta. Ainakin tämän matkan aikana opin tulemaan toimeen erittäin vähillä yöunilla, vähällä syömisellä ja olemattomalla vedenjuonnilla! Muutama ystäväni ihasteli sitä, kuinka olin jo aikaisin aamulla niin hyvin meikattu; todellisuudessa minun oli pakko piilottaa tummat silmänaluseni ja väsymyksestä turvonneet silmäni niin hyvin kuin suinkin pystyin. 

Ajoimme Magdeburgiin ennätysajassa ja olimme uudella hotellillamme jo ennen puoltapäivää. Hotelli oli ihastuttava vanha nelikerroksinen huvila, omistajapariskunnan miehen lapsuudenkoti, ja siellä tuntui aivan siltä kuin olisi ollut kylässä jonkun luona. Omistajarouva oli herttainen ja erittäin puhelias, hän esitteli meille talon joka kerroksen, antoi ajo-ohjeita konserttisalille ja etsi vieläpä meille netistä juna-aikatauluja siltä varalta, että olisimme matkustaneet junalla seuraavaan määränpäähämme Erfurtiin. Huoneet olivat mukavia, valoisia ja pastellivärein sisustettuja:

Koska olimme kaupungissa hyvissä ajoin, saimme poikkeuksellisesti tilaisuuden vähäsen tutustua keskustaankin. Gerasta ja Erfurtista emme ehtineet nähdä juurikaan muuta kuin konserttisalin. Magdeburgista jäi erityisesti mieleeni omalaatuisen taiteilija-arkkitehdin Friedensreich Hundertwasserin suunnittelema vaaleanpunainen Hundertwasserhaus, jossa ei todennäköisesti ole ainuttakaan suoraa seinää.

 
Taloon kuuluu lukuisia pieniä sisäpihoja, joilla on suihkulähteitä, kahviloita ja pieniä lahjatavarapuoteja. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä myös yksi asunto sisältäpäin!   

Pakollisen ruusujen oston jälkeen ennätimme vieläpä takaisin hotellille syömään voileivät, ennen kuin piti lähteä etsimään tietä konserttihallille. Pahaksi onneksi GPS väsyi kesken kaiken ja kieltäytyi opastamasta meitä; ajelimme siis umpimähkään ja päädyimme kyllä isolle urheiluhallille, mutta mikään ei viitannut siihen, että siellä järjestettäisiin minkäänlaista konserttia. Kiersimme T-M:n kanssa hallin ympäri ja totesimme kuskiystävillemme Ulille ja Bärbelille, että nyt on kyllä kyseessä väärä halli. Äkkiä takaisin autoon ja päinvastaiseen suuntaan! Navigaattorikin virkistyi, joten ehdimme onneksi ajoissa oikeaan paikkaan ja saimme odotella tovin jos toisenkin Mimin saapumista. Onneksi sää oli kaunis ja lämmin, ja hyinen edellisyö Gerassa oli enää kaukainen muisto. 

    Minä ja T-M Magdeburgin Stadthallen edessä.

Mireille seurueineen tuli aikanaan, ja innokas itäsaksalaisfanijoukko hyökkäsi välittömästi kuvaamaan ja tunkemaan valokuvia ja CD:n kansia signeerattaviksi. Minä en voi sietää moista tapaa, vaan annan mieluiten Mimin itsensä huomioida minut, jos ja kun se tähdelle sopii; nytkin tyydyin vain sanomaan hillitysti sivummalta Bonjour Mireille, vous allez bien ?, johon sain vastaukseksi hymyn ja Bonjour, tu vas bien, toi ? (Tuleekohan muuten joskus päivä, jolloin pystyn sinuttelemaan Mireilleä?) 

Harjoitusten jälkeen suuntasimme jälleen hotellille vaatteiden vaihtoon. Tällä reissulla todellakin huomasin, että on oikeasti ylellisyyttä saada valmistautua rauhassa hotellihuoneessa sen sijaan, että yrittää parhaansa mukaan laittautua kauppakeskuksen tai konserttisalin ahtaassa naistenhuoneessa. Minä olin jälleen mustissa (kuva on lavastettu jälkeenpäin kotona, koska kaikessa kiireessä lauantain pukukuva jäi ottamatta):

      (Jos ihmettelette aurinkolaseja, olin jo ehtinyt puhdistaa meikkini...)

Konsertin alkupuolella magdeburgilaisyleisö vaikutti yhtä jäyhältä kuin Gerassa edellisiltana. Istuin alunperin neljännellä rivillä ja kummallakin puolellani katsojat taputtivat lähinnä kohteliaisuudesta ja näyttivät yhtä innostuneilta kuin kuolleet kalat. Noin viidennen kappaleen jälkeen kävin viemässä omat ruusuni (Fifi: Merci Mireille, vous êtes magnifique ! Mireille: Kiitos, kiitos! Danke schön! Kiitos!) enkä muuten enää ollenkaan ihmettele, miksi Mimi ei välillä huomaa lavan edessä kyttääviä ihmisiä kukkineen: kääntyessäni lavalta poispäin jouduin suoraan valonheittimen eteen ja sokaistuin yhtä täydellisesti kuin jos olisin katsonut suoraan heinäkuiseen Provencen aurinkoon ilman aurinkolaseja. Haparoin eteenpäin mitään näkemättä ja toivoin, että pysyisin pystyssä enkä törmäisi kehenkään. Joku eturivissä istuneista ystävistäni  tarttui minua käsivarresta ja kuiskasi, että eturivissä oli tyhjä paikka; jäin tietenkin siihen enkä enää palannut neljännen rivin tylsän DDR-porukan keskelle. 

Loppua kohden onnistuimme kuitenkin luomaan mukavasti tunnelmaa, ei-fanitkin vääntäytyivät vihdoin ylös tuoleistaan ja meidän ydinryhmämme jammaili lavan edessä ja heitteli viimeisen kappaleen jälkeen sylikaupalla ruusuja Mimin jalkojen juureen. 

Odotellessamme jälleen Mireillen lähtöä hallilta juttelimme mukavia orkesterin jäsenten ja Mireillen taustalaulajattaren Catherinen kanssa, joka oli kuulemma aikoinaan kiertänyt Suomessakin Nana Mouskourin mukana. Mimin lähdettyä me menimme vielä hetkeksi istumaan iltaa Magdeburgin keskustaan, mutta olemattoman lyhyet yöunet vaativat veronsa ja pysyimme tuskin hereillä, joten hotellin vuode houkutteli huomattavasti drinkkilaseja enemmän. Olen harvoin nukahtanut yhtä nopeasti kuin tuona iltana! 

Sunnuntai 18.4. Viimeisen konserttipäivän aamuna hyvästelimme mukavan hotellimme ja ystävämme Ulin, joka suuntasi takaisin kotiinsa Pohjois-Saksaan. Me taas jatkoimme autolla Erfurtiin ja ajelimme moottoritien sijasta pitkin maanteitä ja ohi itäsaksalaisten pikkukylien. Navigaattori ei taaskaan ollut yhteistyöhaluinen ja se kierrätti meitä puoli tuntia pitkin Ascherslebenin pikkukaupunkia etsiessämme turhaan ulosajotietä. Lopulta kaivoimme esille perinteisen paperikartan ja minä ryhdyin oppaaksi – onneksi E:n kanssa seikkaillessani kartanlukutaitoni on parantunut huomattavasti! Jossain vaiheessa löytyi vihdoin moottoritieliittymä, ja sitten viiletimmekin  Autobahnilla isolla Mersulla lähes 200 km/h ehtiäksemme ajoissa Erfurtiin. Heitimme matkalaukut hotellihuoneeseen ja lähdimme saman tien hallille, jossa oli jälleen edessä tuntikausien seisoskelua ja odottelua:

Epäselväksi jääneestä syystä emme loppujen lopuksi päässeetkään harjoituksiin, joten saimme tälläkin kertaa pukeutua rauhassa hotellilla:

Koska kyseessä oli meille viimeinen konsertti, meille oli jo käytännössä luvattu vastaanotto pukuhuoneessa konsertin jälkeen, mutta yhtä kaikki oli huisin jännittävää saada vihdoin pidellä hellävaraisesti käsissään kallisarvoista, Mimin valokuvalla varustettua backstage-passia. Niitä ei nimittäin aivan kaikille suotu! 

Edellisistä konserteista poiketen valokuvaus oli Erfurtissa täysin vapaata, joten minäkin tykitin eturivistä minkä ennätin:

Kukkia emme unohtaneet tälläkään kertaa, sen sijaan kameraani oli unohtunut zoomaus päälle; minut toki tunnistanee tässä hiuksistakin...

Konsertin jälkeen en juuri ennättänyt tuntea haikeutta, sillä badget piti kiireesti liimata rintaan näkyvälle paikalle ja kiiruhtaa sitten lavan taakse. Meidän kuusihenkinen saksalais-suomalainen porukkamme ohjattiin ensin naistaustalaulajien pukuhuoneeseen odottelemaan, kunnes kävi kutsu kaikkein pyhimpään. Mireille istui takahuoneessaan hyväntuulisena ja hymyillen ja minä sain taas osakseni Betty Boop -aiheisen tervehdyksen. T-M ja minä istuimme sohvalle Mimin viereen ja saksalaiset vastapäätä. Mireille rupatteli innoissaan ja vuolaasti saksaksi, mistä minä olin sangen yllättynyt. Tietenkään lauseet eivät olleet kieliopillisesti ja sanajärjestyksellisesti virheettömiä, mutta keskustelu oli selkeää, ymmärrettävää ja johdonmukaista eikä pelkkää ulkoa opeteltua danke schön, wunderbar -sanahelinää. Tuntui kuin olisimme istuneet  vieraisilla hyvän tuttavan olohuoneessa ja minun piti oikein muistuttaa itseäni siitä, että tuossa alle puolen metrin päässä istuu Mireille Mathieu... Mimi oli tapansa mukaan herttainen ja huomaavainen, kehotti syömään kulhosta suolapähkinöitä ja suri Christian Lacroix'n työttömäksi jääneitä haute couture -ompelijoita. Lisäksi hän muisteli iäkkäämpien saksalaisfanien kanssa 70-luvun tv-ohjelmaesiintymisiään Leipzigissa ja puhui tietysti viime päivien pääasiallisesta aiheesta, tuhkapilvestä ja lentoliikenteen ongelmista. Minulta Mimi kysyi mm., mitä pidän Aixista. Istuimme Mimin puheilla lähemmäs puoli tuntia, kunnes oli aika ottaa pikaiset valokuvat ja hyvästellä.

     

Maanantai 19.4. - keskiviikko 21.4. Minun oli tarkoitus lentää takaisin Ranskaan maanantai-iltapäivällä, mutta pitkin viikkoa alkoi käydä yhä selvemmäksi, ettei kukaan lentäisi vähään aikaan minnekään. Minä olin jo ehtinyt varata junalipun Erfurtista Leipzigiin ja Leipzigin lentokentälle saakka, mutta totesin, ettei lentokentälle kannattanut yrittääkään lähteä. Buukkasin siis hätäpäissäni maanantaiaamuna toisen junalipun Leipzigista Berliiniin, jossa kiltit ystäväni tarjosivat minulle turvapaikan siihen asti, että tilanne selviäisi tavalla tai toisella. Istumapaikkaa en enää junaan saanut, mutta hyppäsin ovelana suoraan ravintolavaunuun ja viiletin mukavasti  istuen puolentoista tunnin matkan Berliiniin lattea siemaillen ja iPod korvilla. 

   

Berliinistä käsin sain järjestettyä keskiviikoksi junalipun Berliinistä Mannheimin kautta Pariisiin Gare de l'Estille ja edelleen Gare de Lyonilta Aixin TGV-asemalle. 

Kahden ylimääräisen Berliini-päivän jälkeen hyppäsin siis uudelleen junaan ja matkasin halki koko Saksan aamukahdeksasta viiteen iltapäivällä. Pariisissa selvisin juuri ja juuri kantamuksineni metrolla rautatieasemalta toiselle, sillä jäin jatkuvasti metron automaattiporttien väliin; huokaisin helpotuksesta vasta asetuttuani mukavasti paikalleni TGV:ssa. Kolmen tunnin lennon sijaan kotimatkani kesti siis yli 12 tuntia, mutta minulla ei silti ollut varaa valittaa, sillä monen muun paluu mutkistui huomattavasti pahemmin. Pääsin sentään kotiin saman päivän aikana,  minulla oli junissa istumapaikat ja ystävälliset miesmatkustajat nostivat pyytämättä matkalaukkuni junien matkatavarahyllyille. Kaikesta huolimatta olin todella onnellinen päästyäni vihdoin nukkumaan omaan sänkyyni, omalle tyynylleni ja oman ihmiseni viereen.

Tämä yllättäviä käänteitä saanut tournéematka jää taatusti ikuisesti mieleeni. Kiitokset kaikille mukana olleille, T-M:lle, rakkaille berliiniläisille, ich liebe euch!         

   

Aventure allemande, vol 2

Matka jatkuu! Ennen sitä suon kuitenkin ajatuksen 21 vuotta sitten yllättäen kuolleelle Johnny Starkille, Mireillen löytäjälle, managerille ja parhaalle ystävälle (mitä muuta heidän välillään sitten olikaan, se ei kuulu meille). Ilman Johnnya Mireille ei olisi se, joka hän nykyään on, enkä minäkään kirjoittaisi parhaillaan raporttia jälleen yhdestä tapaamisestamme. 

 (kuva ystäväni Philippen sivulta)

Sitten takaisin varsinaiseen aiheeseen. 

Torstai 15.4. Ensimmäisen huikean ja tapahtumarikkaan konsertti-illan jälkeen vuorossa oli vapaapäivä sateisessa ja harmaassa Leipzigissa. Emme antaneet sään häiritä, vaan lähdimme perusturisteina katselemaan kaupunkia ja ottamaan vähän muitakin kuin Mireille-aiheisia valokuvia:

Vaikea olisi ollut olla ottamatta kuvaa, kun julisteita roikkui melkein heti hotellin ulkopuolella!

 Nämä itäsaksalaiset ja -berliiniläiset liikennevaloukot ovat hurjan suloisia, läntinen versio on tähän verrattuna kovin tylsä.

Leipzigin vanha raatihuone.

Vanhan raatihuoneen takaa löytyi koristeellinen talo ja Goethen patsas.

Leipzigin oopperatalo on komea esimerkki DDR-arkkitehtuurista.

Nousimme hissillä näköalatornin 29. kerrokseen ihailemaan Leipzigia ylhäältä. Kauniilla säällä näkymät olisivat varmasti olleet vielä huikeammat. Keskimmäisessä kuvassa päärautatieasema, jolla tuli käytyä useammankin kerran.

Koska on tärkeää juoda riittävästi, istahdimme näköalatornin ravintolaan nauttimaan Roséweinschorlea. Weinschorle on sekoitus viiniä ja hiilihapollista mineraalivettä tai sitruunalimonadia. Tällä tavalla nautittuna rosé oli tavallistakin raikkaampaa. 

Vapaapäivä kului rattoisasti valokuvaten ja shoppaillen (minä olin erittäin kohtuullinen ja toin mukanani vain yhdet kengät ja neljä kirjaa!) ja pääsimme kerrankin aikaisin nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän koitokseen. 

Perjantai 16.4. Toinen konserttipäivä. Tällä kertaa Mireille esiintyi Gerassa, jonne oli Leipzigista reilun tunnin ajomatka. Meidän piti siis lähteä viimeistään klo 13 aikoihin, jotta ehtisimme ajoissa hallille vastaanottamaan Mimin seurueineen. Aamiaisella söimme itsemme mahdollisimman täyteen, jotta ei ihan heti tulisi uudelleen nälkä, sillä seuraavasta ruokatauosta ei ollut aavistustakaan. Jos pääsisimme harjoituksiin, emme joka tapauksessa enää ehtisi takaisin Leipzigiin ja hotellille, joten kaikki konserttia varten tarvittavat vaatteet, kengät, korut ja meikit oli otettava mukaan jo aamulla.

Hirmuisella kiireellä juoksimme vielä aamupäivällä postiin lähettämään ostamiani kirjoja etukäteen Ranskaan. Lähetettävänä oli myös valtava Mireille-juliste, jonka pakkaaminen aiheutti runsaamminkin päänvaivaa; lopulta ostimme viereisestä Tiimari-tyyppisestä kaupasta taipuisia muovilevyjä, rullan leveää maalarinteippiä ja ruskeaa pakkauspaperia ja valmistimme  niistä hotellihuoneessa kynsisaksien avulla komean postitusrullan. Rulla tulikin perille hyvissä ajoin, samaan aikaan lähettämääni kirjapakettia en ole sen sijaan vieläkään saanut. Postin jälkeen piti vielä käydä apteekissa, sillä minulla oli osuvasti juuri samana aamuna hirmuinen allergiakohtaus, johon tavalliset lääkkeeni eivät tepsineet.

Gerassa löysimme mainion parkkipaikan heti hallin vieressä sijaitsevasta parkkitalosta. Juoksimme kiireellä lähimpään kukkakauppaan ostamaan hienot kimput vaaleanpunaisia ruusuja ja sitten taas takaisin viemään kukat auton takaluukkuun ennen kuin asetuimme samaisen parkkihallin takaovelle päivystämään tämännäköisen auton saapumista:

Reilun tunnin verran odoteltuamme kaivattu auto ajoikin sisään ja me marssimme tietysti perässä. Jokin vähintään 60-vuotias, DDR:n aikainen virkaintoinen turvamies yritti tarmokkaasti häätää meitä tiehemme, ja lopulta Mireillen ystävällisen autonkuljettajankin piti puuttua tilanteeseen ja vakuuttaa, että todellakin halusimme vain tervehtiä eikä meillä ollut aikomustakaan livahtaa ilman lupaa sisälle tai hyökätä Mimin kimppuun. Heti Mireillen  noustua autosta me totta kai poistuimmekin arvokkaasti ja hillitysti, tosin Uli kävi nappaamassa kostoksi mukaansa parkkihallin aulasta MM-julisteen, jolloin ukko rupesi jälleen riehumaan mahtamatta kuitenkaan meille mitään.

Ennen harjoituksia meillä oli vielä tunti aikaa, joten kävimme ostamassa viereisen ostoskeskuksen makkarakojusta syötävää. Minä en syö makkaraa, mutta sain onneksi syödäkseni ison jauhelihapihvin kuivan valkoisen sämpylän välissä. On fait ce qu'on peut avec ce qu'on a, ja joka tapauksessa muita ravintovaihtoehtoja ei ollut. 

Harjoituksissa ei ole tapana ottaa valokuvia, mutta niiden seuraaminen on aina yhtä kiehtovaa etenkin siksi, että Mireille on siellä spontaanisti oma itsensä eikä vielä artistin roolissa kuten varsinaisessa konsertissa. Harjoitusten jälkeen kipitin jälleen autolle ja sieltä kauppakeskuksen vessaan vaihtamaan farkut ja poolopaidan tällaiseen iltaeleganssiin:

Konsertti oli muuten edellisen kaltainen, mutta yleisö oli kovin viileää ja elotonta. Me innokkaat fanit taputimme, huusimme, hypimme ja yritimme luoda tunnelmaa, mutta se ei juuri kantanut kolmea ensimmäistä riviä kauemmas. Tant pis, Mireille oli joka tapauksessa yhtä loistava kuin ensimmäiselläkin kerralla. 

Konsertin jälkeen päätimme jäädä odottelemaan Mimin lähtöä hallilta, koska meillä oli mukanamme ruotsalainen tuore fani Lisa, joka oli ensimmäisessä konsertissaan ja toivoi pääsevänsä vaihtamaan pari sanaa Mireillen kanssa. Kuulemma Mimi söisi ensin pukuhuoneessaan ja porukka lähtisi sen jälkeen noin puoli tuntia myöhemmin. Me ajoimme auton parkkitalosta parkkihallin takaoven eteen ja jäimme siihen päivystämään. Kului puoli tuntia. Kului tunti. Oli todella kylmä, korkeintaan yksi lämpöaste, eikä minulla ollut käsineitä eikä kaulahuivia. Olin onneksi vetänyt autossa farkut silkkihousujeni päälle ja vaihtanut sifonkitunikani poolopaitaan. Odottelimme, juttelimme sekaisin saksaa, ranskaa, englantia ja suomea ja minä mietin, kuinka uskomattoman paljon Mireilleä täytyykään rakastaa, jotta suostuu seisomaan hyisessä yössä ohuissa vaatteissa odottamassa sitä parin minuutin pituista hetkeä, jolloin tähti tulee ovesta ulos ja astuu autoon ja jolloin pari onnekasta saattaa saada poskisuudelman, tai sitten ei. 

Pitkälti yli puolentoista tunnin hytisemisen jälkeen autokuljettaja tuli kertomaan, että Mimi tulisikin ulos suoraan pukuhuoneestaan hallin toiselta puolelta. Me juoksimme kohmeisilla jaloillamme sinne ja ehdimme onneksi ajoissa. Lisa sai poskisuudelmansa ja yhteiskuvansa, me muut toivotimme hyvää yötä ja tapaamisiin seuraavana päivänä ja Mimin auto lipui pois vilkutusten ja lentosuukkojen saattelemana. Me suunnistimme hampaat kalisten kohti Leipzigia ja pysähdyimme matkan varrella McDonald'sille iltapalalle. Tuntui epätodelliselta istua puoli kahdelta yöllä kanahampurilaisen ja kaakaon äärellä tietäen, että aamulla olisi aikainen herätys, hotellin vaihto ja pitkä ajomatka seuraavaan osoitteeseemme Magdeburgiin. Kuten Mireillen sisar Matite ja Hervé, eräänlainen Mimin jokapaikanhöylä ja yleismies Jantunen, sanoivat meille nähdessämme meidän värjöttelevän hallin ovella, vous êtes courageuses ! Couragea siinä tarvittiinkin, mutta mitäpä emme Mireillen vuoksi tekisi?       

Seuraavassa postauksessa luvassa raportti takahuonekeikastamme sekä mutkistuneesta kotimatkasta...!